hei!oon seurannut näitä keskusteluja ja törmään täällä usein samaan kuin normaalissa arjessa.eli tuntuu kuin me aviomiehen kanssa oltaisiin ainut onnellinen tasapainoinen pariskunta.kavereilla/sukulaisilla suhteissa koko ajan jotain häslinkiä ja riitaa, paljon eroja ikään ja suhteen kestoon katsomatta.esim. kummisetäni erosi toisen kerran muutaman vuoden sisällä,paras kaverini erosi 5v seurustelun jälkeen,mieheni siskolla ja veljellä tahoillaan kokoajan varsinkin kännisiä riitoja pikkuasioista (molemmilla johtanut jopa itsemurhan yritykseen),omalla siskollani vapauskriisi,ei tiedä lähteä vaiko jäädä(siskoni mies liika kiltti?).anoppi&appi kränää varsinkin apen juopottelusta usein.55v tätini asuu miehen kanssa jo 20v,ei mitään muuta ei lapsia ei kihloja..puhuu tulevaisuudesta jos ilmauksella kokoajan.kaverilla vanhempi mies jonka kanssa vauva mutta ukko viihtyy paremmin kaveriporukassa.toinen kaveri alistuu täysin miehensä tahtoon,mutta ei lähde koska ei osaa elää enää muuten.äitini leski ja "seurustelee" miehen kanssa joka välillä häviää moneksi kuukaudeksi ja tulee aina silti takaisin.jne...mietin tässä vain mistä moinen johtuu vai onko vain sattumaa että juuri meidän ympärillä olevat ihmiset on enemmän ja vähemmän onnettomia varsinkin suhteissaan kun taas meillä asiat täysin päinvastoin,osoitamme rakkautemme joka päivä ja riitelemmekin rakentavasti koko ajan tietäen että se menee ohi ja selväksi asiat saadaan aina.kunnioitamme toisiamme.olemme toistemme parhaimmat kaverit.pystymme helposti kuvittelemaan toisemme istumassa kiikkustuoleissa käsi kädessä vielä vanhoinakin.avioliitto ei muuttanut suhdettamme mitenkään, yhtä paljon rakkautta on jokaisessa päivässä.emme kulje toistemme perässä vaan toistemme vierellä.tuntuu pahalta nähdä vierestä tällaisia suhteita kun ei ole juuri ketään jonka kanssa voisi jakaa onnellisen suhteen asioita.olen miettinyt sitäkin miten lapsiimme vaikuttaa nämä asiat ja siksi on entistä tärkeämpää meille että he tulevat aina näkemään että onnellisiakin suhteita on.minulla toki on oma esikuvani,nyt jo edesmennyt mummoni ja paappani jotka ehtivät olemaan onnellisessa avioliitossa 53 kunnioitettavaa vuotta.onnellisen suhteen salaisuuksiin liittyy muutakin kuin pelkkä rakkaus,sekin miten riidat ratkaistaan vaikuttaa paljon.suoraan sanottuna vain tympii jo nähdä jatkuvia eroja ja riitoja ympärillä,masentaa paremmankin mielen.siksi ajattelinkin kysyä että löytyisikö täältä ketään jolla olisi samankaltaisia tuntemuksia?en halua tehdä tästä mitään suurta numeroa,mutta ongelma tämäkin. kirjoitella voi suoraakin
[email protected]
[email protected]
Vastaukset 16
Vanhimmat
Pysyvästi onnelliset parit ovat nykyisin harvinainen näky. Meille sellainen onni on suotu. N23M30 2lasta
Pysyvästi onnelliset parit ovat harvassa, koska ihmiset eivät ymmärrä, että pysyvä onnellisuus ei tarkoita pysyviä pilvilinnoja. Meidän suhteessa on ollut ylämäkiä ja alamäkiä, on itketty, riidelty, mökötetty ja sanottu pahasti. Silti kuitenkin joka hetki olisin voinut kaivaa sisästäni sen onnellisuuden siemenen, koska olin riidoista huolimatta onnellinen, että minulla oli vierelläni tämä ihminen. Turvallinen ihminen, joka pysyy rinnallani huonoinakin päivinä. Ei satunnainen paha mieli, väsymys tai kina tee suhteesta onnetonta... se tekee siitä normaalin =)
Teidän on täytynyt se asia jo näköjään ymmärtää, voi kun mahdollisimman monet muutkin pääsisivät osalliseksi tästä salaisuudesta.
