Kaipaisin vähän vinkkejä, miten pääsen itse "eteenpäin" tässä parisuhteessani. Meillä on joitakin minulle kipeitä juttuja takanamme ja vaikka olenkin sitoutunut suhteeseen ja halunnut itsekin jatkaa suhdetta, palaavat vanhat "haamut" helposti mieleen vieläkin ja vaikka minulla on muuten hyvä itsetunto, tunnen nykyäänkin usein olevani mieheni silmissä todella mitätön olento.
Laitan tähän vähän taustoja, vaikka juttu onkin pitkä, jos vaikka joku jaksaisi jutun lukea ja vielä vinkkejäkin antaa.
Suhteemme alkoi mielestäni hyvin, tutustuimme toisiimme ihan vaan kahvittelun ja jutustelun merkeissä ahkerasti ennen ekoja treffejä.
Molemmilla oli takana elettyä elämää ja olimme jo aikuisia, joten olisi luullut että tiedämme mitä haluamme.
Kävimme usein ulkona ja varsinkin mieheni käytti vapaalla aika paljon alkoholia, mutta en nähnyt sitä ongelmaksi. Hän ei enää koskaan ottanut sunnuntaina, eikä korjaillut oloaan krapularyypyillä.
Meillä oli kummallakin myös paljon omia menoja, omien kavereiden kanssa.
Ongelmia alkoi hiipiä jotenkin huomaamatta, välillä minun mieheni saattoi lähteä baarista jonkun toisen naisen kanssa vaihtaakseen paikkaa,tosin ei hän niiden naisten kanssa sen ihmeemmin aikaansa viettäny ja yksin minä hänet aina toisesta baarista löysin ja yhdessä lähdimme jomman kumman luokse nukkumaan kun siltä alkoi tuntua.
Seksi sujui hyvin ja minä koin saavani elämäni parasta seksiä hänen kanssaan...minä olen hyvin aktiivinen ja tein oikeastaan aina aloitten. Jossain vaiheessa se alkoi kuitenkin hiukan häiritä ja kun sanoin asiasta, hän sanoi vaan jotenkin tottuneensa asiaan, lupasi korjata tilanteen ja tekikin niin. Silloin teimme molemmat aloitteita.
Tietenkin puhuimme joskus myös jotain entisestä elämästä ja hänen entisensä tuntuivat olevan todella erilaisia tyyppejä kuin minä. Niin luonteeltaan kuin ulkoiselta olemukseltaan. Minä olen ihan normaali vartaloinen, ehkä pari ylimääräistä kiloa, minulla on isohkot rinnat ja pieni peppu. Hänen entisensä olivat olleet todella hoikkia ja pieni rintaisia. toisinaan mieleeni hiipi epäilys, että viehätän vain erilaisuuteni takia, mutta minusta tuntui, että mieheni raksti minua ja epäilykset hälvenivät.
No jossain vaiheessa mutimme yhteen ja aikanaan sovittiin myös ehkäisyn pois jättämisestä jos vaikka saisimme perheenlisäystä.
Elimme aikaa, jonka olisi luullut olevan todella onnellista, mutta niin ei todellisuudessa ollut.
Mieheni alkoi käydä töiden jälkeen kaljalla mitään minulle ilmoittamatta, minä sitten yksin kotona ihmettelin missä hän oikein on. Ja jos ei kaljalla, niin sitten muuten vaan keskustassa ja kerran kotiin tullessaan hän kertoi nähneensä yhden entisensä ja selitti minulle kuinka upealta tämän entisen vartalo oli vieläkin näyttänyt vaikka kyseinen nainen olikin saanut 2 lasta. Kyllä tuntui vaikealta vilkaista peiliin kun tiesi miten erilainen itse on.
Ja kaiken huipuksi kerran kun olimme yhdessä ulkona, lähti mieheni erään toisen naisen kanssa tanssimaan ja kähmi törkeästi tätä toista naista siinä minun nähteni, hän suuteli tätä naista ja poistui paikalta käsi kädessä tämän naisen kanssa... Kun myöhemmin samana iltana törmäsin mieheeni hänellä oli fritsu kaulassa ja hän käyttäytyi kuin ei olisi tehnyt mitään. Ja tietysti hän oli todella humalassa.
