uuden kanssa!Onko se elämä nyt mitä odotitja saitko nyt sen paremman.Olis kiva tietää ja olisko se syy sittenkään siinä ensimmäisessä vaimossa?Voiko joku kertoa siellä uudessa kodissa uuden vaimon kanssa elävä sanoa,nyt kaikki hyvin kun pääsin siitä entisestä.
avioeron jälkeen,
miksi???
122538
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itse en ole kokenut avIoeroa, mutta avoeron. En voi väittää, että uudessa suhteessa kaikki olisi hyvin, enkä usko että täydellistä suhdetta on edes olemassa. Mutta se olennainen ero on, että uudessa suhteessani olemme MOLEMMAT valmiita tekemään töitä suhteen eteen.
kun edes se olisi se hyöty,sillä hylättynäkin toivoo kaikesta huolimatta vaan hyvää entiselle rakkaalle.
entisessä liitossa en voinut enää vuosiin sietää vaimoni kosketusta, emme käyneet yhdessä aikoihin saunassa. En vaan sietänyt katsoa enkä koskea. Eikä keskustelua ollut ja molemmilla oli omat menonsa. Miksi siis olisi pitänyt jatkaa kun minulla tahtoa ei ollut ja vaimoni-mitä hänelle merkitsin, olin sijaluvulla 11 muksujen ja marsujen jälkeen jos oikein ironisoidaan.
Tämä nykyinen suhde joka on liitoksi jo muuttunut antaa sen mitä uskon kaikkien haluavan liitoltaan ja aikuiselta ihmissuhteeltaan. Hellyyttä, suunnitelmia, erotiikka, kumppanuutta.
Ei tässä puhuta nyt iästä ja kiloista vaan siitä että sitä toista on hyvä koskettaa ja hyvä katsoa ja keskustelukin sujuu.
Oon nainen, mut vastaan kuitenkin... sori.
Itse oon aatellu asian niin, että ikä ja kokemus kasvattaa meitä ihmisenä, joten toisessa yrityksessä osataan suhtautua eri lailla ongelmiin ja tosiaan tehdään töitä liiton eteen. Kyllähän sen kaikki tietää, että samat jutut jatkuu suhteesta toiseen, jos ei ITSE ole valmis muuttumaan.
Itelläni toinen avioliitto, ongelmia on, mutta eikö kaikilla? Asioihin vaan suhtautuu "aikuisemmalla" tavalla, kun myöntää omat mokansa... ja osaa käsitellä niitä. Omasta itsestään kaikki lähtee.
Mulla on huonommin nyt uudessa suhteessa ja niin kertoo ex minulle myös hänellä olevan. Ex jätti mut toisen takia, mutta nyt on ollut puhetta yhteen palaamisesta, uusista kumppaneista huolimatta.
Nykyinen ei ainakaan juokse vieraissa aina, kun silmä välttää. Tai ei ainakaan ole jäänyt vielä kiinni. Siinä mielessä on nyt paljon parempaa.
Erosimme reilut pari vuotta sitten 13 vuoden avioliiton jälkeen. En enää kelvannut vaimolleni. Ajattelin, että en edes etsi heti uutta suhdetta, sillä vikaa minussa varmasti onkin.
Nyt olen kuitenkin seurustellut puolitoista vuotta. Tuntuu vallan mahdottoman hyvältä. Emme pidä kiirettä. Keskustelemme paljon. Olen saanut useasti kuulla, miten hyvä olen ja vielä perusteluineen. Annan myös paljon positiivista palautetta ja syystä. Elämä maistuu:)
kaipaa entistä vaikka itse lähdin.Syy kyllä oli toisen uskottomuus jota kesti kauan1Joskus toivon että ex-ni ikävöisi minua ja haluaisi aloittaa kaiken alusta siis alkaa uudelleen..
Minä olin aikanaan se, joka haki eroa yksipuolisesti. Vasta nyt kypsemmällä iällä olen ymmärtänyt, ettei vikaa ollut ensimmäisessä suhteessani, niin kuin nykyisen vaimon kanssa toinen toisillemme ja ulkopuolisille ihmisille vakuuttelimme. Oikeasti olin itse täysin kypsymätön, urahakuinen ja uralla mainiosti edennytkin nelikymppinen mies, jota lapsiperheen normaali elämä yhdistettynä kunnianhimoisiin työtavoitteisiin alkoi velkomaan. Aloin väsyä vuosikymmenen kiireputkeen ja syyt laitoin vaimoni ja huonon suhteemme piikkiin. Emmehän enää edes rakastelleet.
