Joensuun asemalaiturilla keskusteli VR.n edesottamuksista tuttu parivaljakko: Markku Pölönen ja Heikki Turunen. Molemmat miehistä olivat jykeviä, sanavalmiita ja tilaansa hallitsevia toteemipaaluja - Pohjois-Karjalaiseen tapaan. Ei ollut hetkeä, jolloin jokin sutkautus ja näpäytys ei olisi taustalle kuulunut, eikä ollut sellaista taukoa keskustelun lomassa, jossa ei miesten naurunremakka olisi pelottanut tiehensä toripulut raiteilta. Nimikirjoituksia heidän ei tarvinnut enää sutaista kenenkään unikirjaan sen salaisille sivuille, sillä kaikilla oli jo heidän signeeraus. Molemmat miehet olivat katukuvassa yhtä tuttuja kuin oli syvä ja vuolas virta halki kaupungin, mutta yksikään kansalainen paikalla ei vielä tähän päivään mennessä ollut menettänyt mielenkiintoaan näihin karismaattisiin herroihin, joilla tuntui aina ja toistuvasti olevan jotain uutta asiaa kerrottavanaan.
Nytkin uumoiltiin, että jonkinlainen taideprojekti oli varmasti meneillään, sillä eivät he huvikseen asemalla notkuneet. Eiväthän he mitään teinejä olleet, ajateltiin.
Pölönen ja Turunen katselivat raiteiden horisonttiin. Saattoi olla niin, että juna oli myöhässä. Turunen tähän, että saattoi olla niin, että juna ei liene edes lähtenytkään. Johon taas Pölönen, että lienee se lähtenyt, mutta jäänyt Kiteelle. Turunen tähän, että saatamme katsella väärään suuntaan, ja että bussipysäkille heitteille jätetyt tavataan jättää VR:n toimesta ratansa varresta. Tätä ei tapahdu usein, Pölönen siihen. Turunen tähän, että varmassa aina vara parempi.
Lopun aikaa herrat keskustelivat kaikesta muusta kuin taiteesta ja junaliikenteestä. Lopun aika päättyi siihen, että kiiltävä ja terveen värinen junan pää ilmestyi näkyviin loputtomasta pusikosta. Se oli taivaltanut matkansa moitteetta, ja oli saavuttanut määränpäänsä. Tästä pidemmälle eivät suuret junat kulkeneet. Tästä eteenpäin uskaltautuivat syvemmälle korpiin vain resiinat ja pyörillä liikkuvat kidutuskammiot, joita kutsuttiin paikallisjuniksi.
Asemalaituri oli harvakseltaan täynnä odottavia ihmisiä. Odottavat ihmiset odottivat lapsiaan, jotka opiskelivat syvässä etelässä. Ja jotka olivat palaamassa hetkeksi takaisin kotiseuduilleen, kunnes jälleen liihottaisivat takaisin etelän trombeihin. Suuresta kaupungista oli myös saapumassa HYKS:ssä ihmeparantuneita ja onnellisia, mutta hieman hämmentyneitä entisiä potilaita. Lisäksi laiturille ilmestyi työllään rikastuneita työläisiä, sekä suuria seikkailijoita ja taiteilijoita, kuten vaunun oviaukkoon ilmestynyt Funeau.
Funeau näytti siltä, että hän oli varautunut kaikkeen. Ensinnäkin hänellä oli mukanaan harjoitusvauva, joka oli niin aidon oloinen, että naiset junassa olivat halunneet ehdottomasti kokeilla sitä ja pidellä sitä sylissään. Oli lähellä, ettei sitä yritetty imettää. Vauvalla oli niin aito itku, että se hämmästytti kaikkia ja sai herkimmät naiset lähes patrioottiseen tilaan.
Funeau kuitenkin näytti liikuttuneille, kuinka päin patterit kuului laittaa vauvaan, jotta tämä toimisi oikein ja tuottaisi näitä syviä tunnetiloja, joita vauvat itkullaan aiheuttivat. Vaipat jokainen utelias naaras halusi kuitenkin vaihtaa - paitsi ne, joilla oli aito vauva mukanaan. He olivat tällaisen yläpuolella.
