Adolf Goldschmittin kirjoittama Mozart-elämäkerta, "Mozart - nero ja ihminen", teki minuun aikoinaan 15-16 vuotiaana suuren vaikutuksen ja sai herkistettyä näköjään hyvin Mozartille vastaanottavaiseen olotilaan, jossa erästä Mozartin pianokonserttoa ( n:o 19 F-duuri, KV 459, Maurizio Pollini, piano sekä Karl Böhmin johtama Wienin filharmonikot, Deutsche Grammophon) ja etenkin sen hidasta osaa LP:ltä stereokuulokkeilla kuunnellessani koin erään syvimmistä ja vaikuttavimmista musiikillisista ja ylipäänsä emotionaalisista elämyksistäni elämässäni milloinkaan, jolloin musiikkiin syvälle kätkeytyvä sisin tunne, jonka säveltäjä itse on pakostakin kokenut sävellystä luodessaan, oli nouseva esiin ja jäävä jäljelle, tuntien ikään kuin joutuneeni näköaistimuksena mieleeni hahmottuneen hehkuvan kirkkaan ja kuumottavan auringon tai hehkulampun kaltaisen valoa loistavan pallon sisälle musiikin syvällisen vaikutuksen täysin valtaamana, fyysisinä oireina kylmää hikeä valuneessa kauttaaltaan muutoin paikalleen jähmettyneessä ja äärimmäisen levollisessa ruumiissani valtimoni nivustaipeita myöten voimakkaasti jyskyttäen, kuin valon ja rakkauden hengen vaikuttamana jonkinlaisessa transsin tai ekstaasin kaltaisessa hurmoksellisessa olotilassa, muistamatta tuosta musertavan voimakkaasta, lähinnä aivojen ja sydämen alueelle keskittyneestä, psyykkisestä olotilasta vähitellen toivuttuani juuri kuulemastani tutusta musiikista tuon taivaallista.
Silloin en voinut olla ajattelematta, vaikkakin lapsellisuuttani, että oli nähnyt Jumalan.
Enpä näin ollen oikein jaksa uskoa, että kirjoja ja kirjallisuutta lukemalla, oli se sitten romaanitaidetta tai runoutta taikka, että elokuvia tai maalaustaidetta katselemalla voisimme kokea yhtä voimakkaita elämyksiä kuin musiikkia keskittyneesti kuuntelemalla parhaimmillaan on mahdollista.
Ehkä se jo perustuu osaltaan myöskin sinällään kuuntelemisen ja kuulemisen vaivattomuuteen aistinelämyksiä välittävänä ilmiönä, vaikkapa hiukan ponnistelua vaativaan näköaistimiseen verrattuna. Kuuleminen kun tuottaa jo herkemmin fyysistä kipuakin kuin esim. näkeminen ja katseleminen. ja äänet ovat jollakin tavoin lähempänä sisimpäämme ja saavat meidät voimakkaammin valtoihinsa tunkeutuen ikään kuin syvemmälle aivoihin. Kaikki näkeminen on enemmänkin jotain itsensä ulkopuolella olevaa, vaikeasti tavoiteltavaa ja etäistä.
Vaikka elokuvataiteessa nämä kaksi aistimuksen muotoa sanoin ajattelemisen lisäksi kenties yhdistyvät jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi sen on mielestäni tyytyminen tietynlaiseen kompromissiin 3 toisiinsa vaikuttavan tekijän välillä, sillä elokuvaa katsottaessa, kuunneltaessa, luettaessa ja ajateltaessa, on vaikeata ellei mahdotonta täysipainoisesti keskittyä samanaikaisesti äänitehosteisiin ja soivaan materiaaliin sekä visuaaliseen ainekseen ja ärsykkeisiin ajatusten ja keskittymisen kärsimättä tai vähintään hajoamatta ja voida samalla kokea musertavien musiikillisten elämysten voimakkuutta vastaavia elämää suurempia emotionaalisia kokemuksia.
Lisäksi näköaistiminen on kuuloaistin välityksellä tapahtuvaan havainnoimiseen verrattuna vaikeammin kohdistettavaa, valikoituvaa kuin myös yksiulotteisempaa, eivätkä näköaistinelämykset kykene koskettamaan ihmisen sisimpiä tuntoja, olemaan siinä määrin läsnä, kuin kuuloaistimukset.
Siksi näköhavaintojen suodattuminen ja muodostuminen taiteeksi taiteilijan päässä sekä niiden kokeminen taiteellisina elämyksinä vastaanottajan aivoissa on pinnallisempaa ja tästä johtuen vaikeammin tavoiteltavaa kuin musiikin kuuntelemisen kautta välittyvät elämykset.