Ensimmäisessä liitossa meillä oli kaksosten lisäksi myös vaikeavammainen lapsi. Itse olin lasta toivonut, mutten ollut varautunut elämään vammaisuuden kanssa. Pakenin. Uusi suhde antoi voimia ja uuteen suhteeseen syntyi vain yksi lapsi. Yksilapsisen perheen arjen (asuimme kaukana ensimmäisestä perheestäni, jonka vuoksi en paljon tavannut lapsiani) ja työelämätavoitteeni jaksoin yhdistää, kunnes sitten päälle viisikymppisenä nuoret miehet ajoivat ideoineen määrätietoisesti ohitseni. Vasta tämän toista vuosikymmentä kestäneen jatkoajan jälkeen minun piti kohdata uudelleen ne samat henkilökohtaiset kasvukipuni, joiden vuoksi lähdin ensimmäisestä liitostani. En ollut kaikkivoipa.
Ensimmäinen vaimoni kuoli 3 vuotta sitten ja vuoden myöhemmin poikani toi minulle äitinsä vanhat päiväkirjat. Nyt kun olen lueskellut niitä vuosikymmenien jälkeen, näen suhteemme alkuajat ihan uusin silmin. Vanhat tunteet ja tarkoin dokumentoidut keskustelumme ja ristiriitojemme logiikat nousevat syvästä unohduksesta mieleeni kuin eilinen päivä. Tiedän, että ajattelin juuri niin, kuin vaimoni aikoinaan kirjoitti. Kaikki tuntuu todelta ja oma nuori minäni nousee esiin. Tuntuu valtavan kipeältä. Olen loputtoman pahoillani. Saavutukset ovat menettäneet merkityksensä ja syyllisyys ahdistaa. Olen viimeisimmän vuoden aikana matkustanut useita kertoja ensimmäisen vaimoni haudalle itkemään. Nykyistä vaimoani tämä kaikki ahdistaa myös, sillä hänkin tottui ajattelemaan, että oli minulle jotenkin oikeampi ja parempi kuin ensimmäiseni. Nyt ymmärrän, ettemme kyenneet näkemään totuutta vain siksi, ettemme sitä halunneet nähdä. Minusta on alkanut tuntumaan, että itsekeskeisen ja ruman eronneen miehen rinnalla seisoo itsekeskeinen ja ruma toinen vaimo. En kuitenkaan hae eroa hänestä, sillä toki ymmärrän, ettei minulla ole varaa minkäänlaiseen ylpeyteen eikä paremmuuden tunteeseen suhteessa nykyiseen vaimooni. Yhdessäpähän valkeen verkon ympärillemme rakensimme. Minä en ole minkään arvoinen eroamaan. Läheisyyttä meillä ei ole enää.
niin minä kuin sinäkin.
Jokaisessa tilanteessa toimimme vain sen tiedon ja tunteen varassa, joka meillä silloin on.
Jälkikäteen toimis toisin, mutta sitä elämänviisautta ei etukäteen saa.
Siksi vain voi antaa anteeksi, että on ihminen ja antaa senkin anteeksi, että kasvaa ajan kanssa - ehkä ei paremmaksi, mutta erilaiseksi. :)
meillä on juuri tuo vaihe kun olemme eroamassa. mieheni ei enää kosketa minua. hän on aina ollut kylmä. luulin muuttavani häntä ajanmittaan. niin ei käynyt.
rakastaisin häntä, mutta hän ei anna. kuitenkin olen vielä 40-kymppinen ja haluaisin halia ja rakastaa. mies ei vaan anna.
en jaksa enää olla yksin.
sinun kirjoituksesi sai minut itkemään.
Voi hyvin !
En olisi milloinkaan voinut uskoa sitä,miten helppo ja onnellinen voisi toinen avioliitto ihmisellä olla.Nyt "vanhana" vuosikymmenien vaikean,tuskaisen ja itkuisen liiton jälkeen osaa todella arvostaa tällaista hyvää ja normaalia parisuhdetta,missä on helppoa elää ja hengittää ja saa olla oma itsensä maailman ihanimman ja parhaimman puolison rinnalla.Sain hänet Jumalan antamana rukousvastauksena rinnalleni ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.