Seuraavana aamuna kun minä raivosin hänelle asiasta, hän ei ensin tuntunut muistavan mitään ja kertoi vaan sitten että seksiä hän ei kuitenkaan tämän naisen kanssa harrastanut. Minä luulen, että se on totta. Syitä siihen miksi uskon häntä en nyt rupea nyt selvittämään.
Ja tietenkin tällaisessa tilanteessa raskaustesti näytti plussaa.
Minun mieleni oli aivan sekaisin tästä kaikesta, usko siihen, että kelpaisin miehelleni oli hävinnyt ja itsetunto 0. Mieheni taas koetti sivuuttaa koko asian.
Raskauden alussa ilmeni hiukan ongelmia ja minä työnsin tuskaiset ajatuksen syvälle sisääni, elin kuin unessa. Mieheni jatkoi niin kuin ennenkin, eikä tuntunut hiukkaakaan välittävän minun tunteistani, vaikka kerroin kyllä kuinka sattuu.
Jossain vaiheessa tein selväksi, että lähden, vaikka rakastankin ja lapsikin on tulossa jos hän vain jatkaa kaljoittelua, eikä edes yritä selvittää ongelmia.
Se tehosi n. 3 viikon ajaksi...
Sitten taas kaikki jatkui, mutta minä olin taas hetkisen siinä uskossa, että hän kaikesta huolimatta rakstaa minua.
Sitten oltiinkin jo menossa synnyttämään ja kun mieheni tuli kottiin päästessä hakemaan minua vanhalta viinalta haisten (oli juhlinut varpajisia) minusta tuntui että hajoan palasiksi. Mutta kun näin miten mieheni katsoi tytärtään ja kasvoista suorastaan loisti onni ja rakkaus sitä pientä nyyttiä kohtaan halusin vielä yrittää...
Ja kaikki muuttui kuin taika iskusta sen jälkeen, mieheni on käynyt todella harvoin 1-4 kertaa vuodessa kaljalla kavereidensa kanssa, tosin tulee aina änkyräkännissä kotiin aamuyöstä ja hän on pystynyt myöntämään, että alkoholi on ollut hänelle ongelma.
Kuitenkin kun olemme yrittäneet nyt jälkeenpäin selvittää ongelmiamme on hänen vastauksensa kysymykseen miksi teit niin tai näin usein se, että hän ei muista, vetoaa humalaan ja siihen, että tapahtumista on jo aikaa. Hän on myöntänyt, että ei oikein osannut ottaa toista ihmistä huomioon ja syy siihen tolkuttomaan sikailuun odotusaikana oli, että hän oli päättänyt niin että sikailu loppuu kun vauva syntyy. Minä taas en vieläkään voi ymmärtää miten voi jatkuvasti loukata ihmistä jota rakastaa jonkin tuollaisen päätöksen varjolla.
Seksi on vieläkin taivaallista, tosin sitä ei ole ihan niin usein kuin ennen. Aloitteen tosin tekee yleensä minun mieheni ja jos minä joskus rohkaisen mieleni ja teen aloitteen itse tulen aina torjutuksi (ajoitus on ollut huono).
Tunnen joskus, että mieheni rakastaa minua, mutta yleensä minä tunnen olevani hänelle vain hänen tyttärensä äiti.
Tämä stoori on jo nyt miltei kirjan pituinen, joten en nyt rupea kaikkea selittämään, ongelma on kuitenkin se, että en koe olevani minkään arvoinen mieheni silmissä vaikka hän sanoo, että asia ei ole niin. Olen jumittunt vanhoihin juttuihin, kun ei niitä saatu koskaan kunnolla selvitettyä ja on kai pakko myöntää, että ei mieheni välttämättä enää muista kaikkea.
Minä kuitenkin rakstan miestäni ja haluaisin avioliittomme onnistuvan, mutta minulla on omat keinot loppu.
Eli olisiko vinkkejä siitä miten pääsen "eteenpäin".
Laitan tähän vähän taustoja, vaikka juttu onkin pitkä, jos vaikka joku jaksaisi jutun lukea ja vielä vinkkejäkin antaa.
Suhteemme alkoi mielestäni hyvin, tutustuimme toisiimme ihan vaan kahvittelun ja jutustelun merkeissä ahkerasti ennen ekoja treffejä.
