Tänään on 26. hääpäivä, viimeinen.
Eromme astuu voimaan kesällä, asumuserossa muutaman kuukauden.
On surullinen, uupunut olo. Ei voi edes katsoa ulos, siellä on liikaa valoa, liikaa toivoa, liikaa muistoja.
Tiedän, että huomenna jaksan jo paremmin, eilenkin oli erilainen päivä. En muistanut aamulla, mikä päivä on, ihmettelin vain raskasta oloani, masennusta, surua.
Kokemuksesta olen oppinut, että surua täytyy kunnioittaa, antaa sen tulla, silloin kun se on vahvasti läsnä, ei pyrkiä pakenemaan.
Aika moni, ammattiauttajakin,sanoo, että ylös, ulos ja unohda moiset hautomiset.
Miksi ei saisi tuntea näitä surun ja menetyksen tunteita, miksi niitä pitäisi väistellä?
Toki tajuan, että päivästä toiseen jatkuessaan surussa uiminen ei ole tervettä, mutta mielestäni surulle, ikävällekin on aikansa, aika antaa sen tulla liki, kertoa mitä se haluaa antaa, mitä minun täytyy kuulla.
Ei ole mukavaa, mutta uskon olevan tarpeellista.
Onko teillä mielipiteitä? Samantapaisia kokemuksia tunteiden kohtaamisesta, "ammattilaisten" neuvoja surun ja ikävän, pahan mielen kanssa toimimisesta? Mitä voisin oppia parhaiten näistä päivistä, jolloin kaikki entinen on ympärilläni hyvästeltävänä?
Kohtalotovereita? Erotettuja, eroavia?
Eromme astuu voimaan kesällä, asumuserossa muutaman kuukauden.
On surullinen, uupunut olo. Ei voi edes katsoa ulos, siellä on liikaa valoa, liikaa toivoa, liikaa muistoja.
Tiedän, että huomenna jaksan jo paremmin, eilenkin oli erilainen päivä. En muistanut aamulla, mikä päivä on, ihmettelin vain raskasta oloani, masennusta, surua.
Kokemuksesta olen oppinut, että surua täytyy kunnioittaa, antaa sen tulla, silloin kun se on vahvasti läsnä, ei pyrkiä pakenemaan.
Aika moni, ammattiauttajakin,sanoo, että ylös, ulos ja unohda moiset hautomiset.
Miksi ei saisi tuntea näitä surun ja menetyksen tunteita, miksi niitä pitäisi väistellä?
Toki tajuan, että päivästä toiseen jatkuessaan surussa uiminen ei ole tervettä, mutta mielestäni surulle, ikävällekin on aikansa, aika antaa sen tulla liki, kertoa mitä se haluaa antaa, mitä minun täytyy kuulla.
Ei ole mukavaa, mutta uskon olevan tarpeellista.
Onko teillä mielipiteitä? Samantapaisia kokemuksia tunteiden kohtaamisesta, "ammattilaisten" neuvoja surun ja ikävän, pahan mielen kanssa toimimisesta? Mitä voisin oppia parhaiten näistä päivistä, jolloin kaikki entinen on ympärilläni hyvästeltävänä?
Kohtalotovereita? Erotettuja, eroavia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse sain tietää neljä kuukautta sitten ,että mieheni haluaaa eron ja hänellä on uusi rakas.Surussa olen rypenyt, nousssut ,itkenyt ja uskon myös ettei eteenpäin pääse kun käymällä kaikki se läpi mitä mielestä nousee.Uusi päivä välillä hyvä välillä huonompi,mutta elämä jatkuu ja suru on joskus käyty läpi .
Suru on ihan luonnollinen seuraus menetyksestä. Avioerossa ei ole kysymyksessä ainoastaan rakkaussuhteen päättyminen vaan jollakin tavalla kokonaisen elämän päättyminen. Joskus on joku sanonut että suru avioeron jälkeen voi olla jopa syvempi ja vaikeampi kuin suru elämänkumpanin kuoleman jälkeen.