Ette ole ainoat onneliset pari, ettekä ainoat joilla on tuollaista "kuplamaista" menoa. Kuulisit vain minun suvustani. Mutta jäi epäselväksi kauanko olette olleet naimisissa? Eli vielä voi tapahtua Teillekin ties mitä vielä matkan varrella. "Ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa, "joll onni on sen kätkekööt". Toki parisuhteessa kuuluukin riidellä, onnellista paria ei olekaan ilman riitaa, siitä kirjoittikin juuri eräs psykiatki. Jos joku väittää ettei parisuhteessa ikinä riitele, niin siinä parisuhteessa on todella kaikki päin perse....ä. Riita yhdistää ja täytyy antaa kummankin osapuolen purkaa paineita. T:Onnellinen 86,89,94,02,04 lapset.
vuosi on oltu naimisissa,ja pitää paikkaansa että mitä tahansa voi kyllä sattua,sitä on mahdoton sulkea pois.mutta niinkuin kerroin että avioliitto ei sinällään muuttanut mitään koska ei ollut mitään pilviä hipovia ennakko-odotuksia eikä ns.turhia pelkoja tulevaisuudesta.ja kerroin myös että osaan helposti kuvitella itseni hänen kanssaan vielä vanhanakin mutta en pidä sitä itsestään selvyytenä että hän on siinä vielä silloin.ehkä oman isäni kuolema ja läheisten sanotaanko "tuska" pitää meitä koko ajan pinnalla eikä sitä itsestään selvyyttä toisen olemassa olosta synny.edellinen suhteeni oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen ja onnellinen,ja kun törmäsin nykyiseeni joka avasi silmäni sille että onnellisiakin suhteita on sai minut arvostamaan parisuhdetta ja uskomaan rakkauteen.toki aluksi jouduin kamppailemaan pelkojeni ja luottamuspulan takia mutta niistäkin selvittiin,huomasin etten voinut olla täysin onnellinen jos pelkää vaan kokoajan,saavansa taas siipeensä.miksei toki ihminen voisi muuttua mutta uskon rakkauteen ja luotan mieheeni täysin,enkä aio pelätä meidän rakkautemme puolesta vaikka saattaa naivilta kuullostaa.toivoisin vain niin kovasti samaa kaikille muillekkin ja uskon että hekin tahoillaan vielä jonain päivänä löytävät onnensa jostain,jos ei parisuhteesta niin jostain muusta.
Varmaan se on sitäkin että sinä ja minä esimerkiksi osaamme arvostaa nykyistä suhdettamme. Kerroit että edellinen suhteesi oli tasapainoton jne. Itsekin kohtasin rakkauden, en ollut tällaista tunnetta olevankaan, olemme olleet naimisissa nyt kolme vuotta ja menimme aikas pian kihloihin, sitten naimisiin ja meillä on kaksi yhteistä lasta, toki välillä riitelemme kuten pariskunnat yleensäkin, mutta jos vain olen erossa hänestä päivänkin olen niin ikävissäni. Tosi outoa että näin voi tuntea. Toivon myös että tämä suhde pysyisi hamaan loppuun asti. Koin myös isäni kuoleman aikoinaan, olin hänen kuolinvuoteellaan kun hän lähti silmieni edessä, sitä kokemusta ei voi sanoin kuvata, siinää ei voinut kuin nöyrtyä ja olla kiitollinen elämälle.
silloin voi alkaa katsoa, onko se liitto niin hyvin kasassa.20 vuotta on nykyään jo saavutus!Lapset on koetinkivi, enemmänkin isona kuin aivan vauva-iässä.
Joo, todellakin. Lapset ovat koetinkivi. Vaikka siihen asti meilläkin meni loistavasti, niin kyllä varsinkin toisen lapsen synnyttyä ollaan meitä koeteltu:) (tosiasiassa ei naurata yhtään) Yhdessä pian 6v ja kaikkemme teemme, että yhdessä vielä tulevaisuudessakin!