Funeaun asuvalinta oli varsin omituinen: Hän oli pukeutunut SS-upseeriksi. Tällainen valinta oli eräänlainen tietoinen maalitauluksi asettautuminen ampumaradalle, jonka ampujista ja osallistujista ei ollut mitään tietoa. Naiset kuitenkin olivat kiinnostuneet enemmän kankaan laadusta kuin sen edustamasta ideologiasta tai historiasta. Tietynlainen kiiltävä etäisyys Funeaussa, sotilaallinen juhlallisuus ja jämäkkyys kuitenkin vaikutti naisiin, ja he tapasivat ihmetellä ryhdikästä ja voimaa uhkuvaa kokonaisuutta sydämessään oudot tunteet. LIsäksi Funeaussa ihmetytti harjoistusvauvan luoma kontrasti vs. univormu, joka ei varsinaisesti ollut ristiriita, vaan moniselitteinen tuki kokonaisuudelle hämmentävän oudolla tavalla. Lisäksi Funeau kantoi mukanaan Marimekon kangaskassia, joka tuntui olevan joko hukassa, tai sitten tiellä. Marimekon kassissa oli varalipas, vaippoja ja viinapullo.
Funeau tarkasteli asemalaiturin väen vilinää. Hän tunsi olevansa kuin metsän reunassa, joka oli loputon.
(hirn)
Nytkin uumoiltiin, että jonkinlainen taideprojekti oli varmasti meneillään, sillä eivät he huvikseen asemalla notkuneet. Eiväthän he mitään teinejä olleet, ajateltiin.
Pölönen ja Turunen katselivat raiteiden horisonttiin. Saattoi olla niin, että juna oli myöhässä. Turunen tähän, että saattoi olla niin, että juna ei liene edes lähtenytkään. Johon taas Pölönen, että lienee se lähtenyt, mutta jäänyt Kiteelle. Turunen tähän, että saatamme katsella väärään suuntaan, ja että bussipysäkille heitteille jätetyt tavataan jättää VR:n toimesta ratansa varresta. Tätä ei tapahdu usein, Pölönen siihen. Turunen tähän, että varmassa aina vara parempi.
Lopun aikaa herrat keskustelivat kaikesta muusta kuin taiteesta ja junaliikenteestä. Lopun aika päättyi siihen, että kiiltävä ja terveen värinen junan pää ilmestyi näkyviin loputtomasta pusikosta. Se oli taivaltanut matkansa moitteetta, ja oli saavuttanut määränpäänsä. Tästä pidemmälle eivät suuret junat kulkeneet. Tästä eteenpäin uskaltautuivat syvemmälle korpiin vain resiinat ja pyörillä liikkuvat kidutuskammiot, joita kutsuttiin paikallisjuniksi.
Asemalaituri oli harvakseltaan täynnä odottavia ihmisiä. Odottavat ihmiset odottivat lapsiaan, jotka opiskelivat syvässä etelässä. Ja jotka olivat palaamassa hetkeksi takaisin kotiseuduilleen, kunnes jälleen liihottaisivat takaisin etelän trombeihin. Suuresta kaupungista oli myös saapumassa HYKS:ssä ihmeparantuneita ja onnellisia, mutta hieman hämmentyneitä entisiä potilaita. Lisäksi laiturille ilmestyi työllään rikastuneita työläisiä, sekä suuria seikkailijoita ja taiteilijoita, kuten vaunun oviaukkoon ilmestynyt Funeau.
Funeau näytti siltä, että hän oli varautunut kaikkeen. Ensinnäkin hänellä oli mukanaan harjoitusvauva, joka oli niin aidon oloinen, että naiset junassa olivat halunneet ehdottomasti kokeilla sitä ja pidellä sitä sylissään. Oli lähellä, ettei sitä yritetty imettää. Vauvalla oli niin aito itku, että se hämmästytti kaikkia ja sai herkimmät naiset lähes patrioottiseen tilaan.
Funeau kuitenkin näytti liikuttuneille, kuinka päin patterit kuului laittaa vauvaan, jotta tämä toimisi oikein ja tuottaisi näitä syviä tunnetiloja, joita vauvat itkullaan aiheuttivat. Vaipat jokainen utelias naaras halusi kuitenkin vaihtaa - paitsi ne, joilla oli aito vauva mukanaan. He olivat tällaisen yläpuolella.
