Maailma kaatuu päälle! Kaikki tuntuu ahdistavalle. Lopetin työt kun en enää jaksa. Mä olen oikeasti niin loppuunpalanut, että tarvitsen ihmeen toipuakseni tästä kaikesta.
Pitikö tämän kaiken tapahtua juuri nyt?!? Oli kaikki mukavat tulevaisuudensuunnitelmat. Ehdittiin rakentamaan koko tukikohta perheelle. Ja sitten kaikki on yhtäkkiä poispyyhkäisty.
Olihan ne merkit jo kuitenkin olemassa. En vain tajunnut sitä. Tyhmä kun olen. Tai niin väsynyt, että en näe vaikka se onni olisi nurkan takana.
Mä olin huono aviomies ja isä. Vaikka yritin kaikkeni niin epäonnistuin kaikessa. Kaikki syytökset, haukkumiset ja hyljeksiminen, jota sain osakseni, teki musta entistä huonomman.
Pyysin monta kertaa apua. Halusin pois tästä synkästä ja kuluttavasta elämäntavasta. Mä pyysin pientä kannustusta, pientä henkistä tukea, että jaksaisin taas paremmin. Miksi mä en sitä saanut koskaan? Lupasin kuun taivaalta, ja sen olisin sieltä hakenut jos vain olisin saanut sen pienen tilaisuuden ja mahdollisuuden.
Mutta mä olin täysin poissuljettu hänen elämästään. Ja mä ymmärrän sen. Se muutama kerta riitti, kun humalassa en kyennyt hillitsemään hermojani... ja se, että en voinut tai jaksanut tai saanut tilaisuutta olla mies, joka osaa hoitaa raha-asiat kunnolla ja pitää yllä perhettä niinkuin miehen kuuluu tehdäkin. Muuten olen väkivaltaa vastaan, mutta koska olen niin tyhmä, sekin virhe piti tehdä.
Nyt maksan niistä kovan hinnan. Vaimo, perhe ja se oma tukikohta oli mun unelma. Ja koko elämä. Miksi mä olin niin tyhmä, että tuhosin sen? Nyt mä en enää ole yhtään mitään. Tai tulihan musta yksi surkea luuseri, jollaiseksi en ikinä halunnut.
Miten ihmeessä mä jaksa kohdata tän todellisuuden? Mistä mä saan voimia selvitä tästä ja aloittaa kaiken alusta. Mistä mä saan takaisin mun elämänhaluni. Monta päivää olen halunnu vain kohdata jonkun epäonnisen tilanteen, mikä on se viimeinen kohtalon oikku.
Mutta entä se tulevaisuus, jos sitä on? Jatkuuko se epäonnistuminen, vai olisiko mulla nyt järkeä toimia toisin? Kun (jos) mä tapaan jonkun upean ja mukavan ihmisen, niin onnistunko mä pilaamaan senkin elämän? Mä en vaan jaksa enää uskoa, että musta tulee yhtään mitään.
Kun mietin taaksepäin mun elämää, niin mä en voi kuin itkeä ja kirota, miksi mä olen onnistunut kaikessa niin huonosti. Mutta mun ei tarvitse kysyä "mistä mua rankaistaan", koska mä tiedän, että ihan omasta tyhmyydestäni. Ammatissani olen hyvä. Alkoholia käytän muutaman kerran vuodessa. En tupakoi. Liikun paljon. En siis ole mikään ylipainoinen kaljoitteleva sohvalla makaaja. Itsestäni kyllä osaan kyllä muuten pitää huolta, mutta suhteen ja perheen hoidossa olen ollut täysin noviisi.
Mä en mitään muuta toivo kuin sitä, että mä saisin mun perheen takaisin. Ja että kaikki menisi hyvin. Ja että tämä opetus olisi mennyt täydellisesti perille. Mutta mä tiedän, että se toivo on mennyttä.
Mutta vain toivon, että elämä voittaisi. Ja toivon, että tämä repivä tuska hellittäisi joskus. Tai mieluummin pian. Tai oikeastaan hyvä, että saisin kärsiä oikein kunnolla.
Vaikka vaimollanikin oli paljon vikoja ja virheitä tilillään, jotka hän myös myöntää, niin mistään en kykene häntä syyttämään. Mä annoin aina kaikki anteeksi, koska mä rakastin sitä hemmetin akkaa niin jumalattomasti. Mä en tiedä, että eikö vaimokaan tajunnut, että myös hänellä oli kaikki mahdollisuudet olla onnellinen... jos vain hänkin olisi kyennyt antamaan anteeksi. Koska kaikkia virheitäni kaduin ja kadun edelleen todella syvästi ja halusin ja haluan edelleenkin saada mahdollisuuden hyvittää kaiken aiheuttamani surun.