en täysin ymmärtänyt mitä tarkoitit...siis pitäisikö minun odottaa 10-20 vuotta että tiedän onko liittomme oikeilla raiteilla ja kunnossa/kasassa?en usko että lapset ovat se koetinkivi vaan se miten me elämämme jaamme heidän kanssaan.esikoinen on alusta asti ollut erittäin vaativa lapsi mutta suhteemme miehen kanssa on vain syventynyt tästä kun olemme vaikeina aikoina tukeutuneet toisiimme, emmekä purkaneet pahaa oloa toisiimme.ei meillä(kään) mitään jatkuvaa harmoniaa ole ollut (toivottavasti en antanut liikaa sellaista kuvaa)vaan korostan edelleen että meilläkin on ollut kriisejä mutta olemme selvinneet niistä antamatta periksi ja puhumalla "oikeasti".kumpikin tietää milloin toinen on väsynyt tai stressaantunut jopa käden asennosta,ja silloin pysähdymme kuuntelemaan.joka päivä kysymme kuulumiset ja on helppoa kertoa toiselle tosiasiat kun tietää että toinen on oikeasti kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu.olemme opetelleet myöskin sen miten tärkeää on selvittää asiat heti ja vaikka se toista saattaisi loukata asiat puhutaan siten kuin ne on,tärkeintä on että mitään ei jää kaivelemaan koska se jos mikä on myrkkyä suhteelle oli sitten miten pienestä asiasta kyse.edellinen suhde oli kaikkea sitä mitä nyt ei ole,valheet,itsekkyys ja omistushalu tappoivat pikkuhiljaa sen suhteen mutta opin siitä suhteesta paljon,senkin että katkeruudessa on hyvin vaikea elää.myöskin äitini välinpitämättömyys lapsuudessa ja isäni kuolema ollessani pieni lapsi opettivat omat osansa.olin kauan katkera ja hirvittävän surullinen yksinäisestä elämästä, siitä että jouduin lapsesta lähtien huolehtimaan melkein täysin itse itsestäni.mutta nyt aikuisena, myöhemmin olen saanut käännettyä nämä asiat voimakseni.opin arvostamaan vilpittömästi sitä mitä minulle on suotu,olematta "marttyyri".miehelläni omassa taustassaan vähän samanlaisia asioita.ja siksi uskon että lasten kanssa tulevat ongelmat selviävät aikaa myöten mutta on itsestä kiinni jäävätkö ne hiertämään meidän vanhempien välejä.vika on sitten muualla kuin lapsissa jos perhe-elämä ja parisuhde eivät kestä yhdessä.ja myöskin on hyvä pitää nämä asiat sopivasti erillään, parisuhde on parisuhde ja vanhemmuus on vanhemmuutta.
Hyvä, että olette nyt onnellisia. Onnellisuus ei ole mikään pysyvä olotila -elämä on ikävä kyllä luopumista. Te kasvatte samaan tai eri suuntaan -aika näyttää. Ikääkin sulla on niin vähän, että kehityt vielä itsekin omaksi itseksesi muutaman vuoden, mutta onnea tälle ajanjaksolle!
yritän nyt hahmottaa tulevaisuutta ja se ei valitettavasti näytä kovin valoisalta mikäli lähden ajattelemaan noin..tuntuu kuin pitäisi kokoajan pelätä että onnellisuus loppuu tai jompi kumpi meistä muuttuu huonoon suuntaa tai erilleen..ja mielestäni ikäni ei liity onnellisuuteeni mitenkään,miksi ihminen ei vain voi päättää että järjestää elämänsä niin että on onnellinen lopun ikänsä eikä vain jää odottamaan että koska se vaihe tulee kun alkaa tökkiä.miksi onnellisuus ei voisi olla pysyvä olotila? läheisiäni on kuollutkin jo monia mutta en silti voi odottaa että koska seuraava kuolemantapaus taas iskee,en voi vain pelätä sitä vaan olen päättänyt että se on sama kuin ihmisen syntymä yhtä luonnollinen asia,kuljen se asia vierelläni en sen edellä peläten sitä milloin se hyökkää.mieheni saattaa kyllä kuolla ennen minua koska vain mutta ei häntä mikään voi minulta sydämmestä pois viedä,hän on silti olemassa minulle aina vaikka en häntä näkisi tai kuulisi. joten loppukysymys kuuluu: miksi minun pitäisi perustaa tulevaisuuteni peloille ja odottamiselle?miksi en vain voi elää päivä kerrallaan,olla kokoajan onnellinen päivä kerrallaan..
ei se 10 vuottakaan aina kerro kaikkea. Yhden tuttavan isovanhemmat erosivat, kun molemmat olivat reippaasti yli 70v ja yhteiseloa yli 50v. Heillä ei ollut kuulema enään mitään yhteistä, siinä oli suku ihmeissään. He ovat tänä päivänä kyllä erosta huolimatta hyviä ystäviä :)
Eli siinä meille tavoitetta....
Minkä takia vaikea antaa ihmisten olla onnellisia vaikka ovat olleet yhdessä "vasta" muutaman vuoden!?
Itse olen ollut nykyisen mieheni kanssa vajaat 3v, minulla entisestä liitosta 10v tyttö, naimisiin mentiin 7/04 ja 6kk sitten syntyi perheesemme toinen tyttö.
Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta tähän hetkeen asti olen ollut onnellinen hänen kanssa. Rakastamme toisiamme ja sanomme sen myös toisillemme. Asioista ollaan myös erimieltä, mutta kertaakaan emme ole huutaneet toisillemme. Mököttämisessä minä ole mestari ja mieheni tietää sen, joten antaa mököttää rauhassa (tietää että lepyn kun saan olla rauhassa).
Edellinen avoliittoni päättyi väkivaltaisesti, pakkasin autoon äitini avustuksella tytön, kissan ja vain muutaman vaatekappaleen. Nukuin viimeiset 2 vkoa kännykkä tyynyn alla, hän teki elämästämme helvetin. Viimein ylpeys oli nieltävä ja onneksi tein sen ajoissa. Soitin edellisenä iltana äidilleni ja pyysin hänet luoksemme tai teen jotain peruttamatonta (olin jo suunnitellut miten teen helvetistä lopun, veitsi oli valmiina keittiössä odottamassa, kun mies tulee kotiin), mutta onneksi tartuin puhelimeen. Äiti oli meillä yhden yön ja sanoi aamulla, että oli hänen elämän kauhein yö. Aamulla lääkäriin ja sieltä poliisilaitokselle rikosilmoitus tekemään. Oikeudessa mies sai tuomion kahdesta pahoinpitelystä (minua kohtaan). Meni varmaan asian viereen, mutta tarkoitukseni oli varmaan kertoa, miten olen oppinut kaiken kauheuden jälkeen, että rakkaus koostuu pienistä palasista. Se, että löytääkö ne, on sitten toinen asia. Itse olen oppinut etsimään ja keräämään niitä.
Siitä, mitä olen saanut kokea mieheni kanssa, miten mieheni on ollut tukenani (ilman häntä en olisi selvinnyt näinkään täyspäisenä elämän viimeisistä 2,5v ja olen myös sanonut sen hänelle), saisi romaanin.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja nauttia onnesta ! Vuosista viis :)
kiitos,tuota minä ajoin takaakin kun halusin tietää olenko todellakin ainut joka ajattelee noin,no empä ollut.. :) ajalla ja iällä ei ole mitään merkitystä onnemme kanssa ja on mahtavaa että vilpitöntä onnellisuutta löytyy.
...ole kieltämässä tai viemässä, vain realiteetteja iskettiin pöytään! Itsellä liitto kestänyt pian 21 vuotta, itse olen alle 40....
Karikoita mahtuu tuohon aikaan, nyt ne on toivottavasti lopullisesti takana.12 vuoden jälkeen kaikki pamahti melkein hajalle, asuimmekin jopa erillämme. Oli se yhtä helvettiä, nyt kuitenkin olemme jälleen yhdessä ja toivon mukaan viisaampina koetteluksistamme. Aika muuttaa ihmistä, asiat ja arvot vaan eivät pysy välttämättä samoina kuin silloin alussa.
Onnea elämääsi.
ympariston vaikutus on liian suuri nykyajan parisuhteessa. kaverin mies pettaa eikos se silloin tarkoita etta omakin mies pettaa. kaikki nykyaan eroavat, ei kannata menna naimisiin koska eroaa kuitenkin viimeistaan kymmenen vuoden kuluttua.. miksi ihmiset ajattelee nain?!?!
ja miksi ihmiset antaa sen mita ymparilla tapahtuu vaikuttaa omaan elamaan..?
Ma voin ihan rehellisesti myontaa etta ma elan pilvilinnoissa! pilvilinnoissa mieheni ja syntymattoman lapseni kanssa! vain me voimme vaikuttaa siihen mita tapahtuu ja emme anna ulkopuolisten tai ympariston vaikuttaa rakkauteemme.
olemme Onnellisia! ISOLLA OOLLA! enka ma tasta olotilasta aio ikina luopua! juu ma olen nuori mutta voi sita nuorenaki tietaa jo elamasta jotain varsinkin jos on aina joutunut pitamaan huolen itsestaan ja valilla muistakin. ika ei ole mikaan haitari siihen mita tietaa elamasta. eika mekaan olla kauaa yhdessa oltu viela, mutta ei meidan tavoitteena olekkaan olla yhdessa 20 vuotta vain etta voisin nayttaa sille joka sanoi etta se on saavutus. meilla on tavoitteena elaa elamamme onnellisina loppuun saakka, toisiamme ja lapsiamme rakastaen. ja siihen asiaan ei voi kukaan sanomisillaan ja teoillaan vaikuttaa.
meilla on ensimmainen lapsi vasta tuloillaan, eli lapsiperheen arjesta ei viela ole tietoakaan. tiedan ettei se aina niin helppoa tule olemaan, mutta miksi sen pitaisi olla?
eli kysymykseni onkin;
miksi kaiken pitaisi aina olla helppoa, miksi se onnellisuus pitaa kantaa siihen nokan eteen hopea tarjottimella, miksei sen eteen voi itsekkin tehda jotain?? eihan tassa elamassa ilmaiseksi, ilman yrittamista mitaan saa, eika kylla tarvitse saadakkaan!
