Jotkut ystävät kyseenalaistavat elämäni

Olen 38v mies, ja aina elellyt omalla tavallani. Minulla on jonkin verran kavereita, mutta olen ns sosiaalinen erakko. Viihdyn kavereiden kanssa illanistujaisissa kyllä, mutta en halua olla sillä tapaa jatkuvasti tekemisissä. Se nyt toki ei ole kenellekään ongelma, on perheellisiä, omia menoja, jne. Ja on minullakin vuoroviikoin lapset asustelemassa, ei olisi aina aikaakaan.

Olen mielestäni onnellinen, ja elän itseni näköistä elämää. Teen lapsettomilla viikoilla omia juttujani, luen kirjoja, ajelen mielenkiintoisiin paikkoihin nähdäkseni esim jonkin hienon luonnon muovaaman paikan, samoilen metsissä yms omasta mielestäni kivaa. Teen itselleni itämaisia ruokia yms uutta kokeilua. Satunnaisesti myös tapailen uutta naisystävää, joka on kuitenkin vain tapailusuhde, sopii molemmille tällä hetkellä, emme kaipaa ns kodin leikkimistä.

Jotkut kysyy minulta, että onko elämäni jotenkin tylsää, kun en päivitä facebookiin poseerauksia jostain tapahtumien keskeltä, tai jaa kuvakollaasia ostetuista elokuvalipuista. Eli en joidenkin mielestä elä elämää.

Eräskin kaveri ihmetteli, että eikö ole mitään kesälomasuunnitelmia. Ja että kuinka voi vain elää päivä kerrallaan, ilman suunnitelmia. Että kesälomahan menee hukkaan, jos se ei ole aikataulutettu täyteen menoja, ja vielä sellaisia menoja joita voi hehkuttaa facebookissa. Eli pitäisi ostaa lippu EdSheeranin keikalle, vain sen takia, että saa pönkitettyä olemassaoloansa facebookissa, vaikka itse yhtye ei kiinnostaisi pätkääkään. Näinkö?

Mikä siinä on joidenkin niin vaikea tajuta, että elän itseni näköistä elämää, enkä tarvi mitään pönkityksiä, uskoakseni että olen onnellinen ja elossa. Eräs kaverini sanoi, että hän ei osaa olla tuntia kauempaa yksin kotona, koska hän kokee olevansa silloin jo syrjäytymisvaarassa, ja että hänelle tulee olo, ettei ole elossa, ellei koko ajan ole jotain kuhinaa ympärillä. Ts pönkitystä, pitää lähteä tapaamaan kaveria sen takia, jotta saa ottaa kaverikuvan, ja hehkuttaa olemassaoloaan facebookissa. Tai vaikkei faceen laittaisikaan joka kerta, niin saa itselleen olon, että on tärkeä ja olemassa, koska on koko ajan kiireinen.

Itse taas pystyn olla vaikka viikon omissa oloissani, tehden vain omia asioita, joista kukaan ei tiedä yhtään mitään. Ja silti olen olemassa ja erittäin onnellinen. Joskus onni voi olla vain ihan pienikin asia, vaikka ihan vain tekee jonkin istutuslaatikon, johon laittaa perunoita itämään, siinä näkee työnsä tuloksen, eikä sitä tarvi mainostaa kenellekään. Pitää vain ihan omana tietonaan ja ilonaan.

Olen joskus miettinyt, että onko minulla huono itsetunto, kun minua ei kiinnosta tehdä itsestäni mitään numeroa, ja viihdyn parhaiten omissa oloissani. Toisaalta olen miettinyt, että kai minulla on jollain tapaa myös terve itsetunto, koska en loukkaannu oikeastaan koskaan, vaikka joku sanoisi pahastikin. Jätän sellaiset aina omaan arvoonsa, en provosoidu, vaan ajattelen aina että sillä oli varmaan huono päivä.

Toki joku voisi ajatella, että minulla on huono itsetunto, koska pohdiskelen tällaisia. En kuitenkaan koe huonoutta, vaan enemmänkin hämmennystä siitä, että miten osalla ihmisistä on erilainen käsitys onnellisuudesta kuin minulla. Joidenkin mielestä elämäni näyttää onnettomalta, koska en pönkitä sitä mitenkään, en elä ketään muuta varten, en mieti mitä muut minusta ajattelee, elän itselleni ja nautin siitä. Toki elän myös lapsilleni.