Rakas vaimoni. Jos mä yhden asian saan täysin vilpittömänä ja puhtaana mun sydämeni pohjasta asti, niin se kuuluu näin: "Anteeksi että pilasin sunkin unelmasi. Anteeksi että jätin sulle lähes koko perheen ylläpitämisen taakan. Toivon sydämestäni, että saat rauhan ja voimasi takaisin kun minä en ole enää taakkanasi."
"Pidä hyvää huolta meidän lapsista."
Pitikö tämän kaiken tapahtua juuri nyt?!? Oli kaikki mukavat tulevaisuudensuunnitelmat. Ehdittiin rakentamaan koko tukikohta perheelle. Ja sitten kaikki on yhtäkkiä poispyyhkäisty.
Olihan ne merkit jo kuitenkin olemassa. En vain tajunnut sitä. Tyhmä kun olen. Tai niin väsynyt, että en näe vaikka se onni olisi nurkan takana.
Mä olin huono aviomies ja isä. Vaikka yritin kaikkeni niin epäonnistuin kaikessa. Kaikki syytökset, haukkumiset ja hyljeksiminen, jota sain osakseni, teki musta entistä huonomman.
Pyysin monta kertaa apua. Halusin pois tästä synkästä ja kuluttavasta elämäntavasta. Mä pyysin pientä kannustusta, pientä henkistä tukea, että jaksaisin taas paremmin. Miksi mä en sitä saanut koskaan? Lupasin kuun taivaalta, ja sen olisin sieltä hakenut jos vain olisin saanut sen pienen tilaisuuden ja mahdollisuuden.
Mutta mä olin täysin poissuljettu hänen elämästään. Ja mä ymmärrän sen. Se muutama kerta riitti, kun humalassa en kyennyt hillitsemään hermojani... ja se, että en voinut tai jaksanut tai saanut tilaisuutta olla mies, joka osaa hoitaa raha-asiat kunnolla ja pitää yllä perhettä niinkuin miehen kuuluu tehdäkin. Muuten olen väkivaltaa vastaan, mutta koska olen niin tyhmä, sekin virhe piti tehdä.
Nyt maksan niistä kovan hinnan. Vaimo, perhe ja se oma tukikohta oli mun unelma. Ja koko elämä. Miksi mä olin niin tyhmä, että tuhosin sen? Nyt mä en enää ole yhtään mitään. Tai tulihan musta yksi surkea luuseri, jollaiseksi en ikinä halunnut.
Miten ihmeessä mä jaksa kohdata tän todellisuuden? Mistä mä saan voimia selvitä tästä ja aloittaa kaiken alusta. Mistä mä saan takaisin mun elämänhaluni. Monta päivää olen halunnu vain kohdata jonkun epäonnisen tilanteen, mikä on se viimeinen kohtalon oikku.
Mutta entä se tulevaisuus, jos sitä on? Jatkuuko se epäonnistuminen, vai olisiko mulla nyt järkeä toimia toisin? Kun (jos) mä tapaan jonkun upean ja mukavan ihmisen, niin onnistunko mä pilaamaan senkin elämän? Mä en vaan jaksa enää uskoa, että musta tulee yhtään mitään.
Kun mietin taaksepäin mun elämää, niin mä en voi kuin itkeä ja kirota, miksi mä olen onnistunut kaikessa niin huonosti. Mutta mun ei tarvitse kysyä "mistä mua rankaistaan", koska mä tiedän, että ihan omasta tyhmyydestäni. Ammatissani olen hyvä. Alkoholia käytän muutaman kerran vuodessa. En tupakoi. Liikun paljon. En siis ole mikään ylipainoinen kaljoitteleva sohvalla makaaja. Itsestäni kyllä osaan kyllä muuten pitää huolta, mutta suhteen ja perheen hoidossa olen ollut täysin noviisi.
Mä en mitään muuta toivo kuin sitä, että mä saisin mun perheen takaisin. Ja että kaikki menisi hyvin. Ja että tämä opetus olisi mennyt täydellisesti perille. Mutta mä tiedän, että se toivo on mennyttä.
Mutta vain toivon, että elämä voittaisi. Ja toivon, että tämä repivä tuska hellittäisi joskus. Tai mieluummin pian. Tai oikeastaan hyvä, että saisin kärsiä oikein kunnolla.
Vaikka vaimollanikin oli paljon vikoja ja virheitä tilillään, jotka hän myös myöntää, niin mistään en kykene häntä syyttämään. Mä annoin aina kaikki anteeksi, koska mä rakastin sitä hemmetin akkaa niin jumalattomasti. Mä en tiedä, että eikö vaimokaan tajunnut, että myös hänellä oli kaikki mahdollisuudet olla onnellinen... jos vain hänkin olisi kyennyt antamaan anteeksi. Koska kaikkia virheitäni kaduin ja kadun edelleen todella syvästi ja halusin ja haluan edelleenkin saada mahdollisuuden hyvittää kaiken aiheuttamani surun.
