Joidenkin sellaisten säveltäjien musiikin tulkitseminen sallii mielestäni "esittäjien oman tempautumisen", joka suorastaan vaatii tunneperäistä liioittelua, kuten Mahler, lukuunottamatta kuitenkaan esim. objektiivista wieniläisklassikkojen, barokkisäveltäjien tai neoklassikkojen jne. taidetta, joita esitettäessä tulisi pyrkiä vapautumaan kaikesta musiikkia romantisoivasta näkemyksestä, tämä koskee tietenkin ennen muuta kaikkea autenttisuusintoilua, ilman että sitä katsottaisiin 1800-luvun ruusunpunaisten silmälasien läpi.
Requiemin 1. osa, Introitus ja requiem aeternam, on ainoa Mozartin miltei kokonaan orkestroima sielunmessun osa, sillä jo siinä näkyy jonkun muun kuin Mozartin kynän jälki. Sitä paitsi Joseph Eyblerin ja Süssmayrin soitinnus ja tyyli on melko raskaasti kuormitettua ja instrumentointi karkeasyistä. Dies irae-osasta lähtien Mozart orkestroi valmiiksi oikeastaan vain vokaaliosuudet sekä basso continuon, joinekin harvoine viittauksine muihin instrumentteihin. Miten mielestäsi 1. osan kontrapunktinen motettityyli ja halpahintaiselta tehontavoittelulta vaikuttavat orkesterin jyrkät pisteelliset rytmit sulautuvat taiteellisesti sopusointuisaksi kokonaisuudeksi?
Joka tapauksessa Requiem KV 626, jättää jollakin tavoin hyvin teatraalisen ja raskassoutuisen, toisinaan liioitellun ja häiritsevän mahtipontisenkin vaikutelman, jolla Mozart on alitajuisesti pyrkinyt kompensoimaan teoksen emotionaalista tyhjyyttä. Requiemista puuttuu Mozartille ja hänen teoksilleen muutoin niin ominaista luonnollisuutta ja spontaanisuutta, ja mikäli teos ei omaisi sitä kuormittavaa raskasta ja sentimentaalista historiallista painolastia ja henkilökohtaista tragiikkaa, joka väreilee mukana emotionaalisen lisän muodostamana äänenä, joka ei kestäisi määrittämistä, se olisi tuskin lähestulkoonkaan siinä erityisasemassa, jonka se mielestäni on ansaitsemattomasti saanut Mozartin, kieltämättä jokseenkin epätasaisessa, kirkkomusiikkituotannossa.
Wagnerin Mozartin musiikissa näkemää "valon ja rakkauden henkeä" siitä on turha etsiä, ei häikäisevää kristallista kirkkautta tai tekstuurin läpikuultavuutta, sillä Requiemista paistaa läpi tuskin mitään muuta surun, pimeyden, epätoivon ja kuoleman henki sentimentaalisesti värittyneenä joinekin pienine valonpilkahduksineen, väsyneen säveltäjän viimeisiä ja epätoivoisia yrityksiä saneerata talouttaan tarttumalla vaikeissa olosuhteissa kaikkiin saatavilla oleviin tilauksiin ylirasituksen uhallakin terveyden ilmeiseksi vahingoksi; jälki on sitten sen mukaista.
Samoin 1. osan jousien 16-osakuvioiden myötäilemä sopraanosoolo te decet hymnus jättää yllättävän persoonattoman ja laimean vaikutelman, joka on hyvin harvinaista Mozartin kaltaiselle suurelle musiikkidramaatikolle.
Monet varhaisemmat messut, litaniat ja vesperit ovat vastaavasti skandaalimaisen ylenkatsottuja ja laiminlyötyjä Requiemin esitystiheyteen nähden, joista monet sisältävät objektiivisesti katsottuna menestyksellisempää musiikkia ilman minkään teoksen henkilökohtaisessa suosikin asemassa pitämistä ja pinttyneitä ja lukkoonlyötyjä subjektiivisia asenteita, uskomuksia ja käsityksiä, aivan kuin kysymyksessä olisivat uskonasiat eivätkä taiteen välittämät syvät tunneperäiset kokemukset.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että messuista viimeistään Mozartin jo 17-vuotiaana säveltämä Missa in honorem SSmae trinitatis KV 167 on kokonaisuutena taiteellisesti Requiemia merkittävämpi saavutus ja sanottakoon, että nautin enemmän jopa Mozartin 13-vuotiaana säveltämän ns, Dominicus-messun KV 66 kuuntelemisesta Requiemia enemmän.
