Kerron teille oman tarinani (henkilökohtaisen helvettini), jos se vaikka auttaisi jotakuta.
Tapasin parikymppisenä tyttösenä mieheni. Hän oli viehättävä kaikkineen - pitkä ja komea, urheilullinen, aurinkoinen, jännittävä - kaikkea sitä, mitä mieheltä toivoin. Hän pyyhkäisi jalat altani ja ensihetkestä asti olin hänen omansa.
Olimme seurustelleet muutamia kuukausia, kun hän ensimmäisen kerran osoitti väkivaltaisuutensa. Sillä kertaa se ei kohdistunut minuun - hän löi rikki oven ja heti kohta ystävänsä auton takalasin. Samana yönä hän painoi minut vasten erästä ikkunaa ja uhkasi työntää siitä läpi jos en olisi hiljaa.
Tuolloin en vielä ymmärtänyt kuinka sairas ihminen hän on. Myöhemmin kylläkin - mitä hirvittävimmillä tavoilla.
Yhteinen kotimme oli hänen sukunsa ja kavereidensa kapakka, kukaan ei kunnioittanut sitä. Jos koetin saada jotain järkeä elämäämme rajoittamalla ryyppykavereiden tuloa kotiimme, hajosi kännykkäni tai jokin esine kodistamme. Mieheni heitti säpäleiksi mm. minun lahjaksi saamani astiastot.
Hän ei koskaan kunnioittanut minua edes siinä määrin, että olisi antanut nukkua silloin, kun minua odotti aikainen aamuherätys ja töihin lähtö. Hän saattoi tulla kotiin aamuyöllä, joko kavereidensa kanssa tai aloittaa minun kiusaamiseni mm. repimällä ylös sängystä, uhkailemalla itsemurhalla jos en vanno rakkauttani, hajottamalla tavaroitani jne. Tuohon aikaan menin usein aamulla töihin hermorauniona, loppuun asti ajettuna ja säikkynä. En ehkä suostunut sitä itselleni silloin myöntämään, mutta olin täysin loppu.
Töissä yritin esittää urheaa, vaikka edellisyön kauhut hiipivät mieleen ja hymyileminen tuotti fyysistä tuskaa. Eräänä aamuna sanoin miehelle, että olen ihan lopussa, enkä tiedä miten jaksan töissä koko päivän hänen valvotettuaan minua taas koko yön. Tuon sanottuani lensi huoneen poikki vasten kaappien ovia, jotka painoni alla räsähtivät rikki. Nousin puunsälän ja tikkujen seasta kauhuissani tunnustellen olivatko kaikki luut vielä ehjinä. Töistä ei tuona päivänä tullut mitään. Joka paikkaa särki ja mieli oli maassa.
Rahat olivat aina loppu - mies joi ne tarjoten ravintolassa kaikille "kavereilleen" ja naisilleen. Kerran löysin tiliotteen, jossa oli 2000 markan edestä nostoja yhdelle illalle.
Miehen veljet "lainailivat" meiltä milloin mitäkin tavaraa tai rahaa - koskaan palauttamatta. Tavarat vain "hävisivät" kotoamme heidän kyläiltyään. Miehen äiti nauroi päin kasvojani, kun hädissäni soitin hänelle miehen itsemurhauhkailuista. Kaikki ikään kuin vääristyi, minä olin hullu, he olivat järjissään ja minä hysteerisenä akkana mesosin turhan takia.
Pahinta olivat viikonloput. Mitään ei koskaan voinut suunnitellla etukäteen, koska mies saattoi lähteä monen päivän "reissuilleen". Muita naisia oli kuvassa koko ajan ja sain aina pelätä sukupuolitauteja ja sitä, että joku nainen jonain päivänä ilmoittaa odottavansa lasta miehelleni. Se oli äärettömän nöyryyttävää.
Eräs naisista laittoi kotikaupungissani minusta hirvittävän juorun liikkeelle. Olisin todennäköisesti menettänyt työni jos en olisi vienyt juttua oikeuteen herjana. Tuo kaikki vei voimani lopullisesti. Mies tiesi tämän naisen aikeista ja jopa siitä, että hän oli jutun laittanut liikkeelle, muttei koskaan säälinyt minua sen vertaa, että olisi varoittanut siitä, mitä oli tulossa.
