Löytyykö nykypäivänä muita pariskuntia, joiden vanhemmat (elossa olevat) eivät ole syystä tai toisesta tavanneet keskenään, vaikka kyseessä on vakiintunut pari ?
- vallaneriskummallinenko
- vallaneriskummallinenko
parin suvut erillään ?
epäsosiaalinen
111873
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Et ole "vallan eriskummallinen". Meillä esimerkiksi vanhemmat ei ole tavanneetkaan toisiaan, no mun asuu Suomessa ja puolison täällä, mutta halutessaan olisivat kyllä voineet tavata. Ei ole ollut kiinnostusta heillä ilmeisesti. Mitäs sen niin väliä on silti.
helpotus :)
kaipa meitä on joka junaan, enkä yksin ole tässäkään vaunussa...
ihmettelijöitä riittänee aina, oli asia mikä hyvänsä.
niiden vanhemmat ei ole toisiaan tavanneet vaikka ovat jo naimisissa. Välimatkakaan ei ole este kun vanhempien välimatka on joku 20 km ja anoppi miehensä kanssa asuu siinä välissä.. Ei kai siinä mitään ihmeellistä ole..
Olemme olleet yhdessä kohta 20 vuotta ja siitä suurimman osan aikaa myös naimisissa. Vanhempamme eivät ole tavanneet toisiaan, koska minä en ehdottomasti sitä halua. Asuvat eri paikkakunnilla, joten eivät muutenkaan törmäile toisiinsa. Häistäkin selvittiin, koska halusin pienet ja hiljaiset häät, tosin mieheni vanhemmat olivat siellä, koska heitä ei kuulemma voinut poiskaan pitää.
Menin naimisiin mieheni kanssa, joten mitä varten vanhempiemme pitäisi toisiinsa tutustua?
Tässä matkan varrella olen seurannut sekä oman sisareni että mieheni sisaren avioliittoa alusta loppuun asti. Molempien puolisoiden vanhemmat olivat paljonkin tekemisissä toistensa kanssa. Molemmat avioliitot päättyivät eroon ja sen jälkeen molempien sukulaisetkin ovat haukkuneet toisiaan antaumuksella. Tosi järkevää.
Ei ole muuten käynyt mielessäkään koskaan muuttaa tilannetta.
Viisi vuotta ollaan ukkokullan kanssa yhdessä taivallettu, eikä vanhempamme ole tavanneet toisiaan. Samassa kaupungissa asuvat. Nyt on miun äiti alkanut rutkuttaa, että pitäis kai se tulevan vävypojan äiti tavata (isä kuoli 3v sitten). Eipä kyllä kyseinen tapaaminen minua innosta, kun mieheni äiti ja oma äitini painivat aivan eri ikäluokassa, heillä on täysin erilaiset kiinnostuksenkohteet, eikä varmaan kolmea sanaa enempää vaihdettavana keskenään. Tokkopa tuleva anoppi edes minulle sanonut sitä kolmea sanaa, mykkä tuntuu olevan... niin että siitä tulisi taatusti vuosituhannen kankein kahvihetki, huhhuh. Tämä tuleva anoppini on kerran viiden vuoden aikana käynyt puoliskoni kotiovella kääntymässä, sisällä asti tuskin käynyt koskaan. Ja nyt pitäis sitten sukutapaamiskahveille raahata...
Miksi edes pitäisi vanhempien tavata? Minä ja avopuolisoni olemme olleet yhdessä 3,5vuotta eikä vanhempamme ole tavanneet. Ja miksi edes olisivat? Emme ole kihloissa emmekä naimisissa. Mieheni on vanhemmista en tiedä, mutta ainakaan omat vanhempani eivät ole kiinnostuneita tapaamaan mieheni vanhempia. Enkä asiasta ole itsekään kiinnostunut. Sitten kun menemme kihloihin ja naimisiin niin tilanne on eri, sillä tapaavathan he ko. juhlissa, mutta siinähän sitä on tapaamista sitten riittävästi. EN kyllä henkilökohtaisesti näe mitään pakkoa siinä, että vanhempien pitäisi tavata.
Emme halunneet mitään sekametelisoppajuhlaa, jossa minä olisin luultavasti joutunut tulkin rooliin eikä tilaisuudesta ehkä olisikaan tullut minun ja puolisoni juhlaa, vaan rasittava esittelykavalkadi ja selittely kielenkääntämisen lisäksi.
Ratkaisimme sen siten että kirkossa oli vain viisi henkilöä: me kaksi vihkivä pappi urkuri. Vaksi otti kuvia, olikin ihan kiva tyyppi. Pappi oli kamala. Urkuri soitti käytävää alttarille kävellessämme mieheni toivoman Adeste fideles ja kun meidät oli vihitty, ulos kävellessämme minun toivomani Sen suven suloisuutta. (Sävelmien takia, ei sanojen.) Vihkimisen jälkeen menimme valokuvaajalle ja sitten syömään juhla-aterian hyvään ravintolaan. Koko päivän oli kuin olisimme kävelleen puoli metriä ilmassa.
Illalla tipahteli kotiimme onnittelusähkeitä ja kukkakimppuja.
Jäi tuosta päivästä oikein kivat ja lämpimät muistot.
No se oli silloin. Jos nyt menisimme naimisiin emme edes kävisi kirkossa vihillä.