Molemmilla oli takana elettyä elämää ja olimme jo aikuisia, joten olisi luullut että tiedämme mitä haluamme.
Kävimme usein ulkona ja varsinkin mieheni käytti vapaalla aika paljon alkoholia, mutta en nähnyt sitä ongelmaksi. Hän ei enää koskaan ottanut sunnuntaina, eikä korjaillut oloaan krapularyypyillä.
Meillä oli kummallakin myös paljon omia menoja, omien kavereiden kanssa.
Ongelmia alkoi hiipiä jotenkin huomaamatta, välillä minun mieheni saattoi lähteä baarista jonkun toisen naisen kanssa vaihtaakseen paikkaa,tosin ei hän niiden naisten kanssa sen ihmeemmin aikaansa viettäny ja yksin minä hänet aina toisesta baarista löysin ja yhdessä lähdimme jomman kumman luokse nukkumaan kun siltä alkoi tuntua.
Seksi sujui hyvin ja minä koin saavani elämäni parasta seksiä hänen kanssaan...minä olen hyvin aktiivinen ja tein oikeastaan aina aloitten. Jossain vaiheessa se alkoi kuitenkin hiukan häiritä ja kun sanoin asiasta, hän sanoi vaan jotenkin tottuneensa asiaan, lupasi korjata tilanteen ja tekikin niin. Silloin teimme molemmat aloitteita.
Tietenkin puhuimme joskus myös jotain entisestä elämästä ja hänen entisensä tuntuivat olevan todella erilaisia tyyppejä kuin minä. Niin luonteeltaan kuin ulkoiselta olemukseltaan. Minä olen ihan normaali vartaloinen, ehkä pari ylimääräistä kiloa, minulla on isohkot rinnat ja pieni peppu. Hänen entisensä olivat olleet todella hoikkia ja pieni rintaisia. toisinaan mieleeni hiipi epäilys, että viehätän vain erilaisuuteni takia, mutta minusta tuntui, että mieheni raksti minua ja epäilykset hälvenivät.
No jossain vaiheessa mutimme yhteen ja aikanaan sovittiin myös ehkäisyn pois jättämisestä jos vaikka saisimme perheenlisäystä.
Elimme aikaa, jonka olisi luullut olevan todella onnellista, mutta niin ei todellisuudessa ollut.
Mieheni alkoi käydä töiden jälkeen kaljalla mitään minulle ilmoittamatta, minä sitten yksin kotona ihmettelin missä hän oikein on. Ja jos ei kaljalla, niin sitten muuten vaan keskustassa ja kerran kotiin tullessaan hän kertoi nähneensä yhden entisensä ja selitti minulle kuinka upealta tämän entisen vartalo oli vieläkin näyttänyt vaikka kyseinen nainen olikin saanut 2 lasta. Kyllä tuntui vaikealta vilkaista peiliin kun tiesi miten erilainen itse on.
Ja kaiken huipuksi kerran kun olimme yhdessä ulkona, lähti mieheni erään toisen naisen kanssa tanssimaan ja kähmi törkeästi tätä toista naista siinä minun nähteni, hän suuteli tätä naista ja poistui paikalta käsi kädessä tämän naisen kanssa... Kun myöhemmin samana iltana törmäsin mieheeni hänellä oli fritsu kaulassa ja hän käyttäytyi kuin ei olisi tehnyt mitään. Ja tietysti hän oli todella humalassa.
Seuraavana aamuna kun minä raivosin hänelle asiasta, hän ei ensin tuntunut muistavan mitään ja kertoi vaan sitten että seksiä hän ei kuitenkaan tämän naisen kanssa harrastanut. Minä luulen, että se on totta. Syitä siihen miksi uskon häntä en nyt rupea nyt selvittämään.
Ja tietenkin tällaisessa tilanteessa raskaustesti näytti plussaa.
Minun mieleni oli aivan sekaisin tästä kaikesta, usko siihen, että kelpaisin miehelleni oli hävinnyt ja itsetunto 0. Mieheni taas koetti sivuuttaa koko asian.
