Olen tuossa mietiskellyt, että pitikin kiinnostua tällaisista yksinään harrasteltavista jutuista. Salaisissa haaveissa kun on ollut tavata omien kiinnostusten tiimoilta muita sinkkuja... Tai voisipahan näitä porukassakin tehdä, mutta kun luonne on sen sortin introvertti, että pientä joukkoa isompi on jo liian iso.
Penskana jo ihmettelin, että jos kahdella pienellä ekefantilla on hauskaa matkalla, niin miksi siihen pitää ottaa loputtomasti porukkaa? Kaksin - tai enintään kolmin - olisi kivempaa. Ja niinpähän nuo harrastuksetkin on valikoituneet. Jos sitä ei voi tehdä yksin niin ei sovi minulle.
Valokuvaan intohimoisesti, lähinnä filmille ja ensimmäinen näyttelykin on tulossa. Vaan kun ne kuvausreissut vaatii yksinäistä keskittymistä, ja pimiössäkin yksikin lisäihminen on jo kolmas pyörä. Kameraseuratoimintaa kokeilin, mutta en saanut siitä ison joukon häsellyksestä oikein mitään irti. Luen ja kirjoitan paljon, mutta sekään ei oikein taivu sosiaaliseksi. Lukupiirit eivät oikein innosta.
Huoh. Tuntuu, että nykypäivänä ei arvosteta rauhallista, pohdiskelevaa pienen porukan aktiviteettia, vaan mennään enempi parempi -mentaliteetilla. Jos haluaa harrastaa porukassa niin se on sitten iso ja hajanainen, jossa ei synny mitään syvempiä yhteyksiä ihmisten välille.
Pitikin saada nämä introvertin aivot. Muuten en niistä valita, mutta tekevät aika ajoin tarpeettoman vaikeaksi nämä elämän sosiaaliset kuviot! Liekkö muilla introverttiyteen painottuvilla samoja mietteitä?
Penskana jo ihmettelin, että jos kahdella pienellä ekefantilla on hauskaa matkalla, niin miksi siihen pitää ottaa loputtomasti porukkaa? Kaksin - tai enintään kolmin - olisi kivempaa. Ja niinpähän nuo harrastuksetkin on valikoituneet. Jos sitä ei voi tehdä yksin niin ei sovi minulle.
Valokuvaan intohimoisesti, lähinnä filmille ja ensimmäinen näyttelykin on tulossa. Vaan kun ne kuvausreissut vaatii yksinäistä keskittymistä, ja pimiössäkin yksikin lisäihminen on jo kolmas pyörä. Kameraseuratoimintaa kokeilin, mutta en saanut siitä ison joukon häsellyksestä oikein mitään irti. Luen ja kirjoitan paljon, mutta sekään ei oikein taivu sosiaaliseksi. Lukupiirit eivät oikein innosta.
Huoh. Tuntuu, että nykypäivänä ei arvosteta rauhallista, pohdiskelevaa pienen porukan aktiviteettia, vaan mennään enempi parempi -mentaliteetilla. Jos haluaa harrastaa porukassa niin se on sitten iso ja hajanainen, jossa ei synny mitään syvempiä yhteyksiä ihmisten välille.
Pitikin saada nämä introvertin aivot. Muuten en niistä valita, mutta tekevät aika ajoin tarpeettoman vaikeaksi nämä elämän sosiaaliset kuviot! Liekkö muilla introverttiyteen painottuvilla samoja mietteitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tunnen olevani voimakkaasti introvertti ja nautin siitä.
Nautin omista yksityisitä harrastuksistani, kulkea yksin tai ystävän koiran kanssa luonnossa. Ihan omissa ajatuksissa, tarkkailemassa rauhassa ja hiljaa luontoa ja sen tapahtumia.
Viettää aikaa yksin kotona missä kukaan ei häiritse. Se on lepoa sielulleni ja mielelleni.
En ymmärrä ollenkaan ihmisiä jotka eivät uskalla pysähtyä ja olla hiljaa!
Koko ajan pitäisi olla joku siinä seurana, yksinolo on kauhistus.
Menoa ja kiirettä ja touhotusta ettei vain omat ajatukset pääsisi yllättämään.
Miksi sitä pelätään niin kauheasti?
Olen ammatiltani sairaanhoitaja joten työssä joudun todellakin olemaan ihmisten kanssa. En ole ujo enkä hiljainen, päin vastoin. Pidän ihmisistä ja olen kiinnostunut heistä. Kuitenkin tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa. Tarvitsen mahdollisuutta koota itseäni ja ajatuksiani.
Ihmisillä on käsitys että introvertti on sama kuin ujo ja juro ja vetäytyvä ja epäsosiaalinen mikä ei pidä paikkaansa. Ehkä joku onkin, mutta suurin osa on ihan tavallisia ihmisiä jotka tarvitsevat sen oman ajan ja tilan johon vetäytyä. Kuka enemmän kuka vähemmän.
Itselläni on ystäviä ja kavereita mutta heitäkään en jaksa määräänsä enempää. Pidän huolen että saan tarvitsemani hengähdystauot, ja koska ystäväni tuntevat minut he hyväksyvät sen.
Lapsena leikin paljon yksin vaikka meidän kylällä oli paljon lapsia ja sisaruksiakin minulla 6 kappaletta. Kuitenkin jo silloin tarvitsin aikaa olla yksin ja kuljeskella omissa ajatuksisssani. Minulla oli mielikuvitusystävä nimeltä Anni jonka kanssa sitten pohdimme erilaisia asioita.
Mielestäni introverttiys on lahja, ei ongelma.
Toki ymmärrän introverttiyden arvon. Ja arvostan sitä puolta itsessäni. On vaan aikoja, jolloin tuntuu hankalalta sopeutua maailman menoon. En näe sitä omana puutteenani tai vikanani, sitä en meinaa.
Siedän oikein hyvin rauhallisia, järkeviä ja puheliaita aikuisia sopivina annoksina, mutta lasten ja teinien seura uuvuttaa. Heitä välttelen. Enkä ole edes vielä kovin vanha nainen! Minkälainen mahdan olla kahdeksankymppisenä?! Siedänkö enää mitään kovia ääniä? 😂
Kuolen sisältä, ellen saa joka päivä lukea ja kirjoittaa. Sosiaaliset taidot ovat normaalit mutta kiinnostus sosiaaliseen kanssakäymiseen ei ole niin korkealla kuin mitä nykyaikainen verkostopohjainen liiketoiminta edellyttää. Sosiaaliset kuviot eivät siis ole vaikeita mutta osittain epäkiinnostavia. Oma mies on parasta seuraa. 💗