Korjaus Sävelten mestareita-teokseen: Uusi Baijerin, ent, Pfalzin, vaaliruhtinas Karl Theodor, totesi Idomeneon esityksen jälkeen, että koskaan aiemmin ei ollut kuullut musiikkia, joka olisi tehnyt suuremman vaikutuksen. Harjoitusten yhteydessä hän oli ilmeisesti sanonut Mozartille: En tiennytkään että noin pienessä päässä syntyy noin suuria ajatuksia.
Mainitsemani Münchenin oopperan hoviorkesteri oli siis tuolloin Euroopan kuulu entinen Mannheimin orkesteri kapellimestarinaan Christian Cannabich. Baijerin vaaliruhtinaan Maxilmilian III kuoltua ja sitä reuranneen Itävallan ja Preussin välisen "Baijerin perimyssodan" seurauksena kruunua tavoitellut Karl Theodor siirrätti hovinsa Mannheimista Müncheniin mukana mm. kuuluisa orkesteri. Jotta Mannheim ei olisi täysin autioitunut sinne jätettiin kansallisteatteri.
Käsiala on kuitenkin niin selkeää, että yhtään ainoata nuottia ei kuitenkaan olle voitu kirjoittaa makuulla. Sen sijaan Mozart lähimpine ystävineen lauloivat osia Requiemista säveltäjän ollessa vuoteenomana hänen itsensä laulaessa tenoria heikolla äänellään. Ja kuolihan hän tosiaan puhaltaen poskensa pullolleen kuin Requiemin viimeistä pasuuna-tai patarumpufinaalia esittääkseen. C-mollimessuun KV 427 sisältyy mielestäni Requiemin sävelkielen peruspessimismiä synkempiäkin sävyjä, mm. henkeäsalpaavaan Qui tolliksen 8-ääniseen polyfoniakudokseen g-mollissa taikka alun majesteettiseen Kyrie Eleisoniin, jotka koen myös verrattomattomasti edellistä syvällisempänä, kohottavampana, mutta ennen muuta järkyttävämpänä musiikkina.
Soittaessa on mahdotonta antautua täysipainoisesti ja yksinomaan musiikin vietäväksi, koska samoin kuin orkesterin johtamisen, sen tulee olla objektiivisesti hallittua eikä liioin vaadi taikka edellytä saatikka salli omaa subjektiivista tempautumista. Pikemminkin tuo argumenttisi suurimmasata vaikutuksesta on seurausta musiikin suhteellisesta sisällöttömyydestä ja tunneköyhyydestä soittoprosessi-tai aktin puitteissa. Itse asiassa Mozart kuivittelikin saavansa teoksen valmiiksi seuraavana vuonna kun olisi tervehtynyt vakavasta sairaudestaan perustuen käsikirjoituksen merkintään. Mutta kyllähän tosiaan käyrätorven soittaja Ramm ja oboisti Lange tai toisinpäin, mozartin ystävät Münchenin orkesterista, joka siihen aikaan oli Euroopan paras, olivat Idomeneon esityksen jälkeen mielettömän ihastuksissaan Mozartin musiikista ja totesivat etteivät koskaan ole kuulleet musiikkia, joka olisi tehnyt heihin suuremman vaikutuksen ja täytyy näin Mozart-spesialistina sanoa että kyllähän Idomeneossa taiteellisen luomistyön laatu ylittää selkeästi Requiemin tason, ainakin useimmiten; alkusoitto ja muutamat aariat ovat ovat jossain määrin soninnaisia ja musiikillisesti heikohkoja: Teoshan kuuluu ajallisesti samaan satoon ja ajanjaksoon, vuoteen 1780-1781, kuin mainitsemasi Laudate Dominum Vesperae de Confessoresta olettaisin, siis KV 339? Vesperin KV 321 Laudate Dominum on koloratuuriaaria sopraanolle jousien ja urkujen säestyksellä, teoksen musiikillisesti heikointa antia. Myös Eybler? osallistui Requiemin täydentämiseen, mutta koska katsoi olevansa kykenemätön saattamaan työn päätökseen, luovutti Konstanze Requiemin Süssmayrille, jonka käsialaa ovat ainakin Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei, muttajotka hän on säveltänyt ainakin osittain mahdollisesti Mozartin luonnosten pohjalta, jotka eivät ole säilyneet.
