Perheestä ja ystävistä huolimatta tunnen oloni usein niin yksinäiseksi, että se suorastaan sattuu. Olen kahden ns. nepsy-teinin äiti ja huolehdin kaikesta yksin. Lapset saavat hyvin apua ja tukea ja perheen arki on rauhallista, vaikka toki äidille täynnä huolta. Haluaisin vain joskus jutella jonkun kanssa. Jonkun, jolla ei ole minulle odotuksia, joka ei ole velvollisuus. En halua jatkuvasti rasittaa ystäviäni stressilläni, enkä tunne vertaisverkosotoja jostain syystä omakseni. Kaipaisin vain välillä jotakuta, jota yhtään kiinnostaisi kysyä mitä minulle kuuluu ja myös aidosti haluaisi kuulla vastauksen. Ja parasta olisi välillä saada pitkä, lämmin halaus vahvalta, horjumattomalta aikuiselta, joka sen pienen hetken voisi tukea ja vahvistaa minuakin.
Lapsilleni minä olen se vahva, sinnikäs ja kaiken kestävä. He tarvitsevat jonkun, joka ei heilahda, vaikka he antaisivat kaiken kuormansa hetkeksi kannettavaksi. Minä olen se, keneen vahvuuteen he voivat luottaa ja joka on aina läsnä, eikä koskaan jätä. Joka jaksaa muistuttaa heidän omasta arvostaan omina itsenään, vaikka eivät stardardinuoren muottiin mahdu millään.
En aikaisemmin ollut tajunnut, kuinka kammottavan yksin voi keskellä perhettään olla.
Lapsilleni minä olen se vahva, sinnikäs ja kaiken kestävä. He tarvitsevat jonkun, joka ei heilahda, vaikka he antaisivat kaiken kuormansa hetkeksi kannettavaksi. Minä olen se, keneen vahvuuteen he voivat luottaa ja joka on aina läsnä, eikä koskaan jätä. Joka jaksaa muistuttaa heidän omasta arvostaan omina itsenään, vaikka eivät stardardinuoren muottiin mahdu millään.
En aikaisemmin ollut tajunnut, kuinka kammottavan yksin voi keskellä perhettään olla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle aloittaja.
Ok tämä ja eiku juttua kehiin. Puhumista tekemistä.
Palaama asiaan nyt nukuttaa.