Aloittamisen lopettaminen (novelli)

Meitä nyt oli siinä kaupungin tyvessä sellainen toistakymmenpäinen nuorisoporukka, jotka chillailtiin usein yhdessä. Välillä jotain biletettiin tai sitten vaan muutoin viikonloppuisin touhuttiin mitä milloinkin. Jossain vaiheessa kesää oli muodostunut käsitys, että Marjatta ja minä olemme pari.
Marjatta oli vajaat 170 cm pitkä normaalivartaloinen naisenalku. Tummanruskea lapaluille yltävä suora tukka, siniharmaat silmät.
Marjatalla ei selvästikään ollut mitään sitä vastaan, että seurustelemme, vaan hän hyvin mielellään hankkiutui seuraani. Emme varsinaisesti olleet analysoineet suhdettaamme, kunhan vaan hengailtiin. Itsekin koetin tutustua Marjattaan syvällisemmin.
Siinä oli vain yksi ongelma. Häntä oli jotenkin vaikea lähestyä oikeasti. Muiden seurassa hän kyllä piti kiinni ja nojautui minuun ja kaikki näytti olevan hyvin.
Kaksin ollessamme hän vain liukuu pois lähestymisyrityksistäni. Jos otin puheeksi häntä todennäköisesti koskettavia henkilökohtaisia asioita, hän nopeasti käänsi puheenaiheen muualle ja jäi täten henkisesti etäiseksi.
Sama koskee fyysistä läheisyyttä. Suutelemme kyllä, mutta jos yritän hiemankaan hyväillä häntä erogeenisilta alueilta, tilanne on nopeasti ohi. Ei hän varsinaisesti kiellä, mutta käyttäytyminen ja kehon kieli kertoo sen. Jos esim suudellessamme nostan käteni hänen rintansa päälle, tunnen kuinka hänen selkälihanksensakin jännittyvät ja koko vartalo jäykistyy.
Tätä on nyt jatkunut pari kuukautta ja oma kärsivällisyys suhteen paikoilleen juuttumiseen alkaa olla loppu. Ajattelen, että näin ei ole syytä jatkaa ikuisesti. Parempi muutos suuntaan tai toiseen.
Ilta alkaa tummua ja osa porukasta on jo lähtenyt kotiinsa. Kuljemme Marjatan kanssa muista hieman erillään. Otan puheeksi minua vaivanneen asian. "On vähän häirinnyt kun tämä meidän juttu tuntuu vähän sellaiselta muka-seurustelulta. Mä en taida oikein osata oikealla tavalla lähestyä sua, kun tuntuu, etten pääse lähellesi. Olen kyl koittanu yrittää".
Marjatta pysyy vaiti ja selvästikin miettii sanomaani. Kävelemme jonkin aikaa hiljaisuudessa. Pysähdyn ja Marjattakin pysähtyy. Sanon: "Kun tää ei oikein johda mihinkään, niin vois olla parasta kertoa muille, ettei me seurustella enää, vai mitä".
Marjatta näyttää hetken hieman yllättyneeltä ja hämmentyneeltä. Jatkan: "Joo, eiköhän tämä ollut tässä." ja lähden kävelemään hiljaa poispäin.
"Risto!" huutaa hän perääni hieman pelokkaalta kuulostavalla äänellä. Jatkan matkaani, en katso taakseni. Sitten hätääntyneellä ja ehkä hieman itkuisella äänellä "Risto! Mä lupaan yrittää vielä - ihan oikeesti".
Pysähdyn ja käännyn; lähen kävelemään takaisin. Puolivälissä matkaa sanon: "toistaisitko, mitä juuri sanoit". Haluan hänen sanovan sen vasten kasvojani, jotta näen hänen olevan tosissaan - tämä on kuitenkin enemmän kuin mitä hän on toistaiseksi itsestään irti saanut. Hän sanoo sen katsoen minua silmiin, mutta laskee pian katseensa maahan. Sanon: "No, yritetään sitten vielä".
Vien käteni hänen hartialleen ja jatkamme kävelyä hiljaisuudessa - annan hänelle aikaa miettiä jatkoa.