Raskauden alussa ilmeni hiukan ongelmia ja minä työnsin tuskaiset ajatuksen syvälle sisääni, elin kuin unessa. Mieheni jatkoi niin kuin ennenkin, eikä tuntunut hiukkaakaan välittävän minun tunteistani, vaikka kerroin kyllä kuinka sattuu.
Jossain vaiheessa tein selväksi, että lähden, vaikka rakastankin ja lapsikin on tulossa jos hän vain jatkaa kaljoittelua, eikä edes yritä selvittää ongelmia.
Se tehosi n. 3 viikon ajaksi...
Sitten taas kaikki jatkui, mutta minä olin taas hetkisen siinä uskossa, että hän kaikesta huolimatta rakstaa minua.
Sitten oltiinkin jo menossa synnyttämään ja kun mieheni tuli kottiin päästessä hakemaan minua vanhalta viinalta haisten (oli juhlinut varpajisia) minusta tuntui että hajoan palasiksi. Mutta kun näin miten mieheni katsoi tytärtään ja kasvoista suorastaan loisti onni ja rakkaus sitä pientä nyyttiä kohtaan halusin vielä yrittää...
Ja kaikki muuttui kuin taika iskusta sen jälkeen, mieheni on käynyt todella harvoin 1-4 kertaa vuodessa kaljalla kavereidensa kanssa, tosin tulee aina änkyräkännissä kotiin aamuyöstä ja hän on pystynyt myöntämään, että alkoholi on ollut hänelle ongelma.
Kuitenkin kun olemme yrittäneet nyt jälkeenpäin selvittää ongelmiamme on hänen vastauksensa kysymykseen miksi teit niin tai näin usein se, että hän ei muista, vetoaa humalaan ja siihen, että tapahtumista on jo aikaa. Hän on myöntänyt, että ei oikein osannut ottaa toista ihmistä huomioon ja syy siihen tolkuttomaan sikailuun odotusaikana oli, että hän oli päättänyt niin että sikailu loppuu kun vauva syntyy. Minä taas en vieläkään voi ymmärtää miten voi jatkuvasti loukata ihmistä jota rakastaa jonkin tuollaisen päätöksen varjolla.
Seksi on vieläkin taivaallista, tosin sitä ei ole ihan niin usein kuin ennen. Aloitteen tosin tekee yleensä minun mieheni ja jos minä joskus rohkaisen mieleni ja teen aloitteen itse tulen aina torjutuksi (ajoitus on ollut huono).
Tunnen joskus, että mieheni rakastaa minua, mutta yleensä minä tunnen olevani hänelle vain hänen tyttärensä äiti.
Tämä stoori on jo nyt miltei kirjan pituinen, joten en nyt rupea kaikkea selittämään, ongelma on kuitenkin se, että en koe olevani minkään arvoinen mieheni silmissä vaikka hän sanoo, että asia ei ole niin. Olen jumittunt vanhoihin juttuihin, kun ei niitä saatu koskaan kunnolla selvitettyä ja on kai pakko myöntää, että ei mieheni välttämättä enää muista kaikkea.
Minä kuitenkin rakstan miestäni ja haluaisin avioliittomme onnistuvan, mutta minulla on omat keinot loppu.
Eli olisiko vinkkejä siitä miten pääsen "eteenpäin".
Vastaukset 3
Vanhimmat
Me naiset helposti syyllistämme itsemme miehenkin käytöksestä. Ajattelemme, että emme ole tarpeeksi nättejä, laihoja, seksikkäitä, vapaamielisiä tms. joten siitä seuraa sitä sun tätä... Sehän ei pidä paikkaansa.
Pitäisi vaan oppia luottamaan itseensä niin, että tietää selviävänsä elämästä - jopa kokonaan ilman miestä jos on ihan pakko. Sillä niinhän se on. Ei kukaan voi panna toista ihmistä vastuuseen omasta elämäestään tai edes onnellisuudestaan. Sellainen ei ole itsenäisen aikuisen käytöstä eikä ajatusmaailmaa.
Sä olet nyt muutakin kuin vain kumppani miehellesi, sä olet hänen lapsensa äiti ja se äidin rooli on sun tärkein roolisi juuri nyt kun lapsi on täysin susta riippuvainen. Ehkä sä sen äidinroolisi kautta opit taas luottamaan itseesi eikä nuo pinnalliset huolet ulkonäöstä tai se jatkuva riittämättömyydentunnekaan enää kiusaa sua.
