Oma kulissiliittoni oli sellainen että emme juurikaan jutelleet toisillemme. Ehkä lapsista ja työstämme mutta läheisyys oli aikaa sitten hävinnyt ja yhdessä oleminen.
Kun tuli vieraita piti kasvoille kehittää hymyilevä ilme niinkuin mitään ei olisi tapahtunut vaan elämämme olisi ollut auvoista ja mukavaa. Sen ilmeen otin juuri ennen ovikellon soittoa ja voitte uskoa että oli vaikeaa.
Kulissiliitosta on paljon keskusteltu palstalla ja ajattelin korteni kantaa kekoon myös minä siitä mitä kulissiliitto voi olla.
Ero ei ole koskaan helppo, mutta minä olen päässyt todella vähällä. Kyllä nämä olot kulissiliiton voittavat mennen tullen.
Ikävä vain tulee avioliiton kautta tulleita sukulaisia sekä perhe-elämää, jota muistelen joskus haikeudella. Oli hyviäkin aikoja, mutta mies pilasi ne olemalla aina töissä ja jättämällä minut lasten kanssa yksin. Katkeruuden kun vielä saisi mielestä. En minä halunnut yksin olla avioliitossani.
Kun tuli vieraita piti kasvoille kehittää hymyilevä ilme niinkuin mitään ei olisi tapahtunut vaan elämämme olisi ollut auvoista ja mukavaa. Sen ilmeen otin juuri ennen ovikellon soittoa ja voitte uskoa että oli vaikeaa.
Kulissiliitosta on paljon keskusteltu palstalla ja ajattelin korteni kantaa kekoon myös minä siitä mitä kulissiliitto voi olla.
Ero ei ole koskaan helppo, mutta minä olen päässyt todella vähällä. Kyllä nämä olot kulissiliiton voittavat mennen tullen.
Ikävä vain tulee avioliiton kautta tulleita sukulaisia sekä perhe-elämää, jota muistelen joskus haikeudella. Oli hyviäkin aikoja, mutta mies pilasi ne olemalla aina töissä ja jättämällä minut lasten kanssa yksin. Katkeruuden kun vielä saisi mielestä. En minä halunnut yksin olla avioliitossani.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kirjoitit kuin minun avioliitostani. Ulospäin piti kaiken näyttää hyvältä, mutta sisällä ei ollut todellakaan mitään: ei toveruutta, ei keskusteluja, ei seksiä, ei tunteitä, ei lämpöä tai läheisyyttä vain pelkkää välinpitämättömyyttä. Aviopuolison työ ja harrastukset menivät perheen tai parisuhteen ohitse, niille ei riittänyt enää voimia. Minäkin koin olevani kulissiliitossani yksinäisempi kuin koskaan.
Meilläkin perheessä näyteltiin kun tuli vieraita, mutta vieraiden mentyä roolisuoritus oli ohi.
Nyt minun ei enää tarvitse esittää kenellekään mitään, olen oma itseni. Enää en esitä vaimoa, sillä sitäkään roolia ei ole enää - esitykset on peruutettu.
Ei kulissiliittoja ole olemassakaan, sillä avioliiton oletusarvo on, että yhteiselämä on aina miltei sietämättömän vaikeaa. Niin kuuluu ollakin, sillä jokainen meistä kasvaa ja joutuu sopeutumaan puolison, lasten ja muiden läheisten kasvuun päivä toisensa jälkeen.
Hei hoi, riidat (sanalliset ei fyysiset), kireys, puhumattomuus, yksinäisyys, etäisyys tms. kuuluvat ihan normaaliin avioliittoon ja ihmisenä kasvamiseen. Jokaisen ihmisen on ensin löydettävä onni omasta sisimmästään ja opittava elämään itsekseen hissukseen. Vasta sitten voi oppia elämään yhteydessä muiden kanssa.
.... Ja eikö se nyt ole sanomattakin selvää, ettei juhlia pilata perheen sisäisillä riitelyillä. Sellainen ei ole kulissia vaan hyvätapaisuutta. Riidat pannaan katkolle, kun vieraat saapuvat, ja riitoja jatketaan, kun vieraat lähtevät. Ulkopuolisten riitaan osattomien ihmisten kanssa tehdyistä sopimuksista pidetään kiinni, eikä vierailijoita aseteta epämukaviin tilanteisiin. Tämän olen opettanut lapsillekin. Narista voi kotona, muttei kylässä. Jos vanhemmat pitävät normaalia hyvätapaisuutta kulissina, niin eipä ihme, kun lapset käyttäytyvät tässä yhteiskunnassa ihan miten sattuu.
Tyttären ominaisuudessa tätä väitän kun olen niin läheltä nähnyt:
Vanhempani ovat vanhanaikaisen kasvatuksen saaneita. Elämäntyönsä he aloittivat yhteisessä firmassa joka alkoi myös menestyä. Tunnistettavuuden takia en kerro firmasta enempää.