Täydellinen saavutus? Nuo mielikuvituksettomat sekvenssit! Yäk! Niin en tarkoita että musiikin suuruus olisi suorassa suhteessa sen motiiviseen lihaksikkuuteen, mutta jotenkin idea-köyhältä ja väsyneen neron vasemman käden hieman onnettomalla rutiinilla piirretyltä Requiemin musiikki minusta vaikuttaa. Pikemminkin tuon mainitsemasi Vesperae de confessoren KV 339, v. 1780, Laudate Dominum-osaa edeltävä synkeä, edeltävän vesperin, vesperae de Dominican KV 321, vastaavaa Laudate Pueri Dominum-osaa polyfoniselta satsiltaan ankarampi fugato psalmiin 112/113 sävellettynä stile antico, jonka teeman nousevien kvinttien ja vähennetyn laskevan septimin muodostamaa kuviota Mozart käytti myöhemmin Requiemin Bach-tyylisessä Kyrie Eleison-fuugassaan ja jollaista Bach ja Händel olivat käyttäneet vakituisena, vaikkakin kieltämättä stereotryyppisenä sanastona barokin aikansa eläneessä fuugataiteessa. Tuntuu siltä, että vasta Mozart nimenomaan Vesperissään kykeni antamaan sille jotakin uuttaluovaa ja ainutkertaista sisältä kumpuavaa merkitystä, emotionaalista sisältöä, sisäisen tapahtuman musiikilliseen muunnokseen viittaavaa tekstin aiheen innoittamana.
Harrasta hautajaisten muistotilaisuustunnelmaa sopisi erittäin hyvin pukemaan myös Vesperae de Dominican KV 321 psalmiin 110 sävelletty Confitebor tibi, Domine synkeän karussa e-mollissa.
Requiemin 1. osa, Introitus ja requiem aeternam, on ainoa Mozartin miltei kokonaan orkestroima sielunmessun osa, sillä jo siinä näkyy jonkun muun kuin Mozartin kynän jälki. Sitä paitsi Joseph Eyblerin ja Süssmayrin soitinnus ja tyyli on melko raskaasti kuormitettua ja instrumentointi karkeasyistä. Dies irae-osasta lähtien Mozart orkestroi valmiiksi oikeastaan vain vokaaliosuudet sekä basso continuon, joinekin harvoine viittauksine muihin instrumentteihin. Miten mielestäsi 1. osan kontrapunktinen motettityyli ja halpahintaiselta tehontavoittelulta vaikuttavat orkesterin jyrkät pisteelliset rytmit sulautuvat taiteellisesti sopusointuisaksi kokonaisuudeksi?
Joka tapauksessa Requiem KV 626, jättää jollakin tavoin hyvin teatraalisen ja raskassoutuisen, toisinaan liioitellun ja häiritsevän mahtipontisenkin vaikutelman, jolla Mozart on alitajuisesti pyrkinyt kompensoimaan teoksen emotionaalista tyhjyyttä. Requiemista puuttuu Mozartille ja hänen teoksilleen muutoin niin ominaista luonnollisuutta ja spontaanisuutta, ja mikäli teos ei omaisi sitä kuormittavaa raskasta ja sentimentaalista historiallista painolastia ja henkilökohtaista tragiikkaa, joka väreilee mukana emotionaalisen lisän muodostamana äänenä, joka ei kestäisi määrittämistä, se olisi tuskin lähestulkoonkaan siinä erityisasemassa, jonka se mielestäni on ansaitsemattomasti saanut Mozartin, kieltämättä jokseenkin epätasaisessa, kirkkomusiikkituotannossa.
