Oon jo reilun viidenkymmenen ja havahtunut pikkuhiljaa huomaamaan, että jokin sisaruussuhteissani tuntuu epäterveeltä. Se liittyy ongelmienratkaisuun tai niiden peittelyyn. Vaikka päällisin puolin ollaan hyvää kaveria, tuntuu, että vuosien varrella on suhteet jääneet ulkokohtaisiksi. Että on käsittelemättömiä asioita; vanhoja erimielisyyksiä, jotka on jotenkin jääneet vaivaamaan.
Oon itse nuorin kolmesta siskoksesta.
Koen nykyään niin, että oon aina ollut jotenkin alistuva suhteessa isoihin siskoihin. No se kai on aika tyypillistä. Ehkä se on muokannut luonteenikin semmoiseksi, etten herkästi lähde mihinkään "kisaan" kenenkään kanssa - siis kilpailemaan, vaan annan yleensä myöten, mukaudun ja yritän olla "helppo" kaikille.
Kun on ollut riitaa tai erimielisyyttä (ollaan aika läheisiä oltu kautta vuosikymmenten), tunnen, että minä oon ollut aina se joka pyytelee anteeksi, nöyrtyy ja sovittelee, myöntää virheensä tai ei ainakaan ole se syyttelevä sormi. No, ehkä vähän mustavalkoisesti ilmaistu, en nyt ihan lapanenkaan oo.. kyllä mussa luonnetta on - mutta ylernsä oon se joka on puolustusasemissa. Ja tuntuu, että aina oon se joka on "syypää" riitaan. Se josta leivotaan jutun "roisto".
Nyt oon miettinyt, että onko kyse vain lapsuudenaikaisista selviytymismekanismeista. Että isot siskot lyöttäytyy edelleen yhteen ja vetää yhtäköyttä ja mulle jää vain syntisäkin rooli.
Tämä tuli mieleen, kun juttelin siskon kanssa jostain vanhasta erimielisyydestä, jonka mielestäni muistin kristallin kirkkaasti ja hän taas täysin päinvastoin kuin mä, eli selitti tilanteen niin, että mun korvissa kuulosti ihan täydeltä vääristelyltä ja valehtelulta. No taas luovin tapani mukaan ja sanoin, et ehkä parempi, et unohdetaan nää vanhat jutut.
Vaan asia jäi vaivaamaan- en kyennytkään unohtamaan. Tunsin, että mun sanomisia ja tekemisiä oltiin muutettu tarkoituksella. Ja rupesin miettimään, että ehkä aina on näin ollut. Että siskot käyttää samaa valtaa mitä jo lapsena mun hiljentämiseen ja tukahduttamiseen, eikä siinä välttämättä totuus paljon paina. Lopputuloksena on yleensä se, että mä nöyrryn, sovittelen ja palaan "ruotuun" (hyväksyn ns yhteisen totuuden).
No tää nyt oli tämmöinen purkaus kun en heille haluu tätä nyt kaataa. Syntyis taas myrsky ja en oikein usko, että se hyödyttäisi. Ehkä kysymys on tiedostamattomista käyttäytymistavoista. Lapsuuden rooleista. Ehkä oon kasvamassa vihdoin ja viimein ulos pikkusiskon roolistani ja nämä tunteet on irrottautimiskipuja. Mun sisaret on ollut mulle rakkaita, mut huomaan nykyään, et nää asiat häiritsee mua ja sitä kautta meidän välejä. Tunnen olevani jotenkin mustamaalattu, alistettu ja manipuloitu.
Olis kiva kuulla mielipiteitä tai kokemuksia sisaruussuhteista ja niiden ongelmista, esim keski-iässä tai muulloinkin.
Oon itse nuorin kolmesta siskoksesta.
Koen nykyään niin, että oon aina ollut jotenkin alistuva suhteessa isoihin siskoihin. No se kai on aika tyypillistä. Ehkä se on muokannut luonteenikin semmoiseksi, etten herkästi lähde mihinkään "kisaan" kenenkään kanssa - siis kilpailemaan, vaan annan yleensä myöten, mukaudun ja yritän olla "helppo" kaikille.
Kun on ollut riitaa tai erimielisyyttä (ollaan aika läheisiä oltu kautta vuosikymmenten), tunnen, että minä oon ollut aina se joka pyytelee anteeksi, nöyrtyy ja sovittelee, myöntää virheensä tai ei ainakaan ole se syyttelevä sormi. No, ehkä vähän mustavalkoisesti ilmaistu, en nyt ihan lapanenkaan oo.. kyllä mussa luonnetta on - mutta ylernsä oon se joka on puolustusasemissa. Ja tuntuu, että aina oon se joka on "syypää" riitaan. Se josta leivotaan jutun "roisto".
Nyt oon miettinyt, että onko kyse vain lapsuudenaikaisista selviytymismekanismeista. Että isot siskot lyöttäytyy edelleen yhteen ja vetää yhtäköyttä ja mulle jää vain syntisäkin rooli.
Tämä tuli mieleen, kun juttelin siskon kanssa jostain vanhasta erimielisyydestä, jonka mielestäni muistin kristallin kirkkaasti ja hän taas täysin päinvastoin kuin mä, eli selitti tilanteen niin, että mun korvissa kuulosti ihan täydeltä vääristelyltä ja valehtelulta. No taas luovin tapani mukaan ja sanoin, et ehkä parempi, et unohdetaan nää vanhat jutut.
Vaan asia jäi vaivaamaan- en kyennytkään unohtamaan. Tunsin, että mun sanomisia ja tekemisiä oltiin muutettu tarkoituksella. Ja rupesin miettimään, että ehkä aina on näin ollut. Että siskot käyttää samaa valtaa mitä jo lapsena mun hiljentämiseen ja tukahduttamiseen, eikä siinä välttämättä totuus paljon paina. Lopputuloksena on yleensä se, että mä nöyrryn, sovittelen ja palaan "ruotuun" (hyväksyn ns yhteisen totuuden).
No tää nyt oli tämmöinen purkaus kun en heille haluu tätä nyt kaataa. Syntyis taas myrsky ja en oikein usko, että se hyödyttäisi. Ehkä kysymys on tiedostamattomista käyttäytymistavoista. Lapsuuden rooleista. Ehkä oon kasvamassa vihdoin ja viimein ulos pikkusiskon roolistani ja nämä tunteet on irrottautimiskipuja. Mun sisaret on ollut mulle rakkaita, mut huomaan nykyään, et nää asiat häiritsee mua ja sitä kautta meidän välejä. Tunnen olevani jotenkin mustamaalattu, alistettu ja manipuloitu.
Olis kiva kuulla mielipiteitä tai kokemuksia sisaruussuhteista ja niiden ongelmista, esim keski-iässä tai muulloinkin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.