Jossain vaiheessa rakkauden tunteet lopahtivat mutta firma ja me kaksi lasta pidimme heitä yhdessä. Ja pidämme yhä; he eivät ole ihan vielä eläkkeellä.
Molemmilla on ollut n. 20v tahoillaan nk. "toinen." Ja he tietävät toisistaan kaikki!
Olimme murrosiän juuri ohittaneita kun asia selkisi meillekin. Ensin järkytti mutta kun molemmat vanhemmat istuivat siinä vierekkäin ja selittivät asiaa sulassa sovussa, täysin rauhallisesti, nimeten vielä mies/naisystäviensä meillekin, olin äimän käkenä.
Meidän turvaksemme, he sanoivat. Lisäsivät vielä, että perhekin on kuin osakeyhtiö jonka kaikkien osakkaiden on tehtävä työtä jota kokonaisuus säilyy ilman raastavia tunteita ja turhaa satuttamista. Siksi he olivat valinneet sukupolvelleen(kin) erikoisen ratkaisun.
Itse en ole tavannut kummankaan ulkopuolista suhdetta, vain muutaman kerran sattunut vastaamaan puhelimeen kun toinen heistä on soittanut. Nyt kännyköiden aikaan sitäkään ei ole enää sattunut, emmekä mekään enää asu kotona vaan molemmilla on omat perheet.
Esimerkki jonka katson saaneeni, on hyvä. Asioiden EI tarvitse särkeä elämää ja elämäntyötä vaan ihmiset voivat todella sopia kummankin niin halutessa.
Olen rauhallisin mielin oman tulevaisuuteni suhteen, sillä tiedän että jos ikinä omaa avioliittoani jokin uhkaa, pyrin sopuun jos se on perheeni yhteinen etu.
Ja siis se on ihan "normaalia" avioliittoa, että ei keskustella puolison kanssa muusta kuin työstä ja lapsista ja ei seksiä, eikä muutakaan kosketusta toiseen 8 vuoteen... Okei. Koska "niin kuuluu ollakin". Ei tämä sitten mikään kulissiliitto olekaan!
Nyt Hämmästynyt viisastelee kiusallaan tai sitten ei tunne koko "kulissiavioliitto" termiä.
Voinhan minäkin väittää, ettei kylmiä säitä olekaan, kylmyys on vain tunnetila.
Käsite kulissi ei ole mikään abstrakti termi.
Monessakin liitossa näytetään ulospäin parempaa, kuin itseasiassa onkaan. Se on valitettavaa ja voi muodostua kovinkin raskaaksi. Harvoin sellaisella epäaidolla suhteella on ruusuista tulevaisuutta. Toivotan voimia!
Sanoppa sinä, onko meidän liittomme sitten kulissia. Olemme jo vuosikaudet esimerkiksi nukkuneet eri makuuhuoneissa. Sen tietävät kaikki ystävämme, jotka kotonamme käyvät. Jotkut kysyvät suoraan ihan estoitta harrastammeko ollenkaan seksiä, johon vastaamme ihan avoimesti, ettemme. Meillä on muutoinkin ihan erilaiset harrastukset ja muut menot. Senkin tietävät kaikki. Mitä me valehtelemme? Voi mennä viikkoja, ettemme juuri edes tervehdi toisiamme, kun ei meillä juuri ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joista puhua. Meille tämä systeemi vain on ok. Itse tiedän, etten taatusti hakisi itselleni miesseuraa, enkä muuten naisseuraakaan, jos eroaisimme. Myös puolisoni on sinkkutyyppiä. Pidämme kuitenkin lapsistamme. Näin saamme molemmat viettää jokapäiväistä arkea lastemme kanssa. Kumpikaan tässä teidän mielestänne "kulississa" ei siis menetä yhtään mitään.
Onko se avioero nyt kuitenkaan aina maailmanloppu, voisiko sitä ajatella, että avioero voi olla myös uuden alku. Avioero antaa mahdollisuuden kumppanille uuteen elämään, vaikkakin kivun kautta. Antaa mahdollisuuden jättää vanha elämä, missä näkee, että toinen voi pahoin ja itse voi pahoin. Parhaimmillaan avioliittohan on kumppanuutta, mutta jos yhteistä ei kerta kaikkiaan ole. On vain alistamista ja välinpitämättömyyttä. Käyttäydymme kotonamme kuin vieraat ihmiset. Vieraalle ihmiselle ei puhuta pahasta olosta ja jos puhutaankin, niin vieras tuntee itsensä vaivautuneeksi ja lopettaa keskustelun mahdollisimman lyhyeen kävelemällä pois.