Wagnerin Mozartin musiikissa näkemää "valon ja rakkauden henkeä" siitä on turha etsiä, ei häikäisevää kristallista kirkkautta tai tekstuurin läpikuultavuutta, sillä Requiemista paistaa läpi tuskin mitään muuta surun, pimeyden, epätoivon ja kuoleman henki sentimentaalisesti värittyneenä joinekin pienine valonpilkahduksineen, väsyneen säveltäjän viimeisiä ja epätoivoisia yrityksiä saneerata talouttaan tarttumalla vaikeissa olosuhteissa kaikkiin saatavilla oleviin tilauksiin ylirasituksen uhallakin terveyden ilmeiseksi vahingoksi; jälki on sitten sen mukaista.
Samoin 1. osan jousien 16-osakuvioiden myötäilemä sopraanosoolo te decet hymnus jättää yllättävän persoonattoman ja laimean vaikutelman, joka on hyvin harvinaista Mozartin kaltaiselle suurelle musiikkidramaatikolle.
Monet varhaisemmat messut, litaniat ja vesperit ovat vastaavasti skandaalimaisen ylenkatsottuja ja laiminlyötyjä Requiemin esitystiheyteen nähden, joista monet sisältävät objektiivisesti katsottuna menestyksellisempää musiikkia ilman minkään teoksen henkilökohtaisessa suosikin asemassa pitämistä ja pinttyneitä ja lukkoonlyötyjä subjektiivisia asenteita, uskomuksia ja käsityksiä, aivan kuin kysymyksessä olisivat uskonasiat eivätkä taiteen välittämät syvät tunneperäiset kokemukset.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että messuista viimeistään Mozartin jo 17-vuotiaana säveltämä Missa in honorem SSmae trinitatis KV 167 on kokonaisuutena taiteellisesti Requiemia merkittävämpi saavutus ja sanottakoon, että nautin enemmän jopa Mozartin 13-vuotiaana säveltämän ns, Dominicus-messun KV 66 kuuntelemisesta Requiemia enemmän.
Korjaus Sävelten mestareita-teokseen: Uusi Baijerin, ent, Pfalzin, vaaliruhtinas Karl Theodor, totesi Idomeneon esityksen jälkeen, että koskaan aiemmin ei ollut kuullut musiikkia, joka olisi tehnyt suuremman vaikutuksen. Harjoitusten yhteydessä hän oli ilmeisesti sanonut Mozartille: En tiennytkään että noin pienessä päässä syntyy noin suuria ajatuksia.
Mainitsemani Münchenin oopperan hoviorkesteri oli siis tuolloin Euroopan kuulu entinen Mannheimin orkesteri kapellimestarinaan Christian Cannabich. Baijerin vaaliruhtinaan Maxilmilian III kuoltua ja sitä reuranneen Itävallan ja Preussin välisen "Baijerin perimyssodan" seurauksena kruunua tavoitellut Karl Theodor siirrätti hovinsa Mannheimista Müncheniin mukana mm. kuuluisa orkesteri. Jotta Mannheim ei olisi täysin autioitunut sinne jätettiin kansallisteatteri.
Käsiala on kuitenkin niin selkeää, että yhtään ainoata nuottia ei kuitenkaan olle voitu kirjoittaa makuulla. Sen sijaan Mozart lähimpine ystävineen lauloivat osia Requiemista säveltäjän ollessa vuoteenomana hänen itsensä laulaessa tenoria heikolla äänellään. Ja kuolihan hän tosiaan puhaltaen poskensa pullolleen kuin Requiemin viimeistä pasuuna-tai patarumpufinaalia esittääkseen. C-mollimessuun KV 427 sisältyy mielestäni Requiemin sävelkielen peruspessimismiä synkempiäkin sävyjä, mm. henkeäsalpaavaan Qui tolliksen 8-ääniseen polyfoniakudokseen g-mollissa taikka alun majesteettiseen Kyrie Eleisoniin, jotka koen myös verrattomattomasti edellistä syvällisempänä, kohottavampana, mutta ennen muuta järkyttävämpänä musiikkina.
