Asun rakastettuni kanssa nyt toista vuotta yhdessä. Olemme viidennellä kymmenellä olevia, pärjäämme molemmat omillamme, mutta halusimme muuttaa yhteen ja jakaa arjen.
Ihanaa onkin monella tapaa, mutta totuteltavaakin riittää. Erityisesti kotityöt herättävät hämmennystä. Yksin (lapsen kanssa asuessa) niissä ei ollut ihmeteltävää, pikkuiset siivousrutiinit ja siinäpä se, koti oli valmis käytettäväksi ja arjen tukikohdaksi. Miehen kanssa taas.... siivoaminen tuntuu täyttävän elämämme ja silti on kaaos. Parhaiten on tuntunut toimivan, että teemme kotityöt yhdessä - kun toinen putsaa lavuaaria, niin toinen puuhaa vieressä kylpyammetta, ja kun toinen nostaa sohvaa, niin toinen imuroi alta. Mutta aivan kaikki organisointi ja kotitöistä loppuunsaattamisesta huolehtiminen ynnä muu tuntuu jäävän minulle. Ja kyse ei ole siitä että osaisin paremmin - ollaanhan tässä jo kaksi vuotta yhdessä harjoiteltu. En usko asian korjaantuvankaan, vaan yhteiselossa on joko hyväksyttävä, ettei kotini ole enää kaunis ja siisti, tai sitten on hyväksyttävä, että siivoan nyt kahden ihmisen edestä. Molemmissa on henkisesti työstettävää. Miksi koti olisi enemmän minun kuin hänen vastuullaan?
Ei minua haitannut lapsen kanssa vaikka kotityöt jäivät yksin minulle. Siinä rooli oli niin selvä- minä pidän sinusta huolta, tarjoan suojaa ja huolenpitoa, jonka toivon voivan kantaa sinua muistoissasi vielä pitkään sen jälkeen kun nouset omille siivillesi - huolehtimaan joskus omasta jälkikasvustasi. Ei, lapselle kauniin kodin tarjoaminen antoi elämälleni merkityksen. Miksi se nyt miehen kanssa ei toimi samoin? Koska etsin miehestä kumppania, jonka kanssa rakentaa yhteinen elämä. Kaipaan häneltä yhtä paljon huolenpitoa itselleni kuin annan hänelle.
Tiedän etten ole yksin tämän ongelman kanssa. Miten te muut hyväksytte sen, että toinen tekee vähemmän kodin ja yhteisten asioiden eteen? Tekeekö toinen jollain muilla teoilla selväksi, että antaminen ja saaminen rakkaussuhteessa pysyy tasapainossa tms?
Ihanaa onkin monella tapaa, mutta totuteltavaakin riittää. Erityisesti kotityöt herättävät hämmennystä. Yksin (lapsen kanssa asuessa) niissä ei ollut ihmeteltävää, pikkuiset siivousrutiinit ja siinäpä se, koti oli valmis käytettäväksi ja arjen tukikohdaksi. Miehen kanssa taas.... siivoaminen tuntuu täyttävän elämämme ja silti on kaaos. Parhaiten on tuntunut toimivan, että teemme kotityöt yhdessä - kun toinen putsaa lavuaaria, niin toinen puuhaa vieressä kylpyammetta, ja kun toinen nostaa sohvaa, niin toinen imuroi alta. Mutta aivan kaikki organisointi ja kotitöistä loppuunsaattamisesta huolehtiminen ynnä muu tuntuu jäävän minulle. Ja kyse ei ole siitä että osaisin paremmin - ollaanhan tässä jo kaksi vuotta yhdessä harjoiteltu. En usko asian korjaantuvankaan, vaan yhteiselossa on joko hyväksyttävä, ettei kotini ole enää kaunis ja siisti, tai sitten on hyväksyttävä, että siivoan nyt kahden ihmisen edestä. Molemmissa on henkisesti työstettävää. Miksi koti olisi enemmän minun kuin hänen vastuullaan?
Ei minua haitannut lapsen kanssa vaikka kotityöt jäivät yksin minulle. Siinä rooli oli niin selvä- minä pidän sinusta huolta, tarjoan suojaa ja huolenpitoa, jonka toivon voivan kantaa sinua muistoissasi vielä pitkään sen jälkeen kun nouset omille siivillesi - huolehtimaan joskus omasta jälkikasvustasi. Ei, lapselle kauniin kodin tarjoaminen antoi elämälleni merkityksen. Miksi se nyt miehen kanssa ei toimi samoin? Koska etsin miehestä kumppania, jonka kanssa rakentaa yhteinen elämä. Kaipaan häneltä yhtä paljon huolenpitoa itselleni kuin annan hänelle.
Tiedän etten ole yksin tämän ongelman kanssa. Miten te muut hyväksytte sen, että toinen tekee vähemmän kodin ja yhteisten asioiden eteen? Tekeekö toinen jollain muilla teoilla selväksi, että antaminen ja saaminen rakkaussuhteessa pysyy tasapainossa tms?
Vastaukset 45
Vanhimmat
Vastaus viimeiseen kappaleeseesi.
Kaksi lastamme olivat 8 ja 9 vuotisia kun alkoi 12 vuoden jakso jolloin olin viikot pois kotoa enkä viikonloppuisin tehnyt yhtään mitään.
Olimme opettaneet lapsemme kotitöihin ja vaimoni oli alkuvuosina iltatöissä lyhyellä työajalla.
Loppuvaiheessa molemmat lapsemme olivat jo lähteneet opislelemaan muualle.
Tilanne oli olosuhteiden, eli työasioiden sanelema vaihtoehtona työttömyydelle joten sen suhteen meillä oli täydellinen yhteisymmärrys.
Jäätyäni kokoaikaisesti kotiin muuttuivat asiat.
Kotityöjaoista ja muista tavoista olisi tietenkin hyvä keskustella etukäteen jo sillon, kun vasta harkitaan yhteenmuuttoa. Ja mahdollisuuksien mukaan testata ensin, miten yhteiselo sujuisi.