Kukaan kummankaan sukulaisista ei ole kertaakaan edes vihjannut, että häntä kiinnostaisi tavata toisen sukulaisia.
Liittomme on pitänyt jo yli 10v joten eipä sitä sikinsokinväkeä pakosti yhteen sekoitettuna ole tarvittu liimaksi!
Meillä yhteiseloa takana jo reilut 3 vuotta ja kummankaan vanhemmat eivät ole tavanneet toisiaan. En pidä sitä mitenkään kummallisena, kummankaan vanhemilla ei ole mitään miniäänsä/vävyänsä vastaan, meillä on kaikilla asialliset anoppi/appi/miniä/vävy-välit, ei ole vain saatu sopivaa tilaisuutta koota porukka saman pöydän ääreen. Välimatkaa vanhemmillamme olisi n. 30 km.
Eli kyllä meitä löytyy joka lähtöön :) Kyllä joskus vanhempamme varmasti tapaavat toisensa, mutta saa vain nähdä, miten saa aikataulut sopimaan..
Olemme viettäneet useamman joulun mieheni sukulaisten luona, jossa on ollut tapana, että isäntäpariskunnan molemmat vanhemmatkin ovat paikalla. Että sitten joulun voi saada teennäiseksi ja jäykäksi vain siksi, että on pakko leikkiä jotain esimerkillistä kaikki hyvin -perhettä.
Siinä ilmapiirissä nimittäin jääpuikotkin sulavat. Keskustelu on teennäistä ja kankeaa, eikä kenelläkään tunnu olevan toisilleen mitään oikeaa asiaa. Tai hys hys, oikeista asioista ei puhuta. Niellään itkut ja loukkaukset ja leikitään että kaikki on hyvin - ei vaan kaikki on täydellisesti hyvin.
Luo sinä oma perheperinteesi, joka perustuu siihen, mitä haluatte ja mikä on luontevaa.
Mennessämme naimisiin viiden vuoden seurustelun jälkeen vanhempamme tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Häät olivat pienet, paikalla olivat vain sisaruksemme sekä vanhemmat. Vihkimisen jälkeen istuimme päivällispöydässä. Isäni piti tilaisuudessa oikein kauniin puheen meistä kahdesta. Appivanhempani eivät puheita halunneet pitää. Pöydässä keskustelu oli varsin vilkasta ja monipuolista, mutta appivanhempani osallistuivat siihen hyvin vähän, appeni oli suorastaan mykkä. Omat vanhempani kyselivät heiltä kuulumisia ja yrittivät jutustella ja olla kohteliaita. Jälkeenpäin appivanhempani ovat haukkuneet minut päin naamaani useista eri asioista, onneksi en ole sortunut itse samaan. Miehelleni he ovat myös minun vanhempani arvostelleet. Häissäkin olivat kuulemma olleet niin koppavia ja jättäneet heidät kaiken ulkopuolelle. Isäni puhe oli heidän mielestään kaiken huippu; mitä sekin mies oikein luuli olevansa puhuessaan heidän pojastaan ihan kuin tuntisi tämän.
Ilmeisesti taustalla kytee valtavan heikko itsetunto ja katkeruus. On appivanhempia, jotka eivät kykene päästämään pojastaan irti. Miniä on se, joka yrittää viedä heiltä pojan ja miniän vanhemmat ovat silloin ne, jotka yrittävät korvata heidän paikkansa. Miksi silloin sovittaa väkisin tällaisia ihmisiä yhteen kenenkään itselleen läheisen kanssa?
Et voi arvata miten mielelläni pysyisin erossa miniäni vanhemmista. Kuitenkin lapsenlasten syntymä- ja nimipäivinä sekä jouluna ym. juhlapäivinä mummolle kolahtaa postiluukusta herttainen pienokaisen itsensä piirtämä kutsukortti. Tietenkin kutsua täytyy mummon noudattaa.
Miniä on itse ihana ihminen. Mutta ne hänen vanhempansa. Meillä ei ole mitään puhuttavaa keskenämme, kuuntelen sivusta kun rouva puhuu tyttärelleen. ..."kirjoitan sinulle aina ranskaksi, koska silloin olen varma, ettei miehesi sitä lue" ..."niin, tehän olette miehesi kanssa niin kovin erilaisista suvuista" ..."menemme taas ensi talveksi asunnollemme Monacoon" ..."onko tuolla toisella isovanhemmalla vielä se kauhea auto? Me ostimme uuden XXX:n johan entinen olikin kolme vuotta vanha"... jne. Kerran lapsenlapsi kysyi minulta mikä on moukka kun toinen mummo sanoi, että toinen mummo on sellainen.
Nykyisin viivyn vain ns. pakkovierailun ajan ja poikani yrittää luistaa aina anopin vierailuista.
Joka jumalainen kerta kun pitäisi mennä yhtaikaa vierailulle, juoksen ennen sitä vessassa jatkuvasti ja maha menee sekaisin kai hermostuksen takia.
Olen tavallinen leski ja yksinhuoltaja. En häpeä sitä, että jouduin tekemään kolmea työtä, että sain poikani koulutettua. Kaikki pitäisi olla aivan mallikkaasti, mutta vieläkin näköjään on aatelisia ja niitä, jotka kuuluvat parialuokkaan.
Vai olenko vain kateellinen, tiedä häntä.