Funeaun asuvalinta oli varsin omituinen: Hän oli pukeutunut SS-upseeriksi. Tällainen valinta oli eräänlainen tietoinen maalitauluksi asettautuminen ampumaradalle, jonka ampujista ja osallistujista ei ollut mitään tietoa. Naiset kuitenkin olivat kiinnostuneet enemmän kankaan laadusta kuin sen edustamasta ideologiasta tai historiasta. Tietynlainen kiiltävä etäisyys Funeaussa, sotilaallinen juhlallisuus ja jämäkkyys kuitenkin vaikutti naisiin, ja he tapasivat ihmetellä ryhdikästä ja voimaa uhkuvaa kokonaisuutta sydämessään oudot tunteet. LIsäksi Funeaussa ihmetytti harjoistusvauvan luoma kontrasti vs. univormu, joka ei varsinaisesti ollut ristiriita, vaan moniselitteinen tuki kokonaisuudelle hämmentävän oudolla tavalla. Lisäksi Funeau kantoi mukanaan Marimekon kangaskassia, joka tuntui olevan joko hukassa, tai sitten tiellä. Marimekon kassissa oli varalipas, vaippoja ja viinapullo.
Funeau tarkasteli asemalaiturin väen vilinää. Hän tunsi olevansa kuin metsän reunassa, joka oli loputon.
(hirn)
Vastaukset 23
Vanhimmat
Öm...
Siis pohjoiskarjalaiseen.
On nyt perkele kumma kun tuo ei putoa tähän koneeseen.
(hirn)
Paska ja liian pitkä, mitäänsanomaton kirjoitus joistain täysin nollista.
Mjaa-a
Musta toi Marimekon kassikeissi on aivan törkeen hyvä veto.
(hihitystä)
Funtsi nyt itse!
Varalipas, vaipat ja viinapullo ekokassissa.
(hihitystä)
Perus PPJ eli paskaa pitkästyttävää jaarittelua
Taksimatkalla kuvauspaikalle Funeau pohdiskeli miehen ja naisen eroja, sillä hänelle oli tullut selväksi se että edessä siinsi odottamattoman suuria hankkeita, joiden vaatimukset statistien suhteen tulisivat olemaan samaa tasoa.
Pitkällisten istuntojen jälkeen Funeau ei kuitenkaan löytänyt mitään merkittävää tai edes mainittavaa eroa miehestä ja naisesta - jos ei laskettu mukaan tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia. Tämä taas teki näyttelemisestä vaikeaa, sillä saattoi näytellä mitä tahansa, ja tulla ymmärretyksi kuinka tahansa, jos pelkkä teksti ruudulla oli näkyvissä, tai sitten maskeeraajan huippuluomus lavalla. Ainoa fakta oli sisäinen ulkomuoto, jota voisi kutsua myös ihmisen ääneksi.
Sisäistä ulkomuotoa ei voinut näytellä. Sisäistä ulkomuotoa saattoi säädellä vain äärimmäisen vähän, mutta se pysyi pohjimmiltaan virheettömänä, eli mahdottomana väärentää. Ja tämän virheettömyyden osa oli olla jotain muuta. Virheettömyys tuli piilottaa jonkin halutun alle, mutta kaikki toistuvasti sortuivat samaan virheeseen: he olivat lavalla kuin alasti.
Koska Funeaulla oli vahva pohja nettikirjoittelijana, hän ei siinä mielessä ollut täysin pihalla näyttelemisen vaativuudesta. Esimerkiksi hän ei itse koskaan teksteissään käyttänyt sanaa "ripsari", sillä se viittasi vahvasti siihen, ettei kirjoittajalla (tai sanaa käyttäneellä) ole ollut kaikki speksit kohdallaan. Kaikenlainen viittaaminen ulkomuotoon tai käyttöesineisiin sai hälytyskellot kilisemään ja yleisön poistumaan salista. Kohdistaminen oli oleellista vain silloin, kun oli jotain, mitä näyttää. Pelkkä osoittaminen hämärässä ei riittänyt, Funeau filosofoi.
(hirn)
Mjoo
Huomasin juuri että olen siirtynyt itseni suhteen 3. persoonaan. Luin joskus jostain että tämä tällainen on huolestuttava merkki.
(hihitystä)
Ohjaaja ohjaa
Olemme jostain kumman syystä joutuneet suomalaiseen kuusimetsään. On kesä. On hyttysiä. Sammal tuoksuu ja pihka. Ininää.
Kamerarata on rakenneltu mahdollisimman suoraviivaiseksi linjaksi kuusikkoon. Se on noin polven korkuinen. Pölönen häärää vähän kuin kaikkialla, sillä hänellä tuntuu olevan käytössään kopiokone, josta sai lisää Pölösiä. Huudetaan megafoniin ja käännetään sumukone päälle. Metsään alkaa muodostua ohutta alapilveä, haurasta kuin usva syyskuisena aamuna naapurin apilapellolla.