Olen pahoillani mieheni takia, koska minä järjestin hänet tähän sotkuun. Hän oli 40-vuotias poikamies, jolla oli hyvä elämä, kaunis koti, hyvätyöpaikka ja niin, rahaa. Minä olin paljon nuorempi kuin hän mennessämme naimisiin. Halusin turvallisuutta (olen elänyt lapsuuteni alkoholistuneiden ja väkivaltaisten vanhempien kanssa, josta toinen päätyi lopulta vankilaan.) kodin ja lapsia. Uskoin, että kun teen kaikkeni hänen puolestaan ja olen hänelle hyvä, saan hänet onnelliseksi. Niin, en rakastunut häntä, enkä usko hänenkään rakastaneen minua (koskaan tätä minulle ei ole sanottu hänen toimestaan). Kuitenkin minulle vuosien saatossa valkeni, että tehtävä oli mahdoton. Hän ei ole koskaan tyytyväinen, minä en saa häntä tyytyväiseksi, muuta kuin jättämällä kaikki omat tarpeeni taka-alalle. Siihen en enää pysty, minulla on tarpeita, tarvitsen naurua, musiikkia, elokuvia, ystäviä, laittaa kotia. Tarvitsen elämää, jossa ei tarvitse jännittää koko ajan toista ja pelätä, että miten se nyt haluaa nolata.
Tyytymättömyyden aiheuttaa isolta osalta raha. Hänen asenteensa rahaan on aina hämmästyttänyt minua, on aivan sama onko kysymys uudesta perunankuorimaveitsestä vai isommasta rahaerästä, mutta se, että joutuu ostamaan jotain, aiheuttaa täsmälleen samanlaisen raivokohtauksen.
Otan tästä vastuun itselleni, minä hänet tähän pakotin. Minä käytin häntä hyväkseni, kuvittelin, että jos vain saan kunnollisen miehen ja perheen, minulla on silloin kaikki. Kun oikein yrittäisin, saisin hänet muuttumaan ja hän rakastaisi minua ja tahtoisi minulle hyvää. Mutta hän ei tahtonut, hän teki kaikille selväksi, mikä minun paikkani on hänen elämässään ja sitä paikkaa ei ollut. Hän nöyryytti minua sukulaisteni silmissä kertovan ennen häitä, että hän ei olisi välttämättä tahtonut asua yhdessä, anna anteeksi, että tunkeuduin elämääsi.
Nyt haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden. Hän saa pitää omaisuutensa, hän saa olla lastensa kanssa niin paljon kuin haluaa, en tule vaatimaan enkä pyytämään häneltä mitään. Olen joskus kysynyt häneltä, että jos hänellä olisi mahdollisuus palata entiseen elämäänsä ja pyyhkäistä tämä kaksikymmentä vuotta pois, jonka olemme yhdessä olleet, olisiko hän sitten tyytyväinen, en saanut vastausta.
Minä en ole voinut hänelle muuta antaa, kuin lapset. Rukoilen, että hän pystyisi ajattelemaan, että nuo lapset kuitenkin olivat kaiken tämän arvoisia.
Ero on pahempaa kuin kuolema tai mikään muu maailmassa,eläisin vaikka minkälaisessa kulissiavioliitossa mielummin.Erosta kulunut kohta 4v eikä helpotusta ole tuntunut.Kerrassaan kamala ikävä ex vaimoa,lastani,vaikka asuu puoliksi luonani.
Hei
Olisi hirveää jos mieheni kokisi samalla tavalla kuin sinä. Olen todella pahoillani puolestasi. Kertoisitko, mitä teille tapahtui, miksi erositte?
Sattuu
Oletko kuullut roikkumisesta. En tiedä, mikä on psykologien virallinen termi, mutta tarkoitan sitä, kun ei meinaa millään, vuosienkaan kuluttua päästä surusta ylitse. Ettei sinulle olisi juuri käynyt näin.
Kaverillani kuoli ainokainen lapsi joitakin vuosia sitten. Minä pidän sitä rankinpana, mitä ihmisen joutuu henkisesti kantamaan. Silti kaverini, suuresta surustaan huolimatta, sanoo, että elämä on elämisen arvoista.
Minäkin olen eronnut, vasten omaa tahtoani. Alussa tuntui aivan kamalalta. Joku sanoi radiossa, että itkusta on suurin osa itsesääliä. Se herätti minut.
Toivon, että sinäkin potkaiset itsesi hereille. Mitä reippaampi olet, sitä paremmin kaikilla, ennen kaikkea lapsellasi menee. Ja kohta huomaat, että oot kova jätkä!
Miten kulissiliitto oikein kehittyy?
Ilmiselvästi keskinäistä kommunikointia ei ole ollenkaan, mutta onko osattu omat toiveet tuoda esille jo liittoon mennessä?
Kun valitetaan että toinen on aina töissä, niin onko kuitenkin niin että töissäolija ei edes huomaa mitään vikaa olevankaan. Entäs se osapuoli joka kovin asiasta kärsii, pystyykö edes asiasta puhumaan? Ihminen ei ole ajatuksen lukija, toiveet pitäisi pystyä myös kertomaan.
Ei asioita voi korjata, ilman kommunikointia joka toimii kumpaankin suuntaan. Taitaa vain olla ettei kaikilla sitä kykyä ole, koska tällaisia vuosia kestäviä "kulisseja" eletään.
En ainakaan muuten ymmärrä tuollaiseen tilanteeseen joutumista, jos se kerran ei ole keskinäisen sopimuksen tulos.