Kirjoitat kauniisti että "surua täytyy kunnioittaa" ja siinä olen kanssasi samaa mieltä. Surulla on aikansa ja surutyö täytyy käydä läpi sillä läpikäymätön suru kätkeytyy elimistöön ja saattaa jopa joidenkin tutkijoitten mukaan sitten myöhemmin ilmaantua sairautena jossakin muodossa. Mutta jos surun todella ottaa vakavissaan, niinkuin voisi sanoa - yhtenä elämän koulun oppikursseista ja sen hyväksytyllä arvosanalla läpäisee - niin sitä voi sitten vuosien jälkeen ajatella yhtenä elämän arvokkaista läksyistä.
Yksi "vaara" siinä vain on. Surusta saattaa tulla yksi elämästä pakoilemisen keino jos siitä ei pääse eteenpäin. Siksi surutyöstä puhutaankin aktiivisena processina, työnä. Mielestäni se ei kuitenkaan merkitse samaa kuin "ylös, ulos ja lenkille vaan siitä", vaan se merkitsee sitä että tuntee kaikki tunteet ihan niin raadollisena kuin ne ovat, ei pakoile itseään vaan uskaltaa tuntea ihan aidosti miltä tuntuu. Esimerkiksi vihan tunteen takaa saattaa löytyä suru, hylätyksi tulemisen tunne, pelko siitä että menettää kontrollin elämästään, tunne ettei enää hallitsekkaan omaa elämäänsä ja paljon muuta sellaista.
Sellaiset tunteet ovat luonnollisesti hyvin pelottavia ja helpointa on tietysti paeta omaa itseään vihan, syyttelyn ja katkeruuden valetunteisiin. Niissä voi sitten viettää loppuelämänsä. Sellaisesta syntyvä katkeruus on kuitenkin myrkkyä joka vaurioittaa pahasti ihmis-sielua. Sellaisia sielultaan vaurioituneitä ihmisiä on paljon. Järkevällä surutyöllä siitä olisi vältytty.
Avioerosta selviää kyllä. Keskellä syvintä surua ja suurinta kaaosta sitä ei kyllä hevillä usko. Mutta asia kerrallaan. Ensin selvitään käytännön jutuista, sitten otetaan tunteet työn alle. Vuoden päästä aisiat ovat todennäköisesti jo ihan eri mallissa.
Ja sitten tulee se päivä kun tämäkin "kurssi elämän yliopistossa" on läpikäyty. Mitä siitä on tullut opittua, on ihan omien valintojen tuotetta.
Voimia sinulle!
lähestyy viimeinen hääpäivä 14. toukokuuta. Harkinta aika menossa ja koko alkukevät on tempoiltu eron kurimuksessa. Nyt olen viimein myöntänyt itselleni, että kyllä tästä ero tulee. Melkein 17 vuoden mielestäni onnellisen avioliiton jälkeen mieheni ilmoitti minulle, että hän ei jaksa enää. Siitä sitten seurasi vuoristorata, jossa nyt olen koko kevään matkustellut. Palataanko yhteen vai ei. Mies piti minua varalla kunnes sai varmistettua, että toinen nainen on hänen. Tuntuu tosi kurjalta. Olin miehen sanojen mukaan se "tuttu ja turvallinen", mutta kuitenkin hän valitsi sen toisen.
Sitten päätin, etten halua olla se tuttu ja turvallinen. Siitä se suru minun kohdallani alkoi. Nyt olen jo ainakin viikon ollut koko ajan parku kurkussa. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että haluaisin avioliittoani enää jatkaa. On vaan niin paljon hyviä asioita joita haluan muistella. Yritän tahallani pitää päästä poissa avioliiton aikaiset ikävät asiat, etten tulisi katkeraksi. Tiedän, että katkeruudesta ei seuraa mitään hyvää itselle. Aikojen päästä voin sitten ilman katkeruutta muistella viettämääni ihanaa 17 vuoden aikaa, johon kuuluu myöskin lasteni syntymät ja lapsuusajat.