Klaffi
Jos siirrymme hieman edemmäs panoraamakuvassa, niin ohitamme näkymättömänä kuvausryhmän ja edessämme on vain kuusimetsä huuruineen. Äkkiä kuuluu rytinää: Joku juoksee metsässä. Heti tämän havainnon jälkeen kuulemme lapsen itkua. Eikä aikaakaan, kun näkyviin ilmestyy juokseva saksalainen upseeri kantaen itkevää lasta. Se on vauva. Hän tulee vauhdilla, ja vaistomaisesti vilkaisemme hänen tulosuuntaan, josko näin ymmärtäisimme, miksi hän juoksee.
Hetkinen!
(hirn)
Detalji
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, voiko hengästynyt nainen imettää. Pienet nälät ovat näet hengenvaarallisia, eivätkä niiden tuottama meteli sammu muulla keinoin kuin imettämällä.
Kaikki hyvät ideat tuntuvat aina kaatuvan tällaisiin, näennäisiin pikku detaljeihin.
Pitää tutkiskella asiaa.
(naurua)
No, sovitaan että voi.
Upseeri löytää suojaisan paikan, istahtaa kaatuneelle puunrungolle ja laskee lapsen eteensä sammalvuoteelle. Hän riisuu takkinsa, avaa paitansa ja nostaa lapsen syliinsä. On hätisteltävä niitä muutamia hyttysiä, jotka ovat löytäneet heidät. Muuten on hiljaista. Hiljaisuutta ja rauhaa ei riko mikään muu kuin oman sydämen jyskytys luuhäkissä, josta ei ole ulospääsyä. On kiskottava ilmaa sisäänsä.
Linnut livertävät ja oksat huokailevat. Lapsi löytää rinnan, ruokansa ja rauhoittuu välittömästi. Hikipisara tipahtaa tämän poskelle.
Pienet kasvot vangitsevat, valaisevat ympäristön ja mielen synkät sopukat.
(hihistystä)
Mjoo
Tähän kun lisäisi vielä hieman jotain, niin tästä voisi saada vuoden luontokuvan.
(hirn)
Oletusarvoisesti tämä tarinamme (ei paikalla oleva) päähenkilö on kuvauksen kaksi ihmistä, joista toinen edustaa suojelevaa enkeliä, versus toinen, eli imetettävä puhdas lapsi, eli sisin samassa enkelissä. Tämä on kompakti paketti.
Aikuisuuden tehtävä on suojella tärkeintä elämässä, ja elämän tärkein tehtävä on antaa tulla suojelluksi.
(reps)
Dialogi
Ohjaaja Pölönen sattuu paikalle.
- Jaa että se on niin kuin tuota että ruokatunti.
- Niin.
- Minä en kyllä muista miltä se tuntui.
- Jaa että niin kuin olla vauva?
- Niin niin. Kumma kun ei tuollaista muista. Näyttäähän tuo maistuvan.
- Kohta pitää varmaan vaihtaa toiselle.
- Häiritsenkö minä?
- Et suinkaan. En usko että lapsikaan häiriintyy. Puhelen usein itsekseni samalla kun imetän. Joskus laulan.
- Ruma sana.
- Mikä? Imettäminen?
- Töksähtävä. Mieleen tulee mehupilli.
(naurua)
Odotimme junaa Joensuun asemalla. Minä ja lapseni. Asemalla ei ollut juuri muita, sillä junat kulkivat harvakseltaan. Kuitenkin Helsinkiin menevä juna oli jo paikalla. Sinne olisi voinut mennä, etsiä paikkansa ja istuutua alas. Me emme näin tehneet. Kesän ja aseman varjoissa oli mukava istuksia... vielä hetken, sillä mikään kiire meillä ei ollut, ja tuuli puhalsi mukavasti.
Vielä silloin en osannut millään lailla aavistaa sitä että Lappeenrannan asemalla jäisin laiturille seisomaan suu auki, kun ovet takanani sulkeutuisivat, ja juna lähtisi jatkamaan matkaansa etuajassa ilman meitä. En millään olisi voinut tällaista kuvitella, että tulisin saattamaan uuden tuttuni ulos junasta, ja vetämään hieman happea laiturille, heittämään moikat... ja jäisin niille aloille pienen lapseni kanssa.
Kaikki matkatavarat tulisivat jäämään junaan: Kaikki puhelimesta valuuttaan.