Myös sanojen muodossa ajatteleminen on, jos ei vaikeammin, niin ainakin hitaammin ja epätäydellisemmin hahmoteltavissa, miellettävissä, ymmärrettävissä ja käsitettävissä kuin sävelin ajatteleminen ja musiikin kuunteleminen reseptiivisenä tapahtumana vastaanottajansa aivoissa riippumatta tämän taiteenmuodon abstraktisuudesta, siis epähavainnollisuudesta tai vaikeatajuisuudesta. Näin myöskin vaikutukseltaan emootioiden muodossa.
Kaikki muut taidemuodot, paitsi säveltaide nerokkaissa käsissä, ovat itse asiassa jotakin, joka on jo olemassa, kosketellen meille kaikille niin arkipäiväisiä ja tavanomaisia, jokapäiväisiä ja tuttuja elämänilmiöitä sekä ympäröivää aineellista maailmaa ja todellisuutta, kaikin olemassaolevin mahdollisin aistein havainnoitavaa, tarkasteltavaa ja ilmenevää, siis konkreettista todellisuutta kaikessa kuluneessa rahvaanomaisuudessa, vulgäärisuudessa.
Miksi se siis pitäisi muotoilla yhä uudelleen? Aivan kuin aistein havaittavan maailman todellinen ja oikea luonne ei olisi jo selvinnyt meille. Siksi ne siis vain pyrkivätkin syventämään käsitystämme maailman todellisesta olemuksesta ja luonteesta yltämättä kuitenkin vain korkeimmalle säveltaiteelle potentiaalisiin transsendenttisiin, yliaistillisiin, maailman ulkopuolella oleviin, ulottuvuuksiin.
Nerokkaat säveltäjät luovat yhä uudestaan aina jonkin uuden ja tuoreen, jonkin ennen kokemattoman sävelmaailman ja todellisuuden musiikillisissa teoksissaan ja muiden taiteenlajien tästä jo olemassaolevan todellisuuden imitoinnista, jäljentämisestä ja kopioimisesta johtuen niiden kautta ei siis ole mahdollista ilmaista emotionaalisia kokemuksia ja psyko-fyysisiä tiloja yhtä puhtaina, täydellisinä, ainutlaatuisina ja ainutkertaisina kuin säveltaiteen välityksellä on mahdollista.
varokaa Mozartin 19. pianokonserttoa, ensikuulemalta se vaikuttaa kevyeltä musiikilta.
Silloin en voinut olla ajattelematta, vaikkakin lapsellisuuttani, että oli nähnyt Jumalan.
Enpä näin ollen oikein jaksa uskoa, että kirjoja ja kirjallisuutta lukemalla, oli se sitten romaanitaidetta tai runoutta taikka, että elokuvia tai maalaustaidetta katselemalla voisimme kokea yhtä voimakkaita elämyksiä kuin musiikkia keskittyneesti kuuntelemalla parhaimmillaan on mahdollista.
Ehkä se jo perustuu osaltaan myöskin sinällään kuuntelemisen ja kuulemisen vaivattomuuteen aistinelämyksiä välittävänä ilmiönä, vaikkapa hiukan ponnistelua vaativaan näköaistimiseen verrattuna. Kuuleminen kun tuottaa jo herkemmin fyysistä kipuakin kuin esim. näkeminen ja katseleminen. ja äänet ovat jollakin tavoin lähempänä sisimpäämme ja saavat meidät voimakkaammin valtoihinsa tunkeutuen ikään kuin syvemmälle aivoihin. Kaikki näkeminen on enemmänkin jotain itsensä ulkopuolella olevaa, vaikeasti tavoiteltavaa ja etäistä.
Vaikka elokuvataiteessa nämä kaksi aistimuksen muotoa sanoin ajattelemisen lisäksi kenties yhdistyvät jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi sen on mielestäni tyytyminen tietynlaiseen kompromissiin 3 toisiinsa vaikuttavan tekijän välillä, sillä elokuvaa katsottaessa, kuunneltaessa, luettaessa ja ajateltaessa, on vaikeata ellei mahdotonta täysipainoisesti keskittyä samanaikaisesti äänitehosteisiin ja soivaan materiaaliin sekä visuaaliseen ainekseen ja ärsykkeisiin ajatusten ja keskittymisen kärsimättä tai vähintään hajoamatta ja voida samalla kokea musertavien musiikillisten elämysten voimakkuutta vastaavia elämää suurempia emotionaalisia kokemuksia.
Lisäksi näköaistiminen on kuuloaistin välityksellä tapahtuvaan havainnoimiseen verrattuna vaikeammin kohdistettavaa, valikoituvaa kuin myös yksiulotteisempaa, eivätkä näköaistinelämykset kykene koskettamaan ihmisen sisimpiä tuntoja, olemaan siinä määrin läsnä, kuin kuuloaistimukset.
Siksi näköhavaintojen suodattuminen ja muodostuminen taiteeksi taiteilijan päässä sekä niiden kokeminen taiteellisina elämyksinä vastaanottajan aivoissa on pinnallisempaa ja tästä johtuen vaikeammin tavoiteltavaa kuin musiikin kuuntelemisen kautta välittyvät elämykset.