Toiset kun ovat siistimpiä kuin toiset, ja voi olla vaikea muuttaa tapojaan ja näkemyksiään. Jos siis keskustelu ei auta ja jäät tyytymättömäksi, niin ei auta muu kuin pohtia, että onko sinulle tärkeämpää se, että asutte yhdessä, vai vaivaako tuo siivousongelma sinua sen verran, että olisi parempi asua erillään. Ainakin itselläni tämä ajatus auttaa, että mieluummin asun kumpanini kanssa ja siedän hänen epäsiisteyttään, kun että asuttaisi erillämme. Se on tavallaan se hinta siitä.
Meillä kotityöjako menee sattumoisin niinkin hyvin, että molemmat saavat tehdä niitä asioita, joista eniten pitää, ja vastaavasti ei tarvitse tehdä niitä, mistä ei pidä. Ja suht tasan menevätkin niin. Ainoa vaan, että toivoisin kumppanini siivoavan sellaiset sotkut, jotka ovat selkeästi hänen.
Kannattaa laittaa hakukoneeseen "mental load" ja "you should've asked".
Henkisestä kuormasta on tehty paljon tutkimuksia ja artikkeleja. Jos ei muuta, niin ainakin saa vähän vertaistukea kun huomaa että ei se ruoho ole kovasti vihreämpää muuallakaan.
Itse huomasi jo aiemmassa pitkässä suhteessa, että ne kotityöt tapaa pakkautua naisen kontolle. Siksipä sitä yhteenmuuttoa lykkäsi seuraavan kanssa aika pitkään - yhdessä asumisessa on paljon hyvää, mutta myös runsaasti hermoja raastavaa kiukun nielemistä.
Sinkkuna luin henkisestä kuormasta, kommunikoinnista parisuhteessa ja kompromissien teosta (oletko mieluummin oikeassa vai onnellinen). Toki kompromissien teossa on tärkeää, että molemmat joustavat eikä vain toinen.
Kun viimein päätimme miehen kanssa muuttaa saman katon alle, kävimme pelisääntöjä läpi jo hyvissä ajoin ennen muuttoa. Olimme kumpikin tietenkin viettäneet aikaa toistemme luona joten oli suht helppoa arvioida, mitkä seikat toisen taloudenhoidossa saattaisi ärsyttää.
Välillä yhä tuntuu siltä, että toiselle on vähemmän tärkeää että yhteinen koti on siisti ja toimiva. Kun itse huomaa asian joka vaatii huomiota (pyykkikasa/ tiskit/ repsottava ovi/ pölyä jne...) niin sitä automaattisesti lähtee tekemään asialle jotain.
Kumppani saattaa suihkusta tullessaan todeta että "viemäri ei vedä kunnolla", mutta ei kuitenkaan tartu toimeen puhdistaakseen sitä. Hän saattaa avata tiskikoneen kun se piippaa olevansa valmis, mutta ei rupea laittamaan tiskejä kaappiin. Pyykit eivät löydä narulta kaappiin, ellen erikseen huomauta asiasta.
Pieniä juttuja jotka pidemmän päälle ärsyttää - etenkin kun niistä on ollut asiallisesti puhetta moneen kertaan. Kun ei jaksa enää jankuttaa, sitä vaan automaatiolla tekee ne asiat itse - ja sitten saa kuulla sen vihatuimman lauseen: "olisit vaan pyytänyt apua".
Se vaan valitettavasti on monessa kodissa niin, että toinen on se talouden johtaja, jonka täytyy jatkuvasti olla delegoimassa tehtäviä tai tyytyä tekemään ne yksin.
Sanoisin, että kannattaa myös sopia yhdessä sovittavasta siisteyden tasosta.
Toinen voi kuvitella, että siivous kerta viikossa riittää ja toinen haluaa imuroida joka päivä. Toinen ei vie mattoja ulos ikinä toinen joka viikko.
Yksi vaihtaa lakanat kerran kuukaudessa toinen joka viikko.
Jos siis sovitaan yhteinen taso siisteydelle, niin toinen saa ihan rauhassa siivota enemmän jos haluaa eikä siis soita suutaan toisen tekemättömyydestä.
Hyvä pointti tuo.
Meillä kotityöt ei ehkä jakaudu ihan tasan, mutta olenkin huomattavasti miestä tarkempi järjestyksen suhteen. Mies tykkää kokata mutta on laiska siivoamaan jälkiään. Itse inhoan imurointia. Kompromissina mies imuroi kerran viikossa, minä tiskivuorta kamalannäköisenä pitävänä hoidan hänen kokkailujen jälkeen keittiön siivoamisen.
Minua häiritsee pyykit sekä läjässä että pitkiä aikoja narulla, joten minä hoidan ne. Mies taas käy yleensä kaupassa (toki minun tekemän listan kanssa, muuten tuppaa unohtumaan pesuaineet yms).
Jokaisen parin on hyvä yrittää jaksaa kommunikoida ja tehdä niitä kompromisseja. Kaikki tuskin menee aina ihan tasan, mutta se vähiten v-tuttavan option löytäminen ongelmiin helpottaa kuitenkin yleensä yhteiseloa kummasti.
Välillä myös yhdelle yhdet asiat ovat tärkeämpiä, joissa on tarkempi, ja toiselle toiset. Toisen vuoksi voi koittaa olla tarkempi joissakin asioissa, ja toinen sitten puolestaan voi tehdä paremmin asioita, jotka itselle on tärkeitä.
Mutta tosiaan, etukäteen olisi hyvä sopia mahdollisimman tarkasti, jotta ei sitten vasta muuton jälkeen huomata, että toisen tavat eivät miellytä itseä ollenkaan. Ja siinä vaiheessa jo miettiä, miten paljon on valmis hyväksymään, miten hyödyt ja haitat vaakakupissa painavat, jos toinen ei tule riittävästi vastaan.
Hassua minusta, että aloittaja ei vielä tuossakaan iässä ollut tällaista asiaa tajunnut. Ainakin itselleni on jo nuorena tullut käsitys, että kotitöidenjako-ongelmat ovat yleisiä parisuhteissa. Ja siten uuden kumppaniehdokkaan tapailun aikana seuraan, kuinka hyvin tapamme sopivat yhteen, hyvissä ajoin ennen yhteenmuuton harkitsemista
Jos meinaat että yhdessä asuessa säästyisi rahaa, varmaan säästyy, mutta onko se hermojen menetyksen väärti. Mies ärtyy kun sinä nalkutat kotitöistä, sinä ärryt kun mies ei tee omaa osaansa. Heippa kiva parisuhde, yhdessä on kaksi kärttyistä keski-ikäistä kitisijää.
