Luin täällä olevia tarinoita muiden elämästä, onnettomassa parisuhteessa. Minullakin on omani, tarina siitä kun ei osaa luovuttaa..
Aloimme seurustella kun olin ylä-aste ikäinen ja hän minua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Muutimme yhteen kun koulu loppui ja ensimmäinen lapsi syntyi ennenkuin ehdin täyttää kahdeksaatoista.
Seurustelun alku ajat meni hyvin, hän oli ihana, hellä mies, mutta.. Alkaessani odottaa ensimmäistämme, kaikki muuttui. Kuvaan tuli viina ja sen myötä kamalat riidat sekä käsiksi käyminen.
Ajattelin että hän muuttuu, paskat! Lupauksia oli helppo antaa, yhtäkään hän ei pitänyt muutamaa päivää kauemmin.
Ostettiin omakoti, tehtiin lisää lapsia ja minä tyhmä uskoin että kaikki muuttuu.. Hän sai minut uskomaan, että syy on minussa itsessäni. Että minä en ole mitään, en osaa, en pysty jne...
Olen yhä täällä, kodissa jossa kukaan ei oikeasti ole onnellinen. Kodissa jota pitää pystyssä häpeä siitä, että lähtiessään tulee tuomituksi.
Mutta minä olen päättänyt lähteä! Lapset saavat vielä onnellisen kodin ja elämän. Ja se mikä sai minut tekemään tämän päätöksen, oli ihminen, oikea, aito, välittävä ihminen! Joka sai minut uskomaan että olen, voin, pystyn.. jos vain haluan!!
Aloimme seurustella kun olin ylä-aste ikäinen ja hän minua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Muutimme yhteen kun koulu loppui ja ensimmäinen lapsi syntyi ennenkuin ehdin täyttää kahdeksaatoista.
Seurustelun alku ajat meni hyvin, hän oli ihana, hellä mies, mutta.. Alkaessani odottaa ensimmäistämme, kaikki muuttui. Kuvaan tuli viina ja sen myötä kamalat riidat sekä käsiksi käyminen.
Ajattelin että hän muuttuu, paskat! Lupauksia oli helppo antaa, yhtäkään hän ei pitänyt muutamaa päivää kauemmin.
Ostettiin omakoti, tehtiin lisää lapsia ja minä tyhmä uskoin että kaikki muuttuu.. Hän sai minut uskomaan, että syy on minussa itsessäni. Että minä en ole mitään, en osaa, en pysty jne...
Olen yhä täällä, kodissa jossa kukaan ei oikeasti ole onnellinen. Kodissa jota pitää pystyssä häpeä siitä, että lähtiessään tulee tuomituksi.
Mutta minä olen päättänyt lähteä! Lapset saavat vielä onnellisen kodin ja elämän. Ja se mikä sai minut tekemään tämän päätöksen, oli ihminen, oikea, aito, välittävä ihminen! Joka sai minut uskomaan että olen, voin, pystyn.. jos vain haluan!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
niskoillesi toisen puolesta. Mene ja rakenna elämäsi uudelleen. Hae ulkopuolista apua omanarvontunnon nostoon. Älä häpeä eroa, ei siinä ole mitään hävettävää. Muista ettet mollaa ex-puolisoa lapsille, on kuitenkin vanhempi.
..syitä niskoilleni. ja kadotettu omanarvontuntokin on löytynyt jo! Tiedän ettei erossa ole mitään hävettävää eikä se ole yksin minun syytäni.. se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen! Mieheni on lasteni isä, enkä todellakaan riistä sitä heiltä. Eihän lasten rakkaus isäänsä kohtaan muutu vaikka minun muuttuikin. Kiitos, kannustuksesta!:)
uuteen elämääsi. Aikansa kestää ennenkuin sirpaleet on kasassa, mutta kyllä ne kasautuu, usko. Käytä ammattiapua, ne jaksaa kuunnella paremmin kuin ystävät, saavat palkkansa, ja päästä pois purkaminen auttaa toipumisessa, kokeiltu on! Soita esim. diakonille, mielenterveysseuraan, kuntasi sosiaalipäivystykseen, kysele niistä apua.
Koville se ottaa, mutta kannattaa, sinulla on vain yksi elämä, ota se omiin käsiisi. ONNEA! uskallusta sulla jo onkin.
Henkisen ja fyysisen väkivallan yhteinen nimittäjä on se, että ensimmäisen "lyönnin" jälkeen tulee aina toinen ja kolmas ....
Usein annat anteeksi ensimmäisen tölväisyn, sitä ei usko todeksi. Päätät antaa asian olla, mutta toisesta lähdet, päätät vakaasti. Jos päätöksistäsi huolimatta jäät toisen iskun jälkeen, olet mennyttä, olet koukussa, etkä lähde, ennen kuin on tosi kyseessä, tosi on minusta lähes hengenlähtö, tavalla tai toisella.
Minä elin alistettuna 10 vuotta. Julmuus alkoi ensimmäisen lapsen synnyttyä. Olin jumissa, meillä oli lapsi. Kuulin pilkkaa päivittäin, itsetuntoni rapisi ja masennuin pahoin. Muutamassa vuodessa minusta tuli työtötävieroksuva rumilus patalaiska siivestäjä huora läski kattoonsylkijä ja huonoäiti, jonka olisi parempi kuolla pois. Olin jo lopettaa päiväni, mutta lapset pitivät minut heikosti kiinni elämässä, onneksi. En tiedä, mistä sain voiman riuhtaistua itseni irti julmasta puolisostani ja lähdin. Ehkä tiesin alitajuisesti, että on pakko tehdä valinta, koska suunnittelin jo köyden paikkaa kattoon, pakkasin tavaroitani kaatopaikalle ja pohdin lasten tulevaisuutta.
Kiusaaminen jatkuu edelleen, vaikka erosta on jo vuosia- lasten kautta. Mutta minä selvisin siitä helvetistä. Jälkeenpäin ymmärsin, että myös minussa oli vika:Olin lähesriippuvainen.