Crying finns

Ainoastaan Kristiina Mäkelän väkisin väännetty itku nostatti vilpittömät naurut huulilleni. Sen sijaan muut itkemiset ovat saattaneet aitoon liikutukseen omankin mieleni. Kun asiantuntija puhkesi kyyneliin Sara Kuiviston ensimmäisen SM ennätyksen jälkeen itkin minäkin auvosta vapisten. Mira Potkosen itkua en ole vielä livenä nähnyt mutta herkistelen jo nyt heittäytyäkseni tunteiden vietäväksi kun aika on. Suomalaisissa keskimäärin näyttää olevan semmoinen vika että kiroilevat siilit ja muut paskiaiset keräävät aploodeja, kun sen sijaan aidot herkistelijät saavat kuraa niskaansa. Pitäisi olla tasan päin vastoin. Nyt suomalainen tosi äijän viimeiset sanat on ”vitun homot, hirtän itteni” ja sitten mennään kaulakiikkuun, kun pitää olla niin äijää niin äijää. Aito vaihtoehto olisi itkeä ja antaa tunteiden tulla ja jatkaa sitten elämää.

Seppo Räty kertoi aikoinaan, miten huonot fiilkset pitää käsitellä:

"Meillä suvussa on ollut tapana, ettei omia asioita valitella. Mieluummin otan moottorisahan ja lähen vetämään tukkia niin pitkään, että helpottaa."

Floppikävelijä Kinnunen väänsi myös itkua maalissa, noloa.

Ja myös Partanen yhyyh itku yhhhhyyyyyyy…..

Antaa itkun tulla Iiro Lastimies. Luonnollista onkin suuren henkisen ja fyysisen latauksen purkautuessa. Nauraakko pitäisi? Ei tietenkään, sehän olisi lähes luonnotonta ja toimisi vain viikunanlehtenä todellisten tunteiden peittelyn yrityksenä.