Myös sanojen muodossa ajatteleminen on, jos ei vaikeammin, niin ainakin hitaammin ja epätäydellisemmin hahmoteltavissa, miellettävissä, ymmärrettävissä ja käsitettävissä kuin sävelin ajatteleminen ja musiikin kuunteleminen reseptiivisenä tapahtumana vastaanottajansa aivoissa riippumatta tämän taiteenmuodon abstraktisuudesta, siis epähavainnollisuudesta tai vaikeatajuisuudesta. Näin myöskin vaikutukseltaan emootioiden muodossa.
Kaikki muut taidemuodot, paitsi säveltaide nerokkaissa käsissä, ovat itse asiassa jotakin, joka on jo olemassa, kosketellen meille kaikille niin arkipäiväisiä ja tavanomaisia, jokapäiväisiä ja tuttuja elämänilmiöitä sekä ympäröivää aineellista maailmaa ja todellisuutta, kaikin olemassaolevin mahdollisin aistein havainnoitavaa, tarkasteltavaa ja ilmenevää, siis konkreettista todellisuutta kaikessa kuluneessa rahvaanomaisuudessa, vulgäärisuudessa.
Miksi se siis pitäisi muotoilla yhä uudelleen? Aivan kuin aistein havaittavan maailman todellinen ja oikea luonne ei olisi jo selvinnyt meille. Siksi ne siis vain pyrkivätkin syventämään käsitystämme maailman todellisesta olemuksesta ja luonteesta yltämättä kuitenkin vain korkeimmalle säveltaiteelle potentiaalisiin transsendenttisiin, yliaistillisiin, maailman ulkopuolella oleviin, ulottuvuuksiin.
Nerokkaat säveltäjät luovat yhä uudestaan aina jonkin uuden ja tuoreen, jonkin ennen kokemattoman sävelmaailman ja todellisuuden musiikillisissa teoksissaan ja muiden taiteenlajien tästä jo olemassaolevan todellisuuden imitoinnista, jäljentämisestä ja kopioimisesta johtuen niiden kautta ei siis ole mahdollista ilmaista emotionaalisia kokemuksia ja psyko-fyysisiä tiloja yhtä puhtaina, täydellisinä, ainutlaatuisina ja ainutkertaisina kuin säveltaiteen välityksellä on mahdollista.
varokaa Mozartin 19. pianokonserttoa, ensikuulemalta se vaikuttaa kevyeltä musiikilta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tässä syy miksi et pidä mestarien mestarista, oletan.
Minulla olisi useita omasta mielestäni nerokkaita vastaväitteitä tuohon ja erityisesti puolustuksia Wagnerin Gesamtkunstwerkille, mutta tuo puoli tuntia menee parempaan tarkoitukseen jos kerrankin harjaan hampaani ja pesen kainaloni. Silloin kun artikkelin on kirjoittanut joku joka on kykenevämpi keskustelemaan, kainalot haiskoot.
Vaikka musiikin ammattiopiskelija olenkin, joudun ehkä sittenkin toteamaan, että musiikki itsessään ei ole suurin nautinnonlähde. Monet muusikot, säveltäjät ja musiikinkuluttujatkin yhdistävät musiikin, siis pelkän musiikin, aina jollain tavalla draamaan. Eli musiikki itsessään yhdistyy aina tai ainakin kovin usein jonkinlaiseksi abstraktiksi tai vähemmän abstraktiksi draamaksi. Vaikka ooppera onkin suurimmaksi osaksi mielestäni pinnallinen ja lähinnä vain huvittava taiteenmuoto, oopperamusiikki vaikuttaa minuun aina syvästi. Kaikki (hyvä) draamallinen musiikki näytelmissä, elokuvissa ja oopperassa tekevät minuun suurimman vaikutuksen. Musiikki voi myös täydellisesti pilata elokuva- tai teatterinautinnon.
Suurimmat tunnekuohut olen kokenut musiikin yhdistymisestä draamaan teatterissa tai elokuvissa. Harmittavan harvoin kyseisissä taiteenlajeissa käytetään mitenkään erityisen kunnianhimoisesti tehtyä musiikkia.
Elämässä parhaat kiksit tarjoaa kuitenkin nyrkkikyllikki.
Silloin kuin musiikkia ei vähätellä pelkkänä tunnelmanluojana elokuvissa, se on kamalaa sentimentaalista siirappia. Pahimmassa tapauksessa musiikki yrittää todistella amerikkalaisten sankarillista ylivoimaisuutta. Molemmissa tapauksissa useimmiten elokuvia varten sävelletään useita lyhyitä pätkiä eri tilanteita varten niin että leikkaajilla olisi mahdollisimman helppoa valita ja sovittaa musiikkia mielensä mukaan jokaiseen kohtaukseen, ei niin että musiikki sävelletään jatkuvana kokonaisuutena. Mistähän tämä epäkohta johtuu?