Sinuna miettisin tässä vaiheessa enemmän tulevan yhteisen kotinne käytännöllisyyttä ja säilytystilojen riittävyyttä. Kun kaikilla tavaroilla on oma paikkansa, molemmat oppivat laittamaan tavarat sinne mihin ne kuuluu.
Arki pyörii loistavasti silloin kun tilaa on riittävästi eikä tavaraa ole yli äyräiden.
Mies oppii laittamaan tavarat paikoilleen, astiat astianpesukoneeseen, pyykit likapyykkikoriin, pyyhkimään keittiön pinnat sitä mukaa puhtaaksi kun tulee roiskeita.
Mitä tuohon imurointiin tulee, meillä ei ole enää pölynimuria. Käytössä on lattiaharja, rikkalapio ja leveä lasta. Harjalla pyyhkäisee lattiat parissa minuutissa, siinä ajassa ei olisi saanut vielä imuria edes kaapista ulos kunnolla nostettua.
Ihmeellistä vääntämistä!
Se tekee jolla on parempi tilaisuus, osaa paremmin tai inhoaa vähemmän.
Ei pitäisi olla vaikeaa!
Tilanteet muuttuvat kuten myös osaamisen taso.
52:n vuoden aikana kaikki osatekijät ovat muuttuneet useampaan kertaan.
Poikkeuksena ainoastaan rättien käsittely. Siinä ei vaimoni luota minuun enkä pane sitä pahakseni.
Siivous voi olla myös pakkomielle. https://youtu.be/Dviu-D3Fijo
Yksinkertaisesti - en hyväksyisi tuollaista tilannetta. Yrittäisin keskustella asiasta ja sopia ehdottoman minimisiisteystason, josta molemmat pitävät kiinni. Jos tuo ei toiselta onnistu niin palaisin asumaan yksikseni.
Erään eksäni kanssa tuo asia oli jatkuva ongelma ja koti oli aina kaaoksessa. Siihen tilanteeseen en tule enää ikinä suostumaan. Kodin siisteys vaikuttaa voimakkaasti minun viihtymiseeni, jaksamiseeni ja mielentilaani.
Minulla myös jos toinen ei välitä siisteydestä, niin minäkään sitten helposti en jaksa enää välittää mistään. Jos taas siisteydestä pitää huolta, niin mielentilakin on reippaampi ja asioita tulee yleisesti suunniteltua ja tehtyä
Kiitoksia monista hienoista ajatuksistanne!
Ei minun laskujeni mukaan yhteenmuutosta tässä elämänvaiheessa ole mitään taloudellista hyötyä ole. Yhteenmuutolle on muita syitä: halusimme jakaa arkemme ja vanheta yhdessä. Se on haave elämänkumppanuudesta. Ei se hassumpi unelma ole, ja siksi sitä haluaa yrittää.
Ja tuntuu että edes niistä etukäteen sovituista käytännöistä ynnä muista järjestelyistä ole apua, jos ne jäävät noudattamatta. Juurisyyn on oltava jossain muualla. Missä sitten, en todellakaan tiedä. Ehkä toisella kotityöt herättävät jotain ikäviä tunteita, joita yrittää sitten vältellä. Tai ehkä on kyse jostain niin sisäänrakennetuista roolimalleista, ettei niitä osaa edes tunnistaa ja sanoittaa, tai ainakaan ei kehtaa. Ajatus siitä että rätti tekisi naisesta seksikkäämmän kuin miehestä saisi minut varmaan katselemaan Oikotieltä vuokrayksiöitä. Merinäköalalla toki :)
Minulle tässä vaikeinta on se, että tämä saa tuntemaan, ettei yhteinen kotimme ja yhteisolomme ei ole hänelle niin tärkeää, että askaroisi mielellään asian parissa. Että jopa nauttisi siitä, että saa tarjota meille jotain niin mukavaa.
Mietin, että ehkä kyse on arvoista. Jospa omia arvojaan sanoiksi pukemalla ja niistä keskustelemalla tähän asiaan pääsisi jotenkin mukavalla tavalla käsiksi.
Tärkeintä on periaate tehdä elinkumppanin elämä mahdollisimman miellyttäväksi.
Ikävä kyllä, se toimii pitempään ainoastaan molemminpuolisena.
En usko mihinkään sopimuksiin tai kumppanin muuttamiseen.
Itsekäs hyväksikäyttäjä pysyy sellaisena hyvätahtoisen toiminnasta ja toiveista huolimatta.
Sitähän tässä pelkää....
Yritän etsiä vielä, jos minulta on tässä jäänyt joku kultainen pilvenreuna huomaamatta. Että jospa toinen tekee jotain arvokasta, mitä en vaan huomaa.
Arvoista puhuminen ei ole ainakaan toistaiseksi tuottanut toivottua tulosta. Mieheni on erittäin kiinnostunut terveydestään, treenaa useaan otteeseen päivässä, seuraa terveysuutisia ja tilailee jatkuvasti ravintolisiä, kuntoilujuttuja ynnä muuta. No oltiin eilen kaupassa ostamassa hånelle jotain luomukaakaota, kun ehdotin, että jos terveys on hänelle tärkeämpi arvo kuin koti? Voisiko sitä tärkeää asiaa sitten jakaa jotenkin meille yhteiseksi, niinkuin että voisiko hän kotitöillä välittämisen sijaan kiinnostua paapomaan minun terveyttäni? Vaikka sitten tuolla kaakaolla ja kaikella sellaisella. Mies totesi, että Ai, hänellähän tässä on vaarallisen korkea kolesteroli ja yrittää sitä laskea kaakaolla, ja minullahan taas on jo valmiiksi matala, mutta että nytkö pitäisikin alkaa hoitaa MINUN kolesteroliani eikä hänen, jolle se on vaarallista!
Noh, tulipahan kysyttyä.
Kirjotin tuossa yllä, että en pystyisi pidemmän päälle katselemaan tuollaista tilannetta.
Minullekin nimenomaan se elämän jakaminen ja kumppanuus ovat ne ainoat syyt alkaa parisuhteeseen. Tosin itselleni tuo ei liity ikään, vaan on ollut aina noin. En ole ikinä pohtinut yhteiselossa taloudellisia asioita.
Ja siis todellakin tuossa on minullekin kyse arvostuksesta ja kunnioituksesta, sekä kodin että kumppanin suhteen. En mä mitenkään automaattisesti oleta, että vaikkapa siivoaminen hoidettaisiin yhdessä. Mua ei haittaa siivota itsekseni, yksinhän mä sinkkukämpän siivoan. Jos siivoaminen on vastenmielistä, niin hoitakoon mies vaikka pyykkien pesun, ruokahuollon, tiskauksen, tmv. Kyllähän noita hommia muitakin riittää.
Vaan toisen tarpeettomia sotkuja en ala siivota. Minusta on täysin epäasiallista ja epäkunnioittavaa sotkea turhaan, jos ei edes itse siivoa. Jos toinen kerta siivoaa, niin vähin vaatimus on kunnioittaa sitä toisen näkemää vaivaa ja olla vaikeuttamatta hänen hommaansa. Mä en keräile kenenkään tavaroita, roskia, lautasia, mukeja, sukkia, tmv. hänen jäljiltään.
Nykyään on niin vähän kotitöitä että kumma kun niistä vielä tulee skismaa. kaksi aikuista asuu yhdessä, niin luulisi, ettei siivoamistakaan ole juurikaan, kunhan silloin tällöin imuroi ja pyyhkii pölyt.
Saahan sitä toki siivota vaikka joka päivä ja laskea kummankin tekemiset, mutta mikä järki siinä on, varsinkin jos se vaikuttaa parisuhteeseen negatiivisesti?
Meillä pintasiivotaan ehkä noin kerran viikossa ja aikaa siihen menee noin tunti. Neliöitä on 90 ja siivoaminen on pääsääntöisesti minun hommani, kun siitä tykkään ja samalla vähän järjestelen paikkoja. Mies hoitaa auton, pikkurempat ym. juoksevat asiat tai fyysiset jutut. Ollaan teidän ikäinen pari.
Noin sen pitäisikin mennä, että siivottavaa ei juuri ole, kun perussiisteystaso on hyvä. Tuskinpa kovin moni tuossa tilanteessa siivoamisesta valittaakaan. Eihän siihen mene kuin hetki.
Vaan kun ei se aina mene noin. Et selvästikään ole koskaan tavannut sottapyttyä, joka jättää sotkua sinne ja tänne jälkeensä. Siinä kohtaa alkaa todella nyppiä siivota aina yksikseen. On epäkunnioittavaa käytöstä sotkea tahallaan, kun ei itse pistä rikkaa ristiin siivouksen aikana.
Niin, en tiedä...tuosta sottapyttäämisestä. Jos siis oikeasti sotkee eikä siivoa jälkiään, onhan se sanomisen paikka ja toisaalta toisen hoksaamisen paikka. Meillä mies jättää tai hänellä jää esim. vanha kahvi keittimeen, jos minä sen sitten myöhempänä aamuherääjänä kaadan pois ja pesen pannun. Astiatkaan harvoin menevät koneeseen mutta minä ne sitten sinne laitan. Joskus sanon miehelle kun etsii tavaroitaan, että kannattaisi laittaa ne heti sinne, mistä ottaakin mutta ei hän tahdo oppia; on sellainen mies, jolla on useampi projekti meneillään ja saa toki paljon aikaiseksi. Vastaavasti mies mukisematta kopistelee matot tai kantaa isommat pyykkivuoret koneeseen (käytetään yhteiskonetta). Samoin toimii aina kuskina ja kuljettaa minua milloin vain tarvitsen autokyytiä, minulla ei ole korttia.
VIikonloppuaamuisin hän tekee aamupalan koska minä olen aamuntorkku. Mielelläni sitten kyllä korjaan aamupalatavarat ja siivoan keittiön.
Sottapyttyisyys on tosiaan eri asia, jos oikeasti on likaista esim. jatkuvasti kuraa, sormenjälkiä tms. ei niitä toisen tarvitse perässä siivota; tuntuisi ihan hullulta koko ajatus.
Minä en kyllä astioitakaan toisen jäljiltä korjaa. Ei se niin vaikeaa voi olla niitä koneeseen viedä. En syö aamupalaa, että aika kauan saisivat ruuat pöydässä seistä, enkä mitään muutakaan tavaraa ala toisen jäljiltä korjailla. Exä jätti mm. likasia sukkiaan sinnetänne ja se oli raivostuttavaa. Ennen imurointiakin olisi pitänyt ensiksi kerätä niitä samperin sukkia. Mä en pese yhtään ainoaa vaatekappaletta, joka ei ole asianmukasesti pyykkikorissa.
Vaan enpä mä tarvitse myöskään kuskia tai matontamppaajaa tmv. joilla pystyis sitten muka sitten noita selittään.
Kukin tavallaan, moni mieltää parisuhteen kuitenkin yhteispeliksi, jossa molemmat joustaa ja josta molemmat hyötyy. Kaksi itsepäistä ei sovi yhteen, kun kumpikin yrittää muuttaa toisen tapoja mieleiseksenn.
Minä mielelläni siivoan huoneemme ja hoidan pyykit, mies taas hoitaa perinteiset miesten hommat ja yhdessä tehdään ruuat. Joskus sukat lattialla ärsyttää, joskus nappaan ne pyykkikoriin, ei ole mikään iso juttu. Minullakin on kylpyhuoneessa usein meikkejä sun muita tasoilla, eikä se haittaa miestäni tai ei ainakaan niistä mainitse.
En ole tiukkapipo vaan keskityn olennaiseen; kaipa siksi meille pyyhkii hyvin, vielä 40 yhteisen vuoden jälkeenkin
Voin mäkin ne sukat napata, imuriin ja siitä roskikseen.
Sillä jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa!
Ensimmäiset yhdessä asumisen kuukaudet.
Mieheni oli kotonaan tottunut siihen, että kokoaikaisesti kotona oleva äiti hoiti kaikki jäljet.
Ensimmäinen asuntomme oli rintamamiestalon yläkerran keittiö ja kammari.
Palatessaan töistä mieheni tottumuksensa mukaisesti pudotteli vaatteensa ja jalkineensa yläkerran eteisen lattialle. Se oli samalla tila jonka kautta kuljettiin keittiön ja kammarin väliä.
En avannut suutani vaan luotin havaintoesitykseen.
Parin huomautuskerran jälkeen paiskoin lattialle tiputellut vaatteet mieheni silmille. En heittänyt kenkiä! Viesti meni perille tällä yhdellä kerralla.
Toinen opastus tapahtui keittiössä. Jälleen lattialla mieheni roippeita. Paiskoin ne pitkin seiniä. Taaskaan en inahtanutkaan.
Myöhemmin, kun tilaa oli runsaammin, en ole edes huomauttanut mieheni sekamelskasta omassa huoneessaan jonka oven saa kiinni vieraiden tullessa, mutta yhteisissä tiloissa on oltava joku tolkku.
Alkuopastus tapahtui 52 vuotta sitten.
Nyt, kun toinen lapsemme tulee perheineen, johon kuuluu vanhempien lisäksi 7 ja 9 vuotiset tytöt, niin tiedän mieheni raivaavan huoneensa kaaoksen tytöille leikkikelpoiseen kuntoon. Huomauttamatta!
Näin meillä.
Olemme molemmat olleet koko parisuhteen ajan (yli 40v) kokopäivätyössä kodin ulkopuolella, ei lapsia. Kumpikin käy omissa harrastuksissaan 2 krt viikossa samoina päivinä.
Ensimmäinen yhteinen asunto oli vajaat 20 neliötä, ulkohuussi, ei kunnollista pesumahdollisuutta, yhteen muutettiin saman tien kun tavattiin. Siitä muutimme muutaman kk:n päästä rivarin pätkään. 35 vuotta sitten ostimme omakotitalon. Minä olen aina tehnyt meillä kaikki kotityöt. Olen aina tykännyt tehdä kotihommia.
Konmaritin muutama vuosi sitten valtavat määrät ei käytössä ollutta tavaraa kiertoon. Nyt on entistä helpompi pitää koti puhtaana.
Mies auttaa, jos pyydän, mutta erittäin harvoin pyydän. Ikkunat on aina pessyt mies. Meillä on aina siistiä, en tee suursiivouksia, siivoan viikolla ohimennen huone kerrallaan sen mitä tarvitsee.
Minulla on vaativa päivätyö, alitajunta pyörittää yleensä työhommia vielä kotonakin hetken. Tykkään kun saan rauhassa tehdä kotihommia omissa ajatuksissani, ei tarvitse jutella eikä olla sosiaalinen. Mies tietää tämän, katsoo televisiota tai puuhastelee jotain autotallissa tai ulkona.
Mies huolehtii molempien autot, tsekkaa öljyt, vaihtaa renkaat, pesee, vahaa ja imuroi sisältä ja pyyhkii sisäpinnat puhtaaksi. Autoni on aina puhdas.
Kotitöihin minulla menee noin tunti päivässä. Sitten on ruoka pöydässä, päivän kotityöt tehty, aivot nollattu työasioista. Syödään yhdessä, pistän astiat astianpesukoneeseen, pyyhkäisen keittiön pöydän ja se on siinä. Voidaan lähteä yhdessä kävelylle, jutella tai tehdä jotain pihalla yms.
Jos mieheltä unohtuu kahvikuppi olohuoneen pöydälle, minä nappaan sen siitä mukaani ja vien tiskikoneeseen. Jos miehen avaimet tai muita tavaroita on jossain tasolla tai tuolilla, siirrän ne sinne minne ne kuuluu. Ei se tunnu minusta ikävältä työltä.
Saunomme lähes joka päivä. Yleensä mies riisuu vaatteet saunan pukuhuoneen penkille. Ei minulle ole mikään ongelma ottaa niitä siitä ja eritellä muutaman metrin päässä olevan kodinhoitohuoneen pyykkikoreihin. Näin miehenkin vaatteet ovat varmasti oikeissa koreissa valmiina pesukoneeseen. Omani riisun suoraan koreihin.
Tuon jopa puhtaat vaatteet miehelle pyytämättä joka aamu valmiiksi ja hän pukee päälleen ne mitä olen valinnut. Mies inhoaa kaupoissa käymistä joten minä ostan hänelle vaatteetkin. Ainoastaan puvut käydään hakemassa yhdessä.
Olen vähäuninen, herään viikonloppuna samaan aikaan kuin työpäivinä. Mies tykkää nukkua pitkään silloin. Vaatehuolto käy minulla meditaatiosta. On ihana nähdä kättensä jälki, puhtaat silitetyt vaatteet henkareissa. Kun mies heräilee, minä menen viereen sänkyyn köllöttelemään.
Ai niin, puhdistan myös mieheni kengät. Ystäväni nauroi että noin alas ei kukaan nainen saisi vajota. Kun siistin omat kenkäni, siistin samalla miehenkin, kun siinä eteisessä ne vierekkäin ovat, ei siinä mitään sen kummempaa ole.
Minä suunnittelen, innovoin remontit ja sisustan, mies hyväksyy ja toimii teknisenä toteuttajana. Hän tapetoi, maalaa, tekee kaikki tarkkuutta vaativat työt. Kantaa, siirtää huonekalut, korjaa paikat, putsaa rännit, leikkaa nurmikon, kaivaa pihalla kuoppaa siihen mihin pyydän. Nauraa että kaikilla kasveilla ja huonekaluilla pitäisi olla pyöräjalustat alla niin saisin viikottain käännellä uuteen paikkaan ilman häntä.
Mieheni sanoo suoraan jos hänen mielestään joku juttu ei tule toimimaan siten kuin olen ajatellut. Sitten mietitään yhdessä miten asian voisi toteuttaa.
Minä viihdyn parisuhteessani ja mieheni sanoo viihtyvänsä myös. Sanoo aina ettei vaihtaisi minua kehenkään toiseen, paitsi äitiini. Mieheni oli nyt jo edesmenneen äitini lempivävy, ja ainoa :).
Telkkaria katsoessa meillä hierotaan jalkoja. Kumpikin on työpäivät lähestulkoon jaloillaan. Jalkahieronta on muodostunut arkirutiiniksi, sitä on tehty jo lähes koko se aika mitä olemme yhdessä olleet.
Minusta parisuhteessa tärkeintä on kumppaneiden keskinäiset välit, keskinäinen kemia ja se miten puhutaan toiselleen. Me nauramme ja hulluttelemme paljon. Jutellaan asioista maan ja taivaan väliltä. Ei riidellä, ei ole mykkäkouluja, toisella saa olla huono päivä, saa olla ärtynyt jos siltä tuntuu, eikä kumpikaan suutu eikä ala miettimään mitä tuo nyt tuolla tarkoitti. Toisen koskettaminen on meillä ollut aina erittäin tärkeä osa parisuhdetta. Koskettelemme toisiamme paljon, seksi on olennainen osa suhdettamme myös.
Mikäs siinä, jos tuosta tykkää. Mä taas saan pidettyä autoni itsekin kunnossa ja tykkään puutarhahommista, sen vähän mitä niitä tarvii oikeasti tehdä. Sen sijaan kotitöistä en pidä. En suostu siihen, että niitä teetettäis mulla yhtään välttämätöntä enempää jonkun renkaidenvaihdon varjolla (pikkuhomma 2 kertaa vuodessa). Mies voi vaikka palkata siivoojan keräilemään niitä kuppeja perässään, jos on itselle niin vaikeaa. Mä taas voin ihan itse viedä autoni sinne renkaidenvaihtoon.
Itse olette valinneet puolisonne. Mikäli turhauttaa, kannattaa mennä peilin eteen ja miettiä mikä valintatilanteessa meni vikaan.
Tuliko pyyhkäistyä kosketusnäyttöä väärään suuntaan ja otettua väärä tyyppi.
Vai olisiko ehkä omassa asenteessa pieni hienosäädön paikka. Komsii komsaa.
Jaa, no itse ainakin olen aina tehnyt parinvalintani ilman teknisiä apuvälineitä. Ja juu, yksi valinta meni todellakin tämän siisteysasian kanssa todella pieleen. Siitä oppineena en enää ikinä huoli miestä, joka muuttaa suoraan äitinsä helmoista, tai jonka äiti asuu tarpeeksi lähellä käydäkseen pojallaan siivoamassa.
Miehen asunnon pitää olla siisti, eikä siellä saa käydää siivoojaa, jotta edes harkitsen kyseistä miestä. Lisäksi miehen pitää osata hoitaa kaikki muutkin kotityöt ja myös laittaa ruokaa, eikä vain lämmittää eineksiä.
No huh. Jos heti alussa pitäisi arvata kaikki asiat tietää, niin uskaltaisiko sitä elämässään tehdä yhtään mitään. Niin moni asia voi mennä pieleen.
Eihän moni tietysti mitään uskallakaan.
Tuon selvemmin asiaa ei voi sanoa! Haluat urospuolisen siivoojan, etkä MIESTÄ!
Minä en olisi voinut kuvitellakaan puolisokseni nyhveröä naista joka odottaisi avuttomana jotain miestä tekemään yksinkertaisia perusaskareita.
Nainen ei saa olla mikään kynnysmatto vaan pystyvä hoitamaan minkä tahansa eteen tulevan tehtävän joko itse tai ylivoimaisessa tilanteessa hankkimalla tekijän.
Kuka on sanonut, että miehen tarvitsisi siivota YKSIN? Aivan, ei kukaan. Se oli sinun oma kuvitelmasi. Minäkään en siivoa YKSIN. Se on yksinkertaista.
Lisään (sillä tarttuisit muuten asiaan varmasti) ... siivoamista ei ole mikään pakko harjoittaa molempien yhtäaikaa. Nainen ei siis odota miestä voidakseen hoitaa yksinkertaisia perusaskareita. Aivan samoin miehenkään ei tarvitse tehdä tuota.
Mies voi aivan itse, omatoimisesti ja kenenkään asiaa pyytämättä ottaa ja pyyhkiä pölyt, siivota lattiat, hoitaa tiskit/pyykit, vaihtaa lakanat, pestä ikkunat, käydä kaupassa, laittaa ruokaa tai mitä muita kotiaskareita nyt sattuukaan mieleen tulemaan. Noista jutuista ei kuulu tarvita tehdä jotain exeltaulukoita, vaan homman pitää toimia huomaamattomasti, kitkatta ja ilman huomauttelua, molempien osapuolien osalta. Ihan kuten nainenkin osaa vaikapa leikata nurmikon tai viedä auton sinne renkaidenvaihtoon, ilman että siitä tarvitsee ensiksi keskustella miehen kanssa. Sen kun ottaa ja hoitaa ne eteen tulevat tehtävät, eikä odota pyyntöä.
En osaa leikata nurmikkoa enkä vaihtaa auton renkaita, enkä aio opetellakaan. Mies taas ei tykkää lakanoiden vaihdosta tai pölyjen pyyhkimisestä mutta minä tykkään ja minä teen.
Minä ainakin pyydän, jos haluan, että mies esim. tyhjentäisi astianpesukoneen, ihan normi juttu. Mies saattaa pyytää minulta esim. lihakeiton tekemistä ja mikäs siinä, keitto liedelle!
Nämä on kahden välisiä juttuja, ja harmi jos on eri intressit, silloin tulee kärpäsestä härkänen.
Ruohon leikkaminen nyt ei mitään osaamista vaadi. Sen kun vain ottaa ja leikkaa. Remkaidenvaihdon taas saa muutamalla kympillä alan liikkeessä, joten ei sekään silloin varsinaisesti auton ajamista kummempaa osaamista vaadi.
Mä en rupeaisi aikuiselta ihmiseltä ihmiseltä itsestäänselvyyksiä pyytelemään. Kyllä järkeään pitää osata käyttää itsekin. Jos ei mies huomaa tollasta hommaa niin talossa on selvästi liikaa astioita, joten liiat poistoon ja alkaa järki juosta paremmin.
En mäkään kiistelemään ala, saati sitten riitelemään. Jätän vaan kylmästi tekemättä, jos ei toinenkaan tee. Kyllä ne hommat alkaa kymmasti hoitua, kun huolto ei kaikkea valmiina eteen.
Elä pyytele ja käytä järkeäsi ja jätä tekemättä, siitäpähän toinen saa. Monella muulla on toisenlainen asenne.