Rakas vaimoni. Jos mä yhden asian saan täysin vilpittömänä ja puhtaana mun sydämeni pohjasta asti, niin se kuuluu näin: "Anteeksi että pilasin sunkin unelmasi. Anteeksi että jätin sulle lähes koko perheen ylläpitämisen taakan. Toivon sydämestäni, että saat rauhan ja voimasi takaisin kun minä en ole enää taakkanasi."
"Pidä hyvää huolta meidän lapsista."
Vastaukset 13
Vanhimmat
Elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista, vaan myös ruusunpiikeillä tanssimista.
Aika ja välimatka tekee tehtävänä, hoida itseäsi älä surkuttele kohtaloasi. Jokainen mies ja jokainen nainen on viime kädessä oman onnensa seppä ja lapset ovat aina elämän rikkaus. Tehdyt virheet ja tähän asti eletty elämä on jokaiselle omanlainen ja yksi osa koko ihmisen elämää.
Jokainen joutuu käymään läpi omansa jossain vaiheessa. Joskus todella pohjamutia myöten ja se kannattaakin, sillä sieltä on toivottavasti suunta juuri ylöspäin. Parasta tutkia itseään ja omia tekojaan, syitä omaan käytökseen, oman käyttäytymisen seuraamuksia jne. ja oppia niistä.
Ei niinkään pohtia sitä, mitä toinen on tehnyt, vaan sitä mitä on itse tehnyt. Tästä lähtee kaikki ja syyllistyminen itsensä syyllistämiseen on väärä tie.
Näin jokainen joutuu tekemään ennemmin tai myöhemmin elämänsä aikana ja joku tosi monta kertaa, ennen kuin löytää itsensä ja pystyy olemaan onnellinen. Vaatii aikaa itsensä kanssa ja miettimistä, keskustelua ja tukea niiltä, joilla on samankaltaisia kokemuksia.
Ymmärrän:) Mutta kerro mulle jotain uutta ja hyödyllistä.
Tiedätkö, että kun elämässä käy tällä tavalla, niin kuin kävi, niin kaippa sä ymmärrät että se ei auta siihen tuskaan yhtään sanomalla "hoida itseäsi, älä surkuttele kohtaloasi".
Tässä sun "ohjenuorassa" ei ole oikein mitään tunnetta tai kannustavaa säveltä. Se on vain hömppäpsykologiaa väärässä paikassa väärään aikaan.
Kiitos ja anteeksi.
Kunhan et sorru surkutteluun minkään kapakan baaritiskillä....ne ovat ihan liian täynnä kännissä entistä vaimoaan kaipaavia ja menneisyyttä surkuttelevia miehiä. Jätän ne välittömästi kuuntelualueen ulkopuolelle.
Tsemppiä ja voimia vaikean ajanjakson keskellä. Muuta en voi sanoa. Itsensä hoitaminen kaikin keinoin on tärkeää ja ystävien tuki.
Itse erosin vuosi sitten ja nyt alkaa helpottaa.
Valittajat pysykööt kotona ja ex-ukkonsa asioista kapakoissa jauhavat naisetkin ovat ällöttävää katseltavaa. Samaa mieltä.
Siihen mä en kyllä alennu. Siis väsyttämään ketään säälihakuisella surkuttelulla. Voin kyllä kuvitella, että sillä ei ole mitään tehoa. Enkä tässä tilanteessa voi ajatella, että sekottaisin vielä pääni viinalla.
Kiskoin itseni väkisin lenkille ja ihmisten ilmoille. Kyllä teki hyvää. Saa ihmeesti, ainakin hetkeksi, voimia. Pahinta se varmaan onkin jäädä yksin paikalleen synkkien ajatustensa kanssa.
Kiitti sullekkin tsempistä:)
tekstisi tuli todellakin suoraan sydämestä. älä vaivu epätoivoon, vaan pohdiskele asioita ja muuta itseäsi. vaikket ehkä saa pelastettua suhdettasi vaimoosi, voit joskus tulevaisuudessa löytää vielä onnen. vaikka mistä sen tietää: ehkä te vielä palaattekin yhteen vaimosi kanssa.
jos olet ollut väkivaltainen, on asia aika monimutkainen. sinä olet vastuussa virheistäsi, vain sinä. älä edes pyydä vaimoasi takaisin ennen kuin olet varmasti muuttanut tapasi. se voi viedä kuukausia, se voi viedä vuosia.
monet väkivaltaiset miehet luulevat muuttuneensa eron shokin vuoksi, mutta kun vaimo sitten on palannut takaisin kotiin, ja elämä tasaantunut, kierre alkaa taas. jos ikinä enää tahdot rakastaa, älä hyväksy itseltäsi tippaakaan väkivaltaa. sinä kyllä pystyt kontrolloimaan itseäsi jos vain tahdot.
voittehan vielä jutella vaimosi kanssa? jos hänellä jo on uusi rakas, on epätodennäköistä että hän tahtoisi jatkaa kanssasi. mutta jos hänellä ei ole ketään, on sinulla vielä mahdollisuuksia.
ja muistathan että lapsenne ovat sinunkin ja sinun tulee olla heille isä aina.
