MIKSI TYTTÖYSTÄVÄNI VALEHTELEE?

Kohta on vuosi kulunut suhteestamme ja aina vaan valehtelu jatkuu. Tämä on ollut raskas vuosi kun on saanut elää ns. varpaisillaan ja odottaen, että koska se sama taas alkaa. ”Valehteluskaala” on siis varsin kirjava sanoisin, salaisesta mieskirjekaverista vuokranmaksuun. On valkoisia pikkuvalheita ja on isoja emävalheita, mutta nyt puhutaan emävalheista.

Monesti tyttöystäväni on ruvennut paikkaamaan valhetta uudella valeella, josta on jäänyt kiinni liian monta kertaa. Aina kun asioita on lähdetty selvittämään, niin kädet ja housut on ruvennut tärisemään ja viimemetreillä se on asiat joutunut pakon edessä myöntämään. Onko se kaikki häpeä sen arvoista, että valehtelu kannattaa. Tätä olen miettinyt.

Onneksi valehtelu on tullut nopeasti esille ja se on ollutkin tervetullut, jotta olemme voineet keskustella asioista. En haluaisi elämääni hukata kenenkään luuseriin, joka moiseen valehteluun ryhtyy. Suhde on vaan jatkunut ja jatkunut tyttöystävän luvatessa katteettomia lupauksia, että: ”EN VALEHTELE ENÄÄ.. LUPAAN!!!” ja aina vaan valehtelu on jatkunut ja jatkunut uusilla valheilla kuukaudesta toiseen. Nyt niin kyllästyttää..


Olen aina pyrkinyt olemaan kaikille reilu, mukava ja olkapää niille, jotka sitä ovat tarvinneet, mutta palkkani olen saanut aina niiltäkin myöhemmin kuin tilauksesta. Aina välillä sitä puhutaan, että elämä sinua varten, mutta alkaa tuntumaan, että minä en ole tätä elämää varten.

Kaikella on aikansa ja paikkansa. Ei sitä saa vanhempiaan, luonnettaan, eikä muutakaan valita kun tähän maailmaan syntyy. Olenko siis syntynyt siksi, että minulle saa valehdella. Olenko syntynyt valehtelijoiden paratiisiin.

Tutkimusmatka elämään teemalla..
Olen vuosien saatossa laittanut ns. valehtelijoista tiettyjä asioita merkille ja ne ovat olleet hyvä apu asioiden selvittämisessä, että tulkitsemisessa. Tällaiset vastaavat kokemukset mielestäni vahingoittavat heikompaa ihmistä helposti. Aina olen kumminkin pudonnut jaloilleni, vaikka on meinannut lentää ketoon. Näistä valehtelijoista, että he ovat itse kertoneet olevansa todella kyllästyneitä elämään ja kaikkeen. Koskaan en vielä ole saanut mitään konkreettista vastausta miksi sitä sitten niin tehdään. Niillä ystävilläni, jotka ovat olleet minulle rehellisiä, niin he ovat selvästi onnellisempia ja sen näkee. Kyllä varmasti heilläkin on omat vaikeutensa, mutta selkeitä eroja on huomattavissa. Lähteekö rehellisyys onnellisuudesta, vaiko onnellisuus rehellisyydestä? Tässä pähkinä purtavaksi.


Elämää on nähty ja koettu monelta kantilta, sellaista mitä moni ei koskaan elämänsä aikana tule koskaan näkemään. Nuoruudessa, raakileena tuli tehtyä ja kohellettua huimasti. Ajattelutapa oli lapsellista ja muutoinkin kypsymättömyys todelliseen elämään oli kovin horjuvaa. Näin myöhemmin sitä on oivaltanut, kuinka asiat ovat todellisuudessa olleet. Nyt ikäihmisenä voin vain ajatella, että en sallisi omien lasteni tekevän samaa. Tuo elämä kumminkin on opettanut nöyräksi elämään ja kunnioittamaan ihmisiä, mutta on niitäkin, jota en kunnioita, enkä arvosta.

Sinänsä erikoista, että tyttöystäväni ei haluaisi meidän eroavan. Itse olen sitä mieltä, että hänen pitäisi muuttaa ainakin omaan asuntoon kunnes tapansa parantaa ja katsoa myöhemmin onko mitään järkeä jatkaa. Toisaalta toivon, että hän löytäisi toisen, jolle jatkaa valehteluaan, koska omat voimat alkaa tässä kohta loppua. Olen aina sanonut, että valehtelija sopisi paremmin toiselle valehtelijalle, mutta tuntevatko valehtelijat tällöin itsensä mitättömiksi?. Saavatko valehtelijat jotain tyydytystä valehdellessa ja kusettaessaan toisia. Mielestäni valehtelu on sairaus, joka on niille pakkomielle. Aikomukseni on lopettaa tämä nykyinen suhde koska tässä suhteessa ei ole enää luottamusta. En jaksa uskoa, että tyttöystäväni parantaa tapaansa. Olen niin monta kertaa antanut hänelle mahdollisuuden siihen ja aina hän on lupauksensa pettänyt. Nyt haluisin tehdä tästä kaikesta lopun ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta onko se lainkaan mahdollista.

Nyt vaan tuntuu kuin olisin tullut tieni päähän. Elämän ja toivon kipinä on kokonaan kadonnut. Olen aikaisemminkin seurustellut ja tulos on ollut sama. Olen jättänyt aikaisemmat tyttöystäväni kun he ovat olleet uskottomia ja valehdelleet. Sitä en tiedä onko tämä viimeisin tyttöystävä pettänyt, joten tiedä sitä sitten.

Onko se jokin pakkomielle valehdella toiselle?

Nyt olen ajatellut että haluan elää elämäni ilman elämänkumppania kokonaan, mutta onko tämä liian jyrkkä kanta näin aluksi?
Olin ennen tätä suhdetta noin kaksi vuotta yksi. Olin tuolloin onnellisempi. En ajatellut edes vapaana ollessani juurikaan uutta suhdetta, kunnes kerran päätin vielä kerran yrittää onneani. Tapasin tämän nykyisen Chatin kautta.


Nyt tämä asia vielä mieltäni painaa, mutta aina tästä on noustu. En haluaisi enää hukata päivääkään elämästäni tähän.
Vielä toistaiseksi saan kärsiä tästä piinaavasta suhteesta.

Kertokaa mitä teen?
Onko joku joutunut samaan tilanteeseen?
Mikä neuvoksi?

Kaikki asialliset palautteet ovat tervetulleita. Kiitos etukäteen