Huono itsetunto

Ahdistaahan se, jos itsetunto on täysin hukassa.
( Jokaisellahan itsetunto on, mutta se voi olla piilossa ).

Kun ajattelee itsestään, ettei ole mitään, niin samalla ajattelee, ettei merkitse mitään toisillekkaan.
Itsetunto rakentuu sen mukaan, miten itsestään ajattelee. Sitä myötä muokkautuu jollain tavalla myös oma ympäristö, ihmiset ympärillä, omat ajatukset muista ihmisistä.

Silloin kun hyväksyy itsensä, väkisinkin huomaa, että muutkin hyväksyy sinut/minut.

Suurimmalla osalla varmaankin on tullut " haavoja " elämänsä varrella, kenellä mitäkin, mutta jos/kun itsetunto on suht hyvä, ne haavat on helpompi kantaa.

Paljon on itsestä kiinni, kuinka hyväksyy kaiken sattuneen osaksi omaa elämää.
Eli mitään ikäviä juttuja ei tarvitse ( aina ei edes voi/pysty ) tekoina/sanoina hyväksyä, muttta hyväksyy sen, että niin on käynyt, ja se on ja tulee olemaan aina mukana ( osana omaa elämää ).

Itsekin olin tietääkseni ei toivottu lapsi, eikä elämä ole silkkihansikkain kohdellut, mutta olen kääntänyt ajatuksen niin päin, että hyvä kuitenkin kun jonkinlainen " vahinko " aikoinaan tapahtui, sain mahdollisuuden olla olemassa.

Nuoruuteni kamppailin todella huonon itsetunnon kanssa, koska en pitänyt enkä välittänyt itsestäni.
Oli kaikenlaista ongelmaa, päihde- ym. ja automaattisesti kuvittelin, että olen kaikille olematon, mitätön, koska en ollut itsellenikään mitään.

Kun sain itseni ja asiani parempaan kuntoon, arvostus ja usko omaan itseeni vahvistui.
Ei itsetuntoni toki edelleenkään ole paras mahdollinen, ja tuskin tuleekaan, mutta kuitenkin minulla on koko loppuelämä aikaa kehittää sitä. En myöskään odota, että se työ tulisi edes koskaan valmiiksi. Määränpäätä/lopputulosta tälle tehtävälle en haluakaan asettaa.

" Tietoisuus " on asia, jota pystyy kehittämään, koskee se melkein mitä asiaa tahansa.

Ja aloittajalle ( toki muillekin ), vaikka on ajoittain kuinka paha olla, niin aina on joku joka rakastaa, on sitä kuinka vaikea tahansa uskoa, niin silti.

Ihan samoja ajatuksia mulla näin 45-vuotiaana. Olen ollut toivottu lapsi ja ehkä perheen takia olen selvinnyt tästä elämästä.Omalla kohdalla pahiten itsetuntoa kolhi 13-vuotta putkeen kestänyt koulukiusaaminen.Vain lomat oli välissä estämässä kiusaamista.

Ja selvisinkö kiusaamistraumoista. En. Olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä 10 vuotta joka pelasti mut ja teki mun elämästä elämisen arvoisen.Toivon ettei sulla mene 35 ekaa vuotta siihen että sä et pysty nauttii elämästä.

Monet voivottelee eläkkeellä oloani,mutta eivät tiedä tai ymmärrä mitä kaikkea olen joutunut kokemaan. Mä en häpeä eläkkeellä oloa vaan olen onnellinen siitä että 35 vuoden jälkeen pääsin nauttimaan elämästä ekaa kertaa.

Minulla on ympärilläni ihmisiä joille olen hyvin rakas, eli se asia on loistavasti, siitä huolimatta jostain syvältä kumpuaa tunne etten ole rakkauden arvoinen.
Tosiaan menetykset lapsuudessa ja aikuisuudessa nekin jäytivät huonoa itsetuntoa. Mutta näillä mennään, monella on asiat todella paljon huonommin.
Aloittajan mietteitä.

Minäkin olen elämässäni iloinnut ystävistäni kun haluavat mun seuraa, harmikseni pakkomuutto teki etäisyyttä, väkisin en ala ystävyyttä hieromaan.

Liittyy huonoon itsetuntoon sekin että laittaudun aina hyvin, ettei vaan kukaan pitäisi hirveen rumana.🥴🤣