Mä en ole väkivaltainen, enkä sellaisessa kierteessä. Mä olen ihmetellyt, miksi mä olen tehnyt niin humalassa. Mä olen ajatellut asian niin, että kun pitkän aikaa kerääntyy kaikenlaista ikävää tajuntaan, niin joskus se purkautuu ikävällä tavalla. Mä en ole saanut puhuttua enkä muullakaan tavalla purettua niitä asioita. Jotain tuollaista sitten on odotettavissa.
Nyt eletään tunti kerrallaan ja katsotaan mitä eteen tulee.
Kiitti kannustavista sanoista:)
Mieti suhdetasi, itse olin samalaisessa suhteessa 19 v . 10 viimeistä vuotta koin aina olevani riitämätön, mikään ei riitänyt aina tein jotain väärin. Rakastiko vaimosi sinua oikeasti?
Rakaus kun on toisen tukemista, ei vaatimuksia ja ehtoja.
Itse erosin 2v siten ja en kadu ja olen yritänyt löytää itseni ja levätä voimia vieneen suhteen jälkeen.
Pidä huolta lapsistasi ja anna ajan kulua ,josain vaiheessa elämääsi voit kohdata kumpanin jonka kanssa suhde on sellainen että se antaa elämään voimaa eikä kuluta sitä , minä ainakin haluan selaisen suhteen, enkä mitään alistamis suhdeta jossa ei olla koskaan tyytyväisiä toiseen.
..kokolailla minä-ihminen. Nähtävästi suhteenne aikana minä-tavoitteita, nyt minä-surua. Sitä kutsutaan itsesääliksi. Ei elämä ole sellaista, että aina voisi painaa return-nappia.
Mun neuvo on, että sure surusi, vältä itsesääliä. Sitten kokoa itsesi ja opettele ottamaan lähimmäistesi tarpeet huomioon, ihan joka päivä (aina se ei onnistu, mutta lähes). Vasta sen jälkeen unelmoi suhteesta....toivottavasti vaimosi kanssa.
... ehkä nyt olen minä-ihminen. Silti antamisenilo on iso ilo. Mulla ei ollut pelkästään itseäni kohtaan tavoitteita. Perhettä halusin aina ajatella. Mielessään on kylläkin helppo teorisoida näitä "halu"-asioita, mutta käytäntöön sain niitä liian vähän.
En ole itsesäälijä. Ehkä tässä kuitenkin jotain sellaisia piirteitä syntyi... että miksi minä ja miksi mulle nyt. Tottakai... mähän olen jäämässä yksin. tietysti suren omaa kohtaloani. Lisäksi suren lasten puolesta. Ne otti sen tosi raskaasti. Suren myös vaimoni puolesta. Sekin on tosi väsynyt ja surkeana. En todellakaan ajattele vain itseäni. Ja jos voin nyt tehdä jotain heidän hyväkseen niin en epäröi.
Uuteen suhteeseen tuskin alan. Ainakaan heti. Enkä elättele turhia toivoja, että perhe palaa yhteen. Vaikkakin sitä haluan.
Tänään on jo sellainen olo, että elämä voittaa ja uusi tulevaisuus on tulossa. Pitää vain pysyä liikkeessä. Päivä kerrallaan.
kertomuksessasi.
Tosin mieheni pisin tauko kapakasta oli enintään kaksi viikkoa ja putki useita päiviä kerrallaan.
Rahat menivät kapakkaan ja hauskanpitoon minun hoitaessani lapset ja laskut.
Näin hyvin ei kyllä osaisi edes tilittää tuntojaan ja jos olisitkin hän, olisit pannut nykyisen naisesi tämän kirjoittamaan ja vielä valehdellut hänellekin, kuten minulle toistuvasti teki.
Lapset lupaan hoitaa ja arvaan ettei minun ex-mieheni heitä edes kykene juomiseltaan tapaamaan.
Kukaan meistä ei ole huono. Se MIKSI me rupeamme käyttäytymään huonosti johtuu jostain, on oire.
Tyhmä? En usko että olet tyhmä. Sen sanan taakse voit hyvin piiloutua: jos jätät pois kaikki järjen ajatukset, myös tunteet ja KUUNTELET hiljaa itseäsi ehkä sieltä löytyy vastaus jonka TIEDÄT että on se syy miksi et halunnut/pystynyt hoitamaan asioