Kerron oman tarinani ja kokemuksia erostani.
Ulkopuolisen silmin kaikki pitäisi olla hyvin...
Mutta minulle on tullut "täydellinen" romahtaminen ja olen sairaslomalla.
Erosin reilu vuosi sitten, olimme avoliitossa ex-mieheni kanssa, 12 vuotta. Minulla on tästä liitosta 5 vuotias ihana pieni prinsessa, joka asuu kanssani. Eron päällimmäisenä syynä oli ex-mieheni uskottomuus. Yhteisestä kodista muuton jälkeen aloin heti käymään perheneuvolassa ja sain sieltä valtavasti tukea eroprosessani.
Ajauduin hyvin nopeasti eron jälkeen uuteen suhteeseen ja tapailin miehiä (suhteen aikanakin), sillä tunsin olleeni petetty, jätetty, ruma nainen...haluisin jonkinlaista hyväksyntää, tuntea olevani hyväksytty, haluttu...Vuoden aikana kertynyt saldo miesten suhteen oli; kaksi seurustelusuhdetta ja useita seksisuhteita, kymmeniä tavattuja miehiä.
Vajaa vuosi eron jälkeen, tämän vuoden vaihteessa "törmäsin" elämäni mieheen. Tähän mieheen olin ollut yhteydessä jo miehen numero2 kanssa seurustellessani. Tapasimme kuitenkin vasta kun minun osaltani pöytä oli ns. puhdas. Olemme nyt tunteneet neljä kuukautta ja tunnen olevani rakastunut, ihastunut jne...Tämä tuntuu nyt ainutlaatuiselta hyvältä ja kaikki hänen kanssaan on hyvin. Tämä on kuitenkin kaukorakkautta...
Kuitenkin kuten otsikko kertoo, tunnen, että elämä loppuu tähän. Miksi? Sitä mietin vielä alku viikosta, mutta luulen löytäneeni vähitellen siihen vastauksen. Harmittelin mennyttä, lasta, ryvin itsesäälissä...Ja siihen on syynä ex-mieheni. Asumme edelleen samalla paikkakunnalla, välimme olosuhteet huomoioonottaen ovat hyvät, mutta tunnen että hän pitää minua edelleen pihdeissään, hallitsee elämääni.
Ex-mieheni on alusta asti toivonut ja toivoo, että asuisimme samalla paikkakunnalla, lapsen vuoksi. Näin minäkin ajattelin, ehkä enää (tai en ainakaan halua ajatella, että meidän on pakko..), koska minulla on työpaikka, vakituinen, asuinpaikkakunnallani.
Hän siis huomaamattaan hallitsee lamaannuttavasti elämääni lapsen kautta. Ehkä sen vuoksi väsyin ja olin pakkoratkaisun edessä, oli otettava aikalisää ja jäätävä sairalomalle. Sisälläni oli ristiriitainen möykky; ajattelin mennyttä, surkuttelin (ehkä vähän vieläkin) ja mietin kuitenkin luottavaisena tulevaa (yritin ainakin). Tämä alkoi ahdistaa minua hallitsemattomasti.
Nyt olen sairaslomalla, katsomme lääkärini kanssa puolessa välissä lomaani kuinka tästä eteenpäin...Tarvitsenko lääkettä, terapiaa, sillä olen lievästi masentunut, kärsin ehkä lievästä depressiosta....Tällä hetkellä olen tämän uuden rakkaani luona, jolta saan valtavasti tukea. Täällä minun hyvä olla, tai ainakin parempi.
Toivon, että pääsen tästä yli tällä levolla ja voin palata taas työhöni. Mahdollisesti tarvitsen terapiaa, siihen olen valmis.
Yritän katsoa luottavasti tulevaisuuteen ja minulla on mielessä omat visioni sen suhteen, jotka vain minä ja Rakkaani tietävät...
-Katinza-
P.S. Kultaseni; Rakastan Sinua
Ulkopuolisen silmin kaikki pitäisi olla hyvin...
Mutta minulle on tullut "täydellinen" romahtaminen ja olen sairaslomalla.
Erosin reilu vuosi sitten, olimme avoliitossa ex-mieheni kanssa, 12 vuotta. Minulla on tästä liitosta 5 vuotias ihana pieni prinsessa, joka asuu kanssani. Eron päällimmäisenä syynä oli ex-mieheni uskottomuus. Yhteisestä kodista muuton jälkeen aloin heti käymään perheneuvolassa ja sain sieltä valtavasti tukea eroprosessani.
Ajauduin hyvin nopeasti eron jälkeen uuteen suhteeseen ja tapailin miehiä (suhteen aikanakin), sillä tunsin olleeni petetty, jätetty, ruma nainen...haluisin jonkinlaista hyväksyntää, tuntea olevani hyväksytty, haluttu...Vuoden aikana kertynyt saldo miesten suhteen oli; kaksi seurustelusuhdetta ja useita seksisuhteita, kymmeniä tavattuja miehiä.
Vajaa vuosi eron jälkeen, tämän vuoden vaihteessa "törmäsin" elämäni mieheen. Tähän mieheen olin ollut yhteydessä jo miehen numero2 kanssa seurustellessani. Tapasimme kuitenkin vasta kun minun osaltani pöytä oli ns. puhdas. Olemme nyt tunteneet neljä kuukautta ja tunnen olevani rakastunut, ihastunut jne...Tämä tuntuu nyt ainutlaatuiselta hyvältä ja kaikki hänen kanssaan on hyvin. Tämä on kuitenkin kaukorakkautta...
Kuitenkin kuten otsikko kertoo, tunnen, että elämä loppuu tähän. Miksi? Sitä mietin vielä alku viikosta, mutta luulen löytäneeni vähitellen siihen vastauksen. Harmittelin mennyttä, lasta, ryvin itsesäälissä...Ja siihen on syynä ex-mieheni. Asumme edelleen samalla paikkakunnalla, välimme olosuhteet huomoioonottaen ovat hyvät, mutta tunnen että hän pitää minua edelleen pihdeissään, hallitsee elämääni.
Ex-mieheni on alusta asti toivonut ja toivoo, että asuisimme samalla paikkakunnalla, lapsen vuoksi. Näin minäkin ajattelin, ehkä enää (tai en ainakaan halua ajatella, että meidän on pakko..), koska minulla on työpaikka, vakituinen, asuinpaikkakunnallani.
Hän siis huomaamattaan hallitsee lamaannuttavasti elämääni lapsen kautta. Ehkä sen vuoksi väsyin ja olin pakkoratkaisun edessä, oli otettava aikalisää ja jäätävä sairalomalle. Sisälläni oli ristiriitainen möykky; ajattelin mennyttä, surkuttelin (ehkä vähän vieläkin) ja mietin kuitenkin luottavaisena tulevaa (yritin ainakin). Tämä alkoi ahdistaa minua hallitsemattomasti.
Nyt olen sairaslomalla, katsomme lääkärini kanssa puolessa välissä lomaani kuinka tästä eteenpäin...Tarvitsenko lääkettä, terapiaa, sillä olen lievästi masentunut, kärsin ehkä lievästä depressiosta....Tällä hetkellä olen tämän uuden rakkaani luona, jolta saan valtavasti tukea. Täällä minun hyvä olla, tai ainakin parempi.
Toivon, että pääsen tästä yli tällä levolla ja voin palata taas työhöni. Mahdollisesti tarvitsen terapiaa, siihen olen valmis.
Yritän katsoa luottavasti tulevaisuuteen ja minulla on mielessä omat visioni sen suhteen, jotka vain minä ja Rakkaani tietävät...
-Katinza-
P.S. Kultaseni; Rakastan Sinua
Vastaukset 6
Vanhimmat
Koita elää oma elämää.
en ymmärrä miten ex-miehesi hallitsee elämääsi. selventäisitkö.
vai onko niin, että hän ei hallitse, mutta sinä vain koet asian niin. ehkä et ole päässyt henkisesti exästä irti - tunnet tarvitsevasi häntä? osa sinua rakastaa häntä vielä?
maailmalla. Nytkin makailet miehen kainalossa jossain vierailla kämpillä, lapsi missä lienee. Tyypillinen nykyajan äiti, itseään vain vatkataan ja ajatellaan, sillä aikaa lapsi saa seilailla äidittä missä sattuu, ja äidin ajatukset vain uusissa ja uusissa uroissa joita metsästellään päivät pitkät ja illat raahaillaan humalissa kämpille.
Vähän vastuuta! Sitten uikutellaan kun nuppi ei kestä moista menoa!
Itselläni vastaava tilanne, tosin erostani nyt puolivuotta. Tällähetkellä olen aivan rikki. tunnen olevani ruma, tyhmä jne. Itse en ole pystynyt edes ajattelemaan uutta suhdetta, edes seksi sellaista. Välillä toki olen miettinyt että auttaisiko se tähän olotilaan ja sen kestämättömyyteen mutta jos joku on yrittänytkin lähestyä minua, huomaan että menen aivan lukkoon. Toivottavasti kesä tuo tullessaan uusia ja kivoja asioita.
Tsemppiä ja voimia
Erosta puoli vuotta. Olen aivan hajalla. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Luulin jo päässeeni eteenpäin, mutta eilen taas tajusin mitä olen menettänyt.
Hei!
Vaikuttaa vahvasti siltä, että sinulla on surutyö vielä tekemättä, etkä ole itsesi silmissä vielä voinut päästää irti entisestä puolisostasi. Eiköhän tämä ole sen "pihtitunteen" selitys.
Nykyinen suhteesi - anteeksi vain - kuulostaa hyvin tyypilliseltä "lohtusuhteelta". Siihen olet ajautunut voidaksesi ottaa etäisyyttä tuon surun kokemiseen. Aika tavallista on alkaa työstää tunteitaan "turvallisessa tilanteessa" ja sitähän tämä nykyinen kumppanisi sinulle tuo.
Ymmärräthän kai, että pitkän ihmissuhteen loppumiseen liittyy AINA surua. Olethan toki voinut sitä työstää jo ennen edellisen suhteen loppumistakin, luultavasti oletkin.
Entinen puolisosi haluaa edelleen olla tekemisissä lapsesi kanssa. Lapsesi edelleen välittää isästään ja eikö sinun aikuisena ihmisenä tulisi olla tätä tukemassa.
Eli yksinkertaisesti: hyväksy se tosiseikka, että ex-puolisosi kuuluu AINA elämääsi sitä kautta, että hän on lapsesi isä.
Älä käsitä väärin tätä kirjoitustani. Ymmärrystä toki saat tilanteeseesi ja oma mielenterveys menee tuossa tilanteessasi kaiken edelle.
Toivotan voimia sinule!