Olen ollut hyvin urheilullinen ihminen ja harrastanut yleisurheilua nuoresta pitäen ja kaikkea muutakin fyysistä, jääkiekkoa tällein esimerkiksi
Kaikki alkoi joitakin vuosia sitten kun minulta lähti polvilunpio paikoiltaan ensinmäisen kerran.
Tapaturmasta parannuttuani aloitin liikkumisen heti kun pystyin. Polvelleni sitten riitti pieni vääntö liike niin polvilumpio pois paikoiltaan enemmän tai vähemmän. Ja tämä toistu useasti muutamien vuosien ajan.
Lääkärissäkään aina ei tultu käytyä kun tämä oli niin yleistä ja siellä tyhjennettiin vain polvesta nesteet ja tunpattiin kepit kouraan. Aina en keppejä edes ehtinyt palauttaakaan kun sattui jo uudestaan ja niile tuli taas käyttöä. Taidettiin se polvi silloin ekalla kerralla kuvata.
Tämä jatkui usean vuoden ajan kunnes vihdoin polveni tutkittiin paremmin, saatiin selville että plvieni rakenteessa on vika jonka takia plvilumpio lähtee hyvin herkästi paikoiltaan.
Sittenhän sitä mietittiin mitä tehdä. Nuoren ikäni takia tekoniveliä ei alettu asentaa, mutta koska olin nuori ja olen edelleen, sekä ura suunitelmani on niin fyysiset ja kropan pitää kestää rasitusta, lääkäri ehdotti lekkausta jossa povilumpio saadaan kiristettyä paikalleen paremmin.
Leikkaus suorritettiin ja toipuminen alkoi.
Olin varauksellinen ja olin myös tietoinen että leikkaus ei täysin auta ja varsinkin kun toinenkin polveni oli näyttänyt merkkejä että sekin ehkä joskus lähtee paikoiltaan.
Olin onneksi heittänyt entisen elämäni romukoppaan aikoja sitten joten liikoja en haaveillut. Haaveinani oli vain että voisin tehdä työtä jota todella halusin tehdä ja liikua normaalisti joten kuten.
Olen toipunut jo leikkauksesta ajat sitten. Mutta vaikka olen yrittänyt että jos sitä pikku hiljaa alkaisi urheilemaan ja elää niinkuin ennen. On lopputulos ollut aina se että vähääkään jos innostun tekemään jotain nopea liikeisempää tai raskasta, polveni sanovat että ei ja sitten sitä vedetään särkylääkettä ja polvet kylmä geelissä.
Polvi ei ole leikkauksen jälkeen lähtenyt paikoiltaan kokonaan, mutta yrittänyt on. Niinuin myös leikkaamatonkin. Toisaalta en ole kovin uskaltanut mitään tehdäkkään missä näin voisi tapahtua.
Pelko on persauksissa että kohta sitä taas kinkataan parikuukautta ja odotellaan monta vuotta että josko sitä pääsiai leikkaukseen että voisin edes kävellä niin että polvet eivät jätä matkan varrelle.
Vaikka haaveeni on pölyttynyt romukopassa ja osa haudattu. Kiloja on tullut vuosien saatossa kymmeniä, itsetuntoni on murskattu ja masennustakin on moikattu.
Haaveinani olisi juosta joskus tonni tai miksipä ei maraton. Myös kamppailu lajitkin kiinostaa. Olisihan se mukava vielä ne hokkaritkin pistää jalkaan, onhan nekin jo aika kauan varastossa pölyttynyt.
Kirjotin tän siks että elämä välillä vitutaa ja haluisin kuula onko muilla jokin asia pilannu urheilu haaveet ja jos on, onko vielä haaveita urheilun parissa tai jos ei mitä keksinyt tilalle.
(Ainiin en oo sit mikään kirjailija et jos et muuta saa kirjotuksesta irti niin eti vaikka ne kirjotus virheet.)
Kaikki alkoi joitakin vuosia sitten kun minulta lähti polvilunpio paikoiltaan ensinmäisen kerran.
Tapaturmasta parannuttuani aloitin liikkumisen heti kun pystyin. Polvelleni sitten riitti pieni vääntö liike niin polvilumpio pois paikoiltaan enemmän tai vähemmän. Ja tämä toistu useasti muutamien vuosien ajan.
Lääkärissäkään aina ei tultu käytyä kun tämä oli niin yleistä ja siellä tyhjennettiin vain polvesta nesteet ja tunpattiin kepit kouraan. Aina en keppejä edes ehtinyt palauttaakaan kun sattui jo uudestaan ja niile tuli taas käyttöä. Taidettiin se polvi silloin ekalla kerralla kuvata.
Tämä jatkui usean vuoden ajan kunnes vihdoin polveni tutkittiin paremmin, saatiin selville että plvieni rakenteessa on vika jonka takia plvilumpio lähtee hyvin herkästi paikoiltaan.
Sittenhän sitä mietittiin mitä tehdä. Nuoren ikäni takia tekoniveliä ei alettu asentaa, mutta koska olin nuori ja olen edelleen, sekä ura suunitelmani on niin fyysiset ja kropan pitää kestää rasitusta, lääkäri ehdotti lekkausta jossa povilumpio saadaan kiristettyä paikalleen paremmin.
Leikkaus suorritettiin ja toipuminen alkoi.
Olin varauksellinen ja olin myös tietoinen että leikkaus ei täysin auta ja varsinkin kun toinenkin polveni oli näyttänyt merkkejä että sekin ehkä joskus lähtee paikoiltaan.
Olin onneksi heittänyt entisen elämäni romukoppaan aikoja sitten joten liikoja en haaveillut. Haaveinani oli vain että voisin tehdä työtä jota todella halusin tehdä ja liikua normaalisti joten kuten.
Olen toipunut jo leikkauksesta ajat sitten. Mutta vaikka olen yrittänyt että jos sitä pikku hiljaa alkaisi urheilemaan ja elää niinkuin ennen. On lopputulos ollut aina se että vähääkään jos innostun tekemään jotain nopea liikeisempää tai raskasta, polveni sanovat että ei ja sitten sitä vedetään särkylääkettä ja polvet kylmä geelissä.
Polvi ei ole leikkauksen jälkeen lähtenyt paikoiltaan kokonaan, mutta yrittänyt on. Niinuin myös leikkaamatonkin. Toisaalta en ole kovin uskaltanut mitään tehdäkkään missä näin voisi tapahtua.
Pelko on persauksissa että kohta sitä taas kinkataan parikuukautta ja odotellaan monta vuotta että josko sitä pääsiai leikkaukseen että voisin edes kävellä niin että polvet eivät jätä matkan varrelle.
Vaikka haaveeni on pölyttynyt romukopassa ja osa haudattu. Kiloja on tullut vuosien saatossa kymmeniä, itsetuntoni on murskattu ja masennustakin on moikattu.
Haaveinani olisi juosta joskus tonni tai miksipä ei maraton. Myös kamppailu lajitkin kiinostaa. Olisihan se mukava vielä ne hokkaritkin pistää jalkaan, onhan nekin jo aika kauan varastossa pölyttynyt.
Kirjotin tän siks että elämä välillä vitutaa ja haluisin kuula onko muilla jokin asia pilannu urheilu haaveet ja jos on, onko vielä haaveita urheilun parissa tai jos ei mitä keksinyt tilalle.
(Ainiin en oo sit mikään kirjailija et jos et muuta saa kirjotuksesta irti niin eti vaikka ne kirjotus virheet.)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.