En jaa arkea vain juhlan
Ennen oli tuokin paremmin!
Mennessäni avioon 1969 oli sopimattakin selvää, että minä vastaan perheen toimeentulosta kaikilta osin.
Ensimmäisen tenavan kehittymisen jossakin vaiheessa vaimoni jäi äitiyslomalle ilman nykyisiin verrattavia korvauksia. En muista saiko yhtään mitään.
Tätä kotiäidin roolia kesti liki 10 vuotta jonka alkupuolella syntyi toinenkin lapsemme. Sen muistan, ettei ollut mitään kodinhoidon tukea tai muutakaan kuin mitättömät lapsilisät 3kk:n välein.
Tuona aikana en todellakaan tehnyt juuri mitään. Mummot ja vaimoni sisko kävivät auttelemassa tositarpeisiin.
Penskojen ollessa 1v ja 2v ikäisiä ryhdyimme rakentamaan taloa. Useana kuukautena vamoni panosti tenavat lastenvaunuihin. Toinen pötkölleen ja toinen päälle laitetulle laudalle istumaan. Työnsi tenavat anopille 5km:n päähän ja meni raksalle avustelemaan timpureita ja vuorollaan muurareita.
Olin paljon työmatkoilla.
Synnytysten jälkeen vaimoni painoi 52kg.
Ajastaan vaimo meni töihin marketin kassalle klo14 - klo20.
Siinä vaiheessa tenavat tekivät suuren osan koti- ja talotöistä. Hoitivat pihatyöt, omat pyykkinsä, tiskasivat vuoroviikoin yms.
Koskaan ei ollut tarvetta neuvotella töistä. Lapset opastimme heti taaperoiästä alkaen tekemään osansa ja toimimaan vastuullisesti.
Tämä vanhalantainen järjestely toimi mainiosti kaikkien tyydytykseksi. Kerran tyttö purnasi tiskaamisesta.
Aivan hirveetä kitinää joillaki.
Onks se pakko muuttaa yhteen jos toisen tavat ärsyttää noin kauheesti.
Asukaa erillänne, olkaa yhdessä vain sen verran kun sietokykynne antaa myöden.
Kiinnostavia tarinoita tähän tullut. Jännä juttu tuo, että joku pukeekin miehensä. Jos molemmille sellainen vuorotanssi sopii, niin ihan hellyyttävälle tuollainen hoivaaminen tavallaan kuulostaa.
Minä haluan tulla itsekin hemmotelluksi, ja sellaista se kotitöistä huolehtiminen pitää minun mielestäni olla: halua palvella toinen toistaan ja halua rakentaa ja pitää yllä hyvää. Enhän minö oikeasti apua missään tarvi, tähänkin asti toimeen tullut. Mutta parisuhteeseen hakeuduin, koska haluan jakaa nämä toisen ihmisen kanssa.
Haluaisin kyllä että yhteiselo lutviutuisi. Vaan halua siihen pitää olla, ja tässäkin se halu näkyy. Otettiin aiheesta kipinääkin, ja nyt aika näyttää alkaako ilma puhdistumaan.
-ap
Meillä arki muotoutui luonnostaan ilman periaatetason kinastelua tai edes "opastamista".
Ei ollut mitään kiveen kirjoitettua roolistusta.
Muutamia luutuneita tapoja muodostui.
Olen itse erittäin vastahakoinen kaupassa kävijä paitsi ruokaostoksilla.
Vaimoni hankki aina kaikki käyttövaatteeni.
Sisustuskaan ei kiinosta minua mutta vähänkään mittavammille ostoksille vaimo raahasi minut siunaamaan esimerkisi hänen sohvakaluston valintansa.
Muutamia yksityiskohtia. Yhtenäkään loma-aamuna vaimoni ei ole tarvinnut valmistaa omaa aamiaistaan teepussin liottamista lukuun ottamatta.
Muutamaa talon rakentamisen vaatimaa vuotta ja paria vuotta sen aiheuttamassa velkavankeudessa emme olleet lomiamme kotona.
Ruoka. Vaimoni ei ole oppinut tuntemaan nisäkkäiden eikä kalojen anatomiaa joten niiden käsittely on ollut alusta alkaen minun hommiani. Näiden viimeisten yli 20:n kokovaa vuosien aikana olen tehnyt kaiken muunkin sapuskan.
Muistav puuhista. Tänään esikmerkiksi minä siivosin kolmiomme vessaa lukuun ottamatta jonka vaimoni putsasi. Suihkupömpelin lasiseinien pesu sentän jäi minulle.
Ei näistä ole mitään sovittu. Asiat ovat muotoutuneet ja ainoastaan poikkeuksista keskustellaan silloin harvoin kun niitä on.
Roolitus? Yhtenä esimerkkinä mainitsen sen, kun reilu 20 vuotta sitten jäin kotiin kokoaikaisesti niin vaimoni jätti ajokorttinsa uusimatta. Sanoi ettei tarvitse sitä. Eikä ole tarvinnut.
Anonyymi 12.11.2021 21:46 ... kommentoit kirjoitustani näin....
Jännä juttu tuo, että joku pukeekin miehensä. Jos molemmille sellainen vuorotanssi sopii, niin ihan hellyyttävälle tuollainen hoivaaminen tavallaan kuulostaa.
Vähättelitpä nätisti parisuhdettani.
En millään tapaa moittinut sinua enkä teidän keskinäistä dynamiikkaanne, enkä kehuskellut omalla parisuhteella. Kerroin vain miten meillä ei ole ongelmia vaikka teen kaikki kotityöt itse yksin.
Sanoin edellisessä kirjoituksessani pitäväni kotitöiden tekemisestä. haluan tehdä ne yksin, en tarvitse kenenkään apua niihin. Mieheni ei ole kiinnostunut kotitöistä. Jos olisi kiinnostunut, antaisin tehdä vaikka se häiritsisi minun tekemistä, mutta kun ei ole kiinnostunut, niin hänen ei tarvitse osallistua.
Meidän parisuhde toimii näin erinomaisesti.