Olen nyt kolmenkymmenen. Mies "vei" minulta parhaat nuoruusvuoteni - mutten suostu katkeroitumaan. Olen tuntenut vihaa ja katkeruutta kaikesta muusta, mutta tuosta asiasta en suostu katkeroitumaan. Se olisi liian iso pala voitettavaksi ja jäisi todennäköisesti kaihertamaan minua loppuelämäkseni.
Lopulta kaikkien vääryyksien jälkeen minussa heräsi "uhma" - jonain päivänä aion kadottaa hänen haamunsa pimeään yöhön, sinne minne se kuuluukin. Samoin aion vielä löytää todellisen rakkauden ja onnen. Jotakin sellaista, jota hänessä ei ole koskaan ollutkaan.
Pääsin hänestä lopullisesti runsas vuosi sitten, kun muutin toiseen kaupunkiin. Hän soitteli perääni aikansa ja koetti saada anteeksiantoa, sitä en hänelle suonut. Nyttemmin olen kuullut, että hänellä on nuori tyttöystävä, joka muutamia viikonloppuja sitten oli puukottanut miestä keittiöveitsellä.
Hmm.. onkohan mies viimein tavannut vertaisensa..?!
Tapasin parikymppisenä tyttösenä mieheni. Hän oli viehättävä kaikkineen - pitkä ja komea, urheilullinen, aurinkoinen, jännittävä - kaikkea sitä, mitä mieheltä toivoin. Hän pyyhkäisi jalat altani ja ensihetkestä asti olin hänen omansa.
Olimme seurustelleet muutamia kuukausia, kun hän ensimmäisen kerran osoitti väkivaltaisuutensa. Sillä kertaa se ei kohdistunut minuun - hän löi rikki oven ja heti kohta ystävänsä auton takalasin. Samana yönä hän painoi minut vasten erästä ikkunaa ja uhkasi työntää siitä läpi jos en olisi hiljaa.
Tuolloin en vielä ymmärtänyt kuinka sairas ihminen hän on. Myöhemmin kylläkin - mitä hirvittävimmillä tavoilla.
Yhteinen kotimme oli hänen sukunsa ja kavereidensa kapakka, kukaan ei kunnioittanut sitä. Jos koetin saada jotain järkeä elämäämme rajoittamalla ryyppykavereiden tuloa kotiimme, hajosi kännykkäni tai jokin esine kodistamme. Mieheni heitti säpäleiksi mm. minun lahjaksi saamani astiastot.
Hän ei koskaan kunnioittanut minua edes siinä määrin, että olisi antanut nukkua silloin, kun minua odotti aikainen aamuherätys ja töihin lähtö. Hän saattoi tulla kotiin aamuyöllä, joko kavereidensa kanssa tai aloittaa minun kiusaamiseni mm. repimällä ylös sängystä, uhkailemalla itsemurhalla jos en vanno rakkauttani, hajottamalla tavaroitani jne. Tuohon aikaan menin usein aamulla töihin hermorauniona, loppuun asti ajettuna ja säikkynä. En ehkä suostunut sitä itselleni silloin myöntämään, mutta olin täysin loppu.
Töissä yritin esittää urheaa, vaikka edellisyön kauhut hiipivät mieleen ja hymyileminen tuotti fyysistä tuskaa. Eräänä aamuna sanoin miehelle, että olen ihan lopussa, enkä tiedä miten jaksan töissä koko päivän hänen valvotettuaan minua taas koko yön. Tuon sanottuani lensi huoneen poikki vasten kaappien ovia, jotka painoni alla räsähtivät rikki. Nousin puunsälän ja tikkujen seasta kauhuissani tunnustellen olivatko kaikki luut vielä ehjinä. Töistä ei tuona päivänä tullut mitään. Joka paikkaa särki ja mieli oli maassa.