Tämän opetuksen vuoksi kannattaa tutustua ihmisiin, sillä en olisi enää siinä tilanteessa keksinyt mitään järjellistä ratkaisua tilanteeseen, jos olisin seisonut siinä yksin lapsi sylissäni.
(hirn)
Kahden aseman jälkeen olimme jo ohittaneet Lahden, mutta naista lapsineen ei kuulunut takaisin. En ollut täysin varma, mutta olin näkevinäni vilauksen hänestä ulkona laiturilla. Lappeenrannassa. Pieniä lapsia kantelevia naisia oli hyvin vähän, mietin. Nytkään en näe yhtään naista, jolla olisi lapsi mukanaan. Kaikilla oli läppäri ja kuulokkeet, tai sitten kännykkä korvalla. Lapset olivat maailmasta kadonneet. Ja näemmä nytkin oli käynyt niin, sillä molemmat naiset olivat kadonneet vastakkaiselta penkkiriviltä. Toinen oli ottanut matkatavaransa mukaan, ja toinen oli lähtenyt saattamaan tätä ulos. Enhän minä nyt kuuro tai sokea ollut.
Nainen ei ole palannut. Lisäksi hänen käsilaukkunsa on istuimella, ajattelin. Pitäisiköhän minun keskustella asiasta konduktöörin kanssa, pohdin. Lapsen tutti on pöydällä. Eihän lapsi selviä ilman tuttia minuuttiakaan, tuumin.
Herranjumala! Tuohan on lompakko, joka käsilaukusta pilkistää. Ei kyllä tässä on nyt jotain mätää. Nyt on tapahtunut jotain kauhistuttavaa. Tulisiko minun vetää käsijarrusta? Juna on kyllä ehtinyt aika pitkälle Lappeenrannasta, joten hyötynäkökulmaa tuskin enää on, kauhistelin. Entä tulisiko minun tutkia naisen käsilaukku? sellaisesta voi joutua vastuuseen. Ehkä jopa oikeuteen asti. Ei, en uskalla. Uskallan. En uskalla.
Tällaista jatkuisi aina Helsinkiin asti. Ja kun Helsinkiin asti oltaisiin päästy, niin miekkonen yhä istuisi vaunuosastossa odottamassa, että nainen ja lapsi saapuisivat paikalle ja päästäisi hänet irti tilanteesta. Hän oli kuin ansassa. Hän oli moraalisessa loukussa. Hän ei voinut jättää tavaroita, eikä koskea niihin.
(reps)
Elämässä on hetkiä
Kaikilla meillä on elämässämme hetkiä, jotka ovat ikimuistoisia. Päähenkilömme matkatavaroita vaunuosastossa Helsingin päässä vahtivalla hepulla tämä hetki oli se hetki, kun hän ensimmäisen kerran todella istahti paikoilleen ja tunsi olevansa perillä. Hän oli tukevasti siinä missä oli.
Seurattuaan vaivihkaa edessään istuvien naisten keskustelua, hän tunsi olevansa kuin kärpänen seinällä tai lude verhon poimussa. Naiset puhuivat ja puhuivat. He tuntuivat puhuvan kaikesta. Ja että tämä kaikki ei koskaan tulisi loppumaan. He olivat kuin vesiputous tai kaksi vierekkäistä vesiputousta. He olivat samaa mieltä, sitten eri mieltä ja lopuksi nauroivat päälle. He hyssyttelivät lasta ja puhuivat outoja. He haistelivat lasta ja lirkuttelivat. Heillä oli jokin ihmeellinen kupu ympärillään, jonne vain he ja lapsi mahtuivat.
Kun tämä näkymätön kapselointi rikottiin, sen rikkoi pienen lapsen äiti, jolla oli maagiset silmät. Tuore äiti katsoi ulos kuorestaan.
Kuplaan oli syntynyt reikä, eikä mikään näkymässä enää ollut niin kuin se oli ollut. Nainen katsoi ulos maailmasta ja todellisuudesta, jossa oli, ulos maailmaan ja toiseen todellisuuteen aivan toisenlaisena. Tuntui siltä, että hän hallinnoi kahta eri todellisuutta.
Hän kysyi oudolla äänellä:
- Anteeksi, mutta sopiiko teille että imetän lastani tässä?
- Kaikin mokomin, vastasin.