Sanoin tekstissäni, että mieheni inhoaa kaupassa käymistä, syy tähän löytyy noin 20 vuoden takaa. Pienemmissä marketeissa voi käydä, mutta ei pysty olemaan isommissa marketeissa eikä tungoksessa yhtään. En avaa tätä enempää.
Minä en hoivaa miestäni. Liittomme on tasa-arvoinen, kahden itsenäisesti ajattelevan ja keskenään erittäin hyvin viihtyvän ihmisen suhde.
Minä pesen pyykit, minä silitän vaatteet, minä laitan ne kaappiin. Käymme päivittäin saunassa yhdessä. Minä tulen pois ensin, mies jää vielä löylyttelemään.
Kun otan puhtaat vaatteet itselleni, otan samalla viereisestä kaapista puhtaat vaatteet miehelleni. Miehen vaatteiden ottamiseen käsivarrelle menee alle minuutti.
Mikä on se syy, miksi en voisi samalla ottaa vaatteita valmiiksi miehelle?
Tai kun lähden olohuoneesta keittiöön vaikka juomaan vettä, miehen tyhjä kahvikuppi on siinä nenän edessä olkkarin pöydällä, nappaan sen siitä automaattisesti mukaan ja pistän keittiössä tiskikoneeseen.
Tottakai mies veisi sen itsekin keittiöön kun seuraavan kerran nousee. Mutta ei se tyhjä kahvikuppi siinä paljon minullakaan matkassa paina.
Äitini sanoi aina, vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas. Niin yritän tehdä.
Hemmottelua on monenlaista. Tässä muutama asia mitkä minä koen huomioimiseksi ja hemmotteluksi.
Mieheni tuo töistä kotiin palatessa lähiympäristöstä itse poimimiaan pajunkissoja, kieloja, tuomen kukkia tai pihlajanmarja oksia. Ei käy koskaan kukkakaupassa, mutta lähes viikko tuo ympäröivästä luonnosta jotain kaunista maljakkoon.
Mieheni käy poimimassa työmatkansa varrella olevalta mansikkatilalta kesän ensimmäiset, toiset, kolmannet ja viimeisetkin mansikat heti kun tilan myymälä tai itsepoiminta aukeaa.
Hän sienestää ja kerää marjoja, mustikkaa, puolukkaa, karpaloita, vadelmia. Kaikki nämä tulee kotiin kannettuna puhtaaksi siivottuna.
Joo joo, kaikkia näitä mainitsemiani asioita voi itse kerätä tai ostaa. Tietenkin voi, mutta mieheni tuo ne minulle, tekee oman osansa tällä tapaa. Ei itse välitä karpaloista eikä sienistä, mutta kerää ja puhdistaa ne silti kun tietää että minä pidän niistä.
Voisin kertoa vaikka kuinka monta muuta tarinaa jatkoksi siitä miten omasta mielestäni saan mieheltäni huomiota ja hemmottelua, mutta jätän tähän.
Kuulostaa että molemmat hemmottelette toisianne monin eri tavoin, eikä miehesikään laiskalta kuulosta.
-ap
Minun vaimo ratkaisi vastaavan asian niin että raahasi minut ongelmajätelavalle. Nyt olen yli puolivuotta asunut yksin (terveystarkastaja oli sitä mieltä ettei ihmisiä saa raahata ongelmajätteisiin) ja elämäni parasta aikaa. En tuhlaa ajatustakaan siihen miten vaimo hoitaankotityönsä. Lähikapakasta löytyi asuntokaverikseni nainek, joka ei välitä mitään jos ei ole siivottu tai tiskattu, helppoa. Siis, äijä vaan kierrätykseen, saat apua esim tekemällä ukostasi huoli-ilmoituksen, alkaa kyytiä löytymäån.
No joo, roskalavalle viennit ynnä muun henkisen ja fyysisen väkivallan vois jättää laskuista väliin.
Mutta miksi et pidä kotitöistä? Niinkuin että mitä tunteita ne kotityöt sussa sitten herättävät? Vai miten se ajatuskuvio sulla menee, että lopulta sotku tuntuu paremmalle vaihtoehdolle, kuin pieni rutiinien viilaaminen niin, että oma elinympäristö olisi siisti ja toimiva?
Itsekin olen sillä tavalla sotkuinen, että tavarat jää helposti levälleen kun huomioni kiinnittyy seuraavaan asiaan, enkä halua miettiä siistinäolemista kaiken aikaa. Muotitermein varmaankin ADD 😀. Koska kuitenkin viihtyisä ja toimiva ympäristö voittaa mielestäni sotkuisen ja ruman, niin olen kehittänyt itselleni rutiineja, joilla sitten korjaan jälkeni ja pidän siisteyttä yllä (esimerkiksi lyhyitä siivousspurtteja ketjutettuna johonkin muihin siirtymäkohtiin yms)
-ap
https://yle.fi/uutiset/3-12386251 On kummallista, miten oikeastaan molemmat sukupuolet kokevat tekevänsä jos ei nyt ihan 100 prosenttia, mutta ainakin 70-90 prosenttia kaikista kotitöistä ja lasten huollosta. Itsekin lapsettomana miehenä koen tekeväni n. 80 prosenttia kotitöistä. Silti rouva omaksuu feministisen konstruktion viedessään kerran jonkun roskapussin ja narisee, vaikka itse tiskaan ja teen muut raskaammat ja työläämmät kotityöt lähes yksinomaan itse. Kun nyt tätä havaintoa vastaten vain naisilta kysytään, miten kotityöt jakautuu, niin tietysti itse koetaan tekevän ainakin 120 prosenttia kaikesta. Jos vain miehiltä kysyttäisiin, olisi tulos aivan sama. Sukupuoliennakkoluulot kuitenkin ohjaavat harhaisesti kuvittelemaan, että naisen kokemuksen on oltava tosi, koska se vastaa kulttuurista harhakuvitelmaa sukupuolten välisestä työnjaosta.
Tosi kätevää tuollaisessa tilanteessa olisi kirjoittaa ne kotityöt paperille ja kuvata jokainen työvaihe. Sen jälkeen noita käytäisiin yhdessä läpi, täydennetttäisiin vaiheita ja niihin liittyviä lisätehtäviä. Näin alkaisi tulla esiin kuvatuksi se metatyökin. Sitten molemmat vaan rupeaisi tekemään niitä hommia listan mukaan :)