Osaako kukaan selittää?

Joskus ystävyyssuhteet päättyy. Olisiko se jotain kasvua eri suuntiin? Minä menetin pari vuotta sitten lapsuuden ystäväni, jonka kanssa oltiin pitkään todella läheiset ystävykset. Menetys teki todella kipeää. Nyt näen tilanteen väistämättömänä, eikä minua asia enää harmita. On uusia ystäviä, paljon mukavampia sellaisia. Jos vaikka kerron fiiliksistäni , niin oikea ystävä ei ahdistu ja pakene tilanteesta.

Jos olet estänyt hänet, niin et voi tietää ymmärtääkö vai ei. Itsellä on ollut tuttava, jolla oli tarve jollain tasolla vittuilla mulle aina vähän kaikesta, kai ajatteli etten ymmärtänyt hänen vittuilevan mulle, ymmärsin, mitta en viitsinyt ruveta siitä meteliä pitämään, ei olisi ymmärtänyt miks olisin ottanut itseeni niistä muka hauskoista jutuista. Mä kyllä tuin häntä, kun olen niin idiootti luonteeltani etten voi jättää toista heitteille, kun toisella menee huonosti, hän itse ei piitannut ja antoi ymmärtää ettei mun ongelmat häntä kiinnosta. Onneksi olen tottunut pärjäämään ilman tukea, ei ole ollut kavereita tukemassa vaikeissa paikoissa, oppinut pitämään omat murheet omana tietona, en ole muita niillä rasittanut, koska mulle on opetettu etten ole minkään arvoinen, en tärkeä henkilö kenellekään ja ei mun jutut ja mä kiinnosta ketään.
Aloituksen kirjoittajalle toivotan tsemppiä ja voimia. Toivottavasti sulla kuitenkin on läheisiä ja muita ystäviä, joilta saat tukea tällä hetkellä, ettet olisi yksin tuossa tilanteessa.

Mistäköhän se kumpuaa.
Siitä kun jotkut ihmiset eivät osaa mitään muuta kuin valittaa. Ystävät eivät ole terapeutteja. Jos elämä kolhii, hommaa ammattiapua.

Toisekseen joillakin on ns. hirtehinen huumorintaju. Monet eivät ymmärrä sitä että joku ronski heitto on oikeasti tarkoitettu kevennykseksi ei veetuiluksi.