Sun on opittava antamaan menneet anteeksi ja uskallettava olla onnellinen tässä ja nyt tai teidän keskinäistä suhdettanne tulee varjostamaan iänkaiken se sun epävarmuutesi.
Jos sun mies on päättänyt ryhdistäytyä ja on jo toteuttanut sen käytännössäkin, niin miksi sä et kykenisi tekemään samoin itsesi suhteen?
Eihän kukaan voi tietää mitä huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna tapahtuu, joten miksi murehtia sitä etukäteen ja myrkyttää tämä hetki piinaavalla epävarmuudella?
Ota vastuu omasta asenteestasi ja muuta se and the rest will follow... ; )
Olen itsekin miettinyt näitä juttuja ja tiedän, että on kyse minun itsetunnostani.
Kuten jo aiemmin kerroin, en tunne itseäni muita huonommaksi töissä,kaveripiirissä jne. Huono itsetunto vaivaa vain tässä suhteessa mieheni kanssa, tiedän olevani mieluisa minä hänen vanhemmilleen ja mieheni isoäiti todella pitää minusta.
Olen myös ajatellut sitä toisinaan, jos kuitenkin eroaisimme ja uskoisin selviäväni hyvin lapsen kanssa, ilman miestäkin. Mutta en minä saa niistä ajatuksista voimaa tähän asiaan.
Olen mieheni edessä todella heikoilla, koska todella rakastan häntä koko sydämestäni.
Lapsi ei ole enää pieni, nyt jo melkein 5v ja näen päivittäin kuinka tärkeää on perheen yhteiset asiat miehelleni, kun taas saisimme olla kahden lapsen ollessa mummolassa hän voi tehdä vaikka ylitöitä tai on vaan muuten niin väsynyt, että ei jaksa kuin katsoa tv:tä.
Eli koen todellakin olevani vain perheenjäsen (äiti)koska kahdenkeskisellä ajalla ei tunnu olevan hänelle merkitystä.
En pidä itseäni rumana ja kyllä minä saan usein torjua iskuyrityksiä kun käyn ulkona, mieheni vaan ilmeisesti pitää erityyppisistä naisista.
En minä murehdikaan mitä tapahtuu huomenna, ensi viikolla jne.
Ja olen antanut anteeksi miehelleni ne toilailut, olisin vaan halunnut tietää miksi hän niin teki... olisi ollut paljon helpompi unohtaakin ne menneet jos voisi ymmärtää miksi.
Nykyään asiat ei tule mieleen niin usein ja helposti kuin ennen, mutta kun ne jostain esiin ryömivät on asiasta todella vaikea päästä yli ja eteenpäin.
Kuten nyttenkin, minä rohkaisin mieleni ja tein aloitteen seksin suhteen kun sitä on viimeaikoina ollut varsin vähän...ja miten sinä kävikään tulin tietysti torjutuksi ja pahoitin tosiaan mieleni asiasta jouduin todella keräämään rohkeutta että sain tehtyä sen aloitteen ja kun tulin torjutuksi olin tietysti pettynyt ja pien alkoi mieleen hiipiä menneisyyden möröt...
Sanottakoon vielä, että mieheni ei juurikaan puhu, joskus sentään pussaa ja minun kai pitäisi uskoa, että kyllä hän minua rakastaa kun on joskus niin sanonut. Ja sanoo nykyäänkin jos riidellään hän usein sanoo että minä olen hänelle tärkeä ja että hän rakastaa minua...tosin siinä riitelyn keskellä se ei yleensä vakuuta, auttaa kuitenkin ehkä sovinnon tekemisessä.
sinun asemassasi. Muuten hyvin samanlainen tarina paitsi ettei rakastunut mies nyyttiin. Jaksaa tulla töistä kotiin (MELKEIN suoraan ;) ma-to, perjantaisin kuitenkin viimeistään pakko käydä "parilla"...riidan päälle voikin sitten vetää muutaman päivän putken ihan huoletta. En olisi uskonut että näin paljon voi sattua.
Pikkuhiljaa kasaan voimia, ero toivottavasti pian totta.