Luin pitkän kirjoituksesi, mutta koitan vastata lyhyesti: TODELLA IHANAA! Tänä päivänä pitkät suhteet ovat harvinaisia, saati että ne olisi molempia osapuolia tyydyttäviä. Sekä henkisesti että fyysisesti. Todella hienoa, että teillä suhde pelaa, se jos joku, luo lapsillenne turvallisuutta. Pitää puhua ja pussata, mutta toki myös riidellä. Onhan kyse kahden erilaisen ihmisen liitosta! Tärkeää on osata antaa ja pyytää anteeksi! Älkää antako ympäristönne pahoinvoinnin tarttua teihin.Olkaa onnelliset yhdessä. Nauttikaa elämästä, niinkuin se teille on annettu! Täyttykää rakkaudestanne! Voitte tietämättänne olla esimerkkinä muille...
Moi
Oma kokemus on pitkä suhde voi välillä olla kiinni päätöksestä. Kirkossa kysyttiin joskus kauan sitten että "lupaatko jne..." ja minä vastasin "kyllä". En ole uskonnollinen mutta haluan olla sellainen, jonka lupaukset pitävät, myös tuo yksi lupaus. Vaikka ero voisikin olla yhteinen päätös jäisi minulle sellainen oli että en pitänyt lupaustani.
No jokainen suhtautuu tuohon omalla tavallaan. Itse ajattelen noin, ja siksi on ollut pakko yrittää eteenpäin. Meillä on nyt 13 vuotta takanapäin ja kourallinen lapsia. Keskimäärin on ollut hemmetin vaikeaa, eroakin olen miettinyt ihan tosissani kunnes olen ajatellut lapsia ja lupaustani. Voi olla että toisen naisen kanssa olisi ollut helpompaa. Voi olla että olisi ollut hyvä erota ja molemmat olisi löytänyt uuden mukavan elämän, ja lastenkin elämä olisi tasapainoisempi. Toisaalta vaikeuksista selviäminen jotenkin on opettanut paljon. Välillä en rakastunut vaimoani... oltiin yhdessä ainoastaan siksi että niin oltiin päätetty. Välillä taas on mennyt paremmin, mutta kun lapset oli pieniä tuli ongelmat niin tiuhaan että unohtui kaikki mukavat yhteiset asiat. Viime vuosi oli vaihteeksi erittäin mukava. Rakkaus syttyi uudestaan kun oli monesta syystä enemmän aikaa olla yhdessä. Saatiin monta asiaa selvitettyä ja ainakin itse kiinnyin suhteeseen ihan uudella tavalla.
Mutta tietenkin ... aina kun menee hyvin tekee mieli lisääntyä ja niinhän taas on lisää lapsia tulossa taloon :-). Unettomuutta, kiirettä, stressiä taas tiedossa. Nyt kuitenkin tuo leppoisan hyvä jakso oli niin pitkä ettei sitä hevillä unohda. Aikaisemmin ajattelin aina suhteemme alkuaikoja haikaillen... seuraavan kerran kun tulee vaikeita juttuja voidaan unohtaa alkuajat ja ajatella viimevuotta. Se ei ehkä tunnukaan niin kaukaiselta. Ehkä se tuo toivoa...
Jokaisen elämä on kuitenkin erilainen. En tiedä mitkä ratkaisut sopii muille. Itse kuitenkin arvostan pitkään yhdessä olleita suuresti! Etenkin niitä, jotka ovat olleet pitkään onnellisesti yhdessä. Haluan että mekin voimme liittyä joukkoon. Ollaan oltu pitkään yhdessä... onnea ei ole keskimäärin hirveästi siunautunut mutta ollaan paljon opittu matkan varrella. Ja välillä onneksi oltu onnellisiakin.
Nyt pitää mennä... Sori erittäin sekavasta viestistä. En millään viitisisi lukea tilitystäni uudestaan läpi. Toivottavasti siitä saa jotain selvää. Ei muuta kuin tsemppiä kaikille ja omalle kullalle terveisiä.
T