Soittaessa on mahdotonta antautua täysipainoisesti ja yksinomaan musiikin vietäväksi, koska samoin kuin orkesterin johtamisen, sen tulee olla objektiivisesti hallittua eikä liioin vaadi taikka edellytä saatikka salli omaa subjektiivista tempautumista. Pikemminkin tuo argumenttisi suurimmasata vaikutuksesta on seurausta musiikin suhteellisesta sisällöttömyydestä ja tunneköyhyydestä soittoprosessi-tai aktin puitteissa. Itse asiassa Mozart kuivittelikin saavansa teoksen valmiiksi seuraavana vuonna kun olisi tervehtynyt vakavasta sairaudestaan perustuen käsikirjoituksen merkintään. Mutta kyllähän tosiaan käyrätorven soittaja Ramm ja oboisti Lange tai toisinpäin, mozartin ystävät Münchenin orkesterista, joka siihen aikaan oli Euroopan paras, olivat Idomeneon esityksen jälkeen mielettömän ihastuksissaan Mozartin musiikista ja totesivat etteivät koskaan ole kuulleet musiikkia, joka olisi tehnyt heihin suuremman vaikutuksen ja täytyy näin Mozart-spesialistina sanoa että kyllähän Idomeneossa taiteellisen luomistyön laatu ylittää selkeästi Requiemin tason, ainakin useimmiten; alkusoitto ja muutamat aariat ovat ovat jossain määrin soninnaisia ja musiikillisesti heikohkoja: Teoshan kuuluu ajallisesti samaan satoon ja ajanjaksoon, vuoteen 1780-1781, kuin mainitsemasi Laudate Dominum Vesperae de Confessoresta olettaisin, siis KV 339? Vesperin KV 321 Laudate Dominum on koloratuuriaaria sopraanolle jousien ja urkujen säestyksellä, teoksen musiikillisesti heikointa antia. Myös Eybler? osallistui Requiemin täydentämiseen, mutta koska katsoi olevansa kykenemätön saattamaan työn päätökseen, luovutti Konstanze Requiemin Süssmayrille, jonka käsialaa ovat ainakin Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei, muttajotka hän on säveltänyt ainakin osittain mahdollisesti Mozartin luonnosten pohjalta, jotka eivät ole säilyneet.
Täydellinen saavutus? Nuo mielikuvituksettomat sekvenssit! Yäk! Niin en tarkoita että musiikin suuruus olisi suorassa suhteessa sen motiiviseen lihaksikkuuteen, mutta jotenkin idea-köyhältä ja väsyneen neron vasemman käden hieman onnettomalla rutiinilla piirretyltä Requiemin musiikki minusta vaikuttaa. Pikemminkin tuon mainitsemasi Vesperae de confessoren KV 339, v. 1780, Laudate Dominum-osaa edeltävä synkeä, edeltävän vesperin, vesperae de Dominican KV 321, vastaavaa Laudate Pueri Dominum-osaa polyfoniselta satsiltaan ankarampi fugato psalmiin 112/113 sävellettynä stile antico, jonka teeman nousevien kvinttien ja vähennetyn laskevan septimin muodostamaa kuviota Mozart käytti myöhemmin Requiemin Bach-tyylisessä Kyrie Eleison-fuugassaan ja jollaista Bach ja Händel olivat käyttäneet vakituisena, vaikkakin kieltämättä stereotryyppisenä sanastona barokin aikansa eläneessä fuugataiteessa. Tuntuu siltä, että vasta Mozart nimenomaan Vesperissään kykeni antamaan sille jotakin uuttaluovaa ja ainutkertaista sisältä kumpuavaa merkitystä, emotionaalista sisältöä, sisäisen tapahtuman musiikilliseen muunnokseen viittaavaa tekstin aiheen innoittamana.
Harrasta hautajaisten muistotilaisuustunnelmaa sopisi erittäin hyvin pukemaan myös Vesperae de Dominican KV 321 psalmiin 110 sävelletty Confitebor tibi, Domine synkeän karussa e-mollissa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet ollut musiikin kanssa jotenkin tekemisissä ennen sairastumistasi.
Miten?
mites sä sairastuit? Revitkö paitoja vai leikitkö tohtoria, kiusaatko kavereitasi?
No charge for you.