Kun näin oli, oli kaikki toisin. Ymmärsin sinä hetkenä, että hän oli voittamaton. Hänen kaltaisten naisten virheetkin ovat triumfeja, paraateja ja voittokulkueita. Heidän kaltaistensa kanssa elävät tulevat hulluiksi, hyppäävät sillalta tai tekevät henkisen konkurssin. Hän edusti sitä luokkaa naisissa, joka vie ihmiseltä järjen.
Minun teki mieleni olutta. En kuitenkaan lähtenyt minnekään, sillä vaikka yritin olla seuraamatta tätä ravitsemusympyrän hetkeä, niin aina salaa vilkaisin kuinka kaunista kaikki voi olla. Ja yksinkertaista.
(naurua)
Minä en huomannut sitä ensin, vaan vierustoverini. Hänen silmänsä liikahtivat vain aavistuksen oikealle, ja minä tiesin että minua katsotaan. He aina luulevat, ettei tätä huomata, mutta naissukupuoli huomaa kaiken. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi naiset ovat ylipäätään enää edes olemassa. Naiset tekevät tiimityötä. Jos paikalla on kolme naista, ei ole mitään tulokulmaa heitä yllättää. Naiskolmikko yltää parhaimmillaan samaan kuin supertietokone kellarikerroksessa: Laskemaan.
Naiskolmikko voi olla vaikka riidoissa keskenään, eripuraisia ja jopa hysteerisiä, mutta tämä metodi skannata ei herpaannu. Kaikki tulijat tarkastetaan ja kaikkiin tapahtumiin reagoidaan kirjaamalla ne ylös. Tilanne pitää olla hallussa. Tämä on ainoa selviytymiskeino nyrjähtäneessä maailmassa. Kaikki nähdään alusvaatteita myöten. Jokainen kasvojen liikahdus, väärä sana tai kömpelö teko. kaikki. Potenssiin kolme on silmien määrä kolmen joukossa.
Meitä oli vain kaksi, sillä lapseni katseli ainoastaan ja vain rintaani. Häntä ei kiinnostanut tässä maailmassa juuri mikään muu kuin tämä valtava maalitaulu lähietäisyydeltä. Lapselleni se oli jättiläisen silmä, joka häntä tuijotti kutsuvasti. Tämä silmä olisi vastaus kaikkiin kärsimyksiin ja epämiellyttävää oloon. Se oli silmä, joka tuotti mielihyvää, rakensi ja ravitsi. Lisäksi se unetti, tuuditti ja sen viereen oli mukava nukahtaa.
Muistan kääntäneeni puheen piruuttani rintoihini. Aloitin jonkinlaisen voivottelun ja messuamisen sekasikiön tulevaisuudennäkymistä, eli realiteeteista. Hetken hypeä.
(hihitystä)
Höh
Hieno dialogi on poistettu.
Haastan oikeuteen.
(hirn)
Huumoriksi jotkut nimittävät pilkkaamista. Se voi olla eritasoista, karkeaa öykkäröintiä tai kirjallisia perinteitä noudattavaa hienostunutta tyyliä, mutta kun sitä vähän raaputtaa, takaa paljastuu aina puhdas pilkka.
Hyvin, hyvin harva ns. humoristikaan harrastaa muuta lajia kuin pilkkaamista, mutta jos sanonta on vielä nokkelaa, se naurattaa joitakin. Perinne on vanha. Raamatun huumori on pelkkää toisten pilkkaamista. Antiikin huumori oli yksinomaa pilkkaamista. Ns. savolainen huumori on aina vain jonkun pilkkaamista.
Kirjoitelman pilkan kohde oli VR.
Mjaa
No joku esimies on raaputtanut mun dialogin irti ruudusta.
Onko sellainen pilkkaa?
(hihitystä)
Suorastaan kammottava laji on "hauskat kotivideot". Niissä yritetään repiä huumoria siitä, että joku yrittää jotakin uhkarohkeaa, mutta epäonnistuu surkeasti. Juuri ja juuri välttyy niskan taittumiselta ja joutumiselta pyörätuoliin lopuksi elämäänsä.
Kun näitäkin hiukan raaputtaa, huomaa, että tyhmänrohkaa pilkataan.
En tiedä, mitä tarkoitat dialogin irti raaputtamisella ruudusta.
Sitä että hieno dialogini poistettiin tästä ketjusta.
Katsos kun ketjut tapaavat menettää merkityksensä yhden lenkin petettyä.
Olet varmaan perehtynyt asiaan.
(hirn)
En ole perehtynyt.