Olen myös sitä mieltä, että kyllä se suru vaan on surtava ulos ja sitten vasta voi jatkaa elämää. Tuntuu vaan käsittämättömältä, että mies pystyy noinvain vaihtamaan rakkauden kohdetta ja elämään onnellista elämää heti toisen kanssa. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, sillä rakkaus ei voi loppua siihen, että toinen ei ole enää minun.
Voimia kaikille, jotka kamppailevat saman tuskan kanssa. Kyllä meille vielä helpommat ajat koittaa, VARMASTI!
Kun tekstiäsi luin, osui silmiin melkoista yhteensattumaa:
-juuri päättynyt liitto, joka on kestänyt 17v
-mies löysi toisen
-mies muutti pois 22.4 eli viikko sitten
-olemme ilm. molemmat vuosimallia -60? (kurkkasin profiiliasi)
Toivottavasti saat lohtua siitä, että jollakulla toisella voi tosiaan olla sama tilanne, paitsi että minua ei jostain syystä sureta? Ehken enää itsekään rakastanut kun ei minustakaan välitetty?
Joo, Ilmeisesti sunkin ukko lähentelee 50 ja ystävät sanoo, että sillä on 50 villitys. Samantekevää, ei auta yhtään, että mikä oli syy. Yhtäkaikki yht´äkkiä olen yksin katselemassa, että mitä tähän maailmaan kuuluu?
Mun ero tapahtu tammikuun 20 pvä ja silloiin tuntu, että siitä vaan kyllähän minä pärjään, eipä paljoa surettanut. Mutta, mutta, kun käytännön asiat sain järjestykseen: oma kämppä, muutto, lasten huoltajuudet, ositukset yms. iski suru kuin puukko vatsaan. Ehkäpä vaan oli shokissa muutaman kuukauden ja nyt kun sellainen pakollinen puuhastelu on loppu tyhjyys iskee päälle.
En tiedä käykö sinulla samalla tavalla, mutta varoitukseksi vaan. Kyllä se voi sullakin tulla vielä suru puseroon. 17 vuotta on kuitenkin pitkä aika.
Mutta mehän selviämme, eikö vaan?!
Varmaan koettelee jos seitsemäntoista vuotta
syö samaa kaurapuuroa joka päivä .
Alkaa jossain vaiheessa yököttää se .
Mietippä millanen on liittosi historia alusta alkaen.
Mitä siinä on tunnettu puolin jos toisin .
Ilmeisesti itselläsi on takana pitkä kaurapuurolta maistuva liitto, koska ajattelet noin.
Itse elin 17 vuotta siinä liitossa, enkä suinkaan tuntenut syöväni samaa kaurapuuroa joka aamu vaan puurolaadut vaihtelivat päivästä toiseen. Mutta meitä on moneksi, jokainen tuntee ja saa tuntea omalla tavallaan.
Siitä on jo paljon aikaa, kun tuon tarinan kirjoitin ja täytyy myöntää, että ei ero ole ollut pelkästään huono asia. Olen saanut elämääni paljon uutta ja ihanaa, mutta silti joskus vielä kaipaan niitä avioliitonaikaisia arkisiakin hetkiä.
Mutta elämä jatkuu ja aurinko paistaa meille kaikille joskus.
Onneksi olen sellainen ihminen, joka ei ole koskaan pannut mitään painoa merkkipäiville, millään niistä.
Minulle on ollut yks hailee huomioidaanko minua kotona äitienpäivänä, syntymäpäivänä tai jouluna.
En tiedä mistä se johtuu, mutta en ole tosiaan koskaan välittänyt niistä.
Meillä saatetaan tehdä tavallisesta arkipäivästä spontaanisti juhla jäätelön, leivosten tai jonkin muun avulla koska on esim. aurinkoinen päivä ja kesäinen tunne, tai on saatu siivottua kerrankin jokin kohde joka on odottanut tekijäänsä, jne. Ymmärrätte mitä tarkoitan?
Kun n. viikko sitten pistin petollisen äijän pihalle ja tytär kysyi: kauanko te nyt kerkesitte olla yhdessä, oli pakko ruveta OIKEASTI laskemaan ja etsimään muistista kiinnekohtia.
Onkos muita "välinpitämättömiä?"