Rahat olivat aina loppu - mies joi ne tarjoten ravintolassa kaikille "kavereilleen" ja naisilleen. Kerran löysin tiliotteen, jossa oli 2000 markan edestä nostoja yhdelle illalle.
Miehen veljet "lainailivat" meiltä milloin mitäkin tavaraa tai rahaa - koskaan palauttamatta. Tavarat vain "hävisivät" kotoamme heidän kyläiltyään. Miehen äiti nauroi päin kasvojani, kun hädissäni soitin hänelle miehen itsemurhauhkailuista. Kaikki ikään kuin vääristyi, minä olin hullu, he olivat järjissään ja minä hysteerisenä akkana mesosin turhan takia.
Pahinta olivat viikonloput. Mitään ei koskaan voinut suunnitellla etukäteen, koska mies saattoi lähteä monen päivän "reissuilleen". Muita naisia oli kuvassa koko ajan ja sain aina pelätä sukupuolitauteja ja sitä, että joku nainen jonain päivänä ilmoittaa odottavansa lasta miehelleni. Se oli äärettömän nöyryyttävää.
Eräs naisista laittoi kotikaupungissani minusta hirvittävän juorun liikkeelle. Olisin todennäköisesti menettänyt työni jos en olisi vienyt juttua oikeuteen herjana. Tuo kaikki vei voimani lopullisesti. Mies tiesi tämän naisen aikeista ja jopa siitä, että hän oli jutun laittanut liikkeelle, muttei koskaan säälinyt minua sen vertaa, että olisi varoittanut siitä, mitä oli tulossa.
Olen nyt kolmenkymmenen. Mies "vei" minulta parhaat nuoruusvuoteni - mutten suostu katkeroitumaan. Olen tuntenut vihaa ja katkeruutta kaikesta muusta, mutta tuosta asiasta en suostu katkeroitumaan. Se olisi liian iso pala voitettavaksi ja jäisi todennäköisesti kaihertamaan minua loppuelämäkseni.
Lopulta kaikkien vääryyksien jälkeen minussa heräsi "uhma" - jonain päivänä aion kadottaa hänen haamunsa pimeään yöhön, sinne minne se kuuluukin. Samoin aion vielä löytää todellisen rakkauden ja onnen. Jotakin sellaista, jota hänessä ei ole koskaan ollutkaan.
Pääsin hänestä lopullisesti runsas vuosi sitten, kun muutin toiseen kaupunkiin. Hän soitteli perääni aikansa ja koetti saada anteeksiantoa, sitä en hänelle suonut. Nyttemmin olen kuullut, että hänellä on nuori tyttöystävä, joka muutamia viikonloppuja sitten oli puukottanut miestä keittiöveitsellä.
Hmm.. onkohan mies viimein tavannut vertaisensa..?!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Pisti kyllä hiljaiseksi tuo stoori. Mikäköhän meissä naisissa on kun uskotaan miehen muuttumiseen??
Mun stoori on tässä: saat ehkä lohtua :)
Mä tapasin yhden tyypin ollessani kuusitoista. Meillä oli yli kymmenen vuoden ikäero, mutta ei se siinä kohtaa tehnyt mitään. Suhde oli ekat pari kuukautta huumaa ja tosi kivaa, sitten mies vain lakkasi puhumasta. Kerran olin aikani yrittäneenä kyllästynyt miehen puhumattomuuteen ja uhkasin lähteä. Mies aneli, itki, vaati ja rukoili mua jäämään - mä pakkasin tavaroitani ja uhkasin lähteä kokonaan (en siinä vaiheessa asunut miehen kanssa tai mitään - mä vain hengailin siellä päivät ja yöt mutta ei virallisesti oltu avopari). Mies veti purkillisen unilääkkeitä ja se oli menoa. Halusin vielä yrittää pitkän keskustelun jälkeen. Syytä en saanut, miksi tämä ei ollut puhunut minulle ongelmistaan.
Kun samaa paskaa jatkui kuukausitolkulla eteenpäin, otin asian taas puheeksi. Ei mitään. Mies käytti jopa väkivaltaa saadakseen minut jäämään. Vain siksi, että myöhemmin saattoi jättää minut. Toisen naisen takia.
Mieheni ei arkaillut käyttää fyysistä väkivaltaa suuttuessaan. Niin kasvoille läjähti lyöntiä kuin tukastakin kiskottiin. En ymmärtänyt vielä mitään, mutta vain sen että pois oli päästävä.
Sitten tajusin olevani raskaana. Mietin pitkään lapsesta luopumista, mutta mies puhui minut ympäri. Aborttirajan mentyä hän jättikin minut - ei minulla ollut mahdollisuutta perääntyä enää, eikä se ollut minulla kylläkään edes mielessä. Tämä löysi yksinhuoltajan, jonka kanssa hakkasivat toisiaan aikansa - erosivat kuukauden päästä yhteenmuutosta. Nyt mies on soitellut ahkerasti, menin jopa sänkyyn vanhojen aikojen muistoksi, se oli molemmille vain seksiä. En ymmärrä kyllä miksi sen tein, mutta mistäpä noita syitä kaikkeen olisikaan. En halua enää tätä takaisin, eikä minulla ole tunteita tätä kohtaan. Tälläkin hetkellä itken. Olen helpottunut, kun tuska on ohi ja elämä edessä. Pieni lapseni potkii masussa ja se on minulle kaikkein tärkeintä. Mun velvollisuus on nyt turvata pikkuisen elämä eikä kitistä vanhojen perään - on sitä sodistakin selvitty.
Voimaa sulle kovin. Jos tahdot mailata, vaadi mun osoitetta. Voitais jakaa lisää kokemuksia.
Mutta eikö ensivaikutelma ollutkin oikea? Mieshän oli loppujenlopuks jännittävä ja tylsää ei varmaan ollut hetkeäkään. Sitä saa mitä tilaa, vaikken mitään tuosta edellisestä hyväksykkään.
Kyllä kyllä, aivan totta varmasti. Olipa typerää minulta - olla niin nuori ja naiivi ja pumpulissa kasvanut.
Valitettavaa että en anna itsestäni kovin empaattista vaikutelmaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Osaan kuvitella miltä sinusta on tuntunut. Jos tämä kirjoituksesi olisi päättynyt siihen ensimmäisen kuukauden kohdalle kun entinen miehesi kävi sinuun käsiksi ja uhkasi työntää sinut ikkunasta läpi, olisin ollut ensimmäisten joukossa tarjoamassa sympatiaa ja tukea. Mutta näinhän ei käynyt? Jäit miehen luokse vuosikausiksi hakattavaksi ja henkisesti pahoinpideltäväksi. Kauken tämän jälkeen mies onnistuu puhumaan sinut ympäri päätöksestä kuin päätöksestä. Voitko sanoa että nuorena ja naivina tämä tuntui edes hiukan normaalilta? Miksi jäit? Voitko sanoa että sinua ei ole perheesi taholta yritetty auttaa? Voi vaikuttaa siltä että olen vain tunteeton kusipää mielestäsi. En välitä siitä. Jokainen meistä elää oman helvettinsä jossakin vaiheessa. Minä en voinut paeta omaani. Sinä olisit voinut. Edelleen pahoittelen tunteettomuuttani.
sillä kesti kauan, ennen kuin pystyin lopettamaan itsesyytökset ja itseni piiskaamisen juuri tuon asian vuoksi - miksi ihmeessä en lähtenyt aiemmin, miksi annoin miehen kohdella itseäni näin?! Et arvaa, miten voimattomaksi nuo syytökset minut tekivät. Enkä edelleenkään osaa vastata siihen kysymykseen - miksi minä jäin?!
Voin vain arvailla, mistä kaikesta siinä oli kysymys. Sijoitinko mieheen jotakin omasta äidistäni, irrottauduinko äidistä sitoutumalla tuohon mieheen. Olenko niin tottunut kaipaamaan jotakin sellaista joltakin sellaiselta, jolla sitä ei olekaan, että en pysty katkaisemaan sitä tuhoavaa sykliä, jonka se kaipaus aiheuttaa?! En tiedä itsekään.
Lapsuudenkodissani ei mikään ollut pyhää. Yhteisessä kodissamme tämän miehen kanssa ei mikään ollut pyhää. Olen löytänyt tuosta jonkinlaisen punaisen langan. Pidän sitä äärettömän tärkeänä, että tuon langan päät ovat nyt käsissäni ja olen hiukan lähempänä vastausta - ehkä jopa eheytymistä.
olen pakottautunut olemaan tyytyväinen itseeni, jopa onnellinen siitä syystä, että kuitenkin lähdin. Sillä erään hyvän ystäväni äiti ei lähtenyt ja näen ystävässäni ne jäljet, jotka tuo tosiasia jätti. Hän kasvoi erittäin julman väkivallan keskellä, eikä sen takia pysty luomaan pysyviä, normaaleja ja tasapainoisia ihmissuhteita.
Fiksu.Ei se sitä ole,sinä olet julma.Naistahan syytetään siitäkin kun se on niin viehättävä että herättää miehissä seksuaalista halua.Tätä haluaahan ei nainen itse saa näyttää,ei vaikka eletään 2000 luvulla.Naisella on oikeus saada hyvä mies joka on hänelle hellä.Älä puhu paskaa!Kukaan ei "tilaa"tuollaista miestä.
Ehkä. Olenko koskaan syyllistänyt naista kauneudesta? En. Olenko koskaan lyönyt naista? En. Halveksinko naisia? En. Itseasiassa eräs elämäni roolimalleista on nainen. Hän edustaa lähes kaikkea sitä mitä ihmisen tulisi minusta elämässään tavoitella. Mutta tuohon äskeisiin vastatakseni. Halusiko kirjoittaja omien sanojensa mukaan hyvän miehen joka pitää häntä hyvänä? Ei. Omien sanojensa mukaan hän halusi jännittävän miehen. Ikävä kyllä, ihminen saa elämässään lähes aina sen mitä haluaakin, kun hän tietää mitä haluaa ja tavoittelee sitä.
Kirjoitit että naisella on oikeus saada mies joka on hänelle hellä ja hyvä. Mitä ajatteli tehdä tämän hellyyden ja hyvyyden eteen? Oletko sinä sen verran vahva ihminen että pysyt pystyssä ilman minuakin? Sen verran vahva ettei sinun elämäsi pyöri vain minun ympärilläni? Kunnioitat minua ihmisenä ja miehenä? Jos näihin kaikkiin pystyt vastaamaan rehellisesti kyllä, niin silloin olet minusta vasta ansainnut nuo pyytämäsi asiat. Jos käyttäydyt koin piloille hemmoteltu prinsessa. yrität imeä minusta elämiseesi tarvitsevat voimat,leikittelet tunteillani ja pidät minua lähinnä lemmikkinä. Niin mielestäni et ole ansainnut hellyyttä etkä hyvyyttä. Lähinnä olet ansainnut sen että jatkan elämäni ilman sinua. Ja näin aion myös tehdä.
Kunnioittakaa itseänne ja vaatikaa sellaista mikä tekee teidät onnelliseksi. Jos tämä toinen ihminen ei ole valmis antamaan sitä niin etsikää toinen!
Vastaa loukkaukseen lyömällä,
vastaa empatiaan julmuudella.
Sääli, pitkä on tiesi...
ja katkera loppusi
ja pahinta mitä voi olla
elämättä elämäsi.
Omissa pilvilinnoissane asuvia. Vastaa kysymykseen äläkäyritä runoilla tietäsi tästä. Minussa on sentään miestä pysymään sanojeni takana. Voitko sanoa samaa. Mitä sinä olet Ansainnut toiselta ihmiseltä, ja miksi?
Muistuu mieleeni vastaavanlainen tapaus vuosia sitten lähipiirissäni.
Siinä kävi vaan niin, että mies ajoi itsensä täydelliseen umpikujaan törmäilyillään.
Lopputulos. Hän, joka oli kaikkea sitä, mitä naiset todennäköisesti mieheltä odottavat, päätti itse maallisen vaelluksensa oman kätensä kautta.
Sinulle kaikkea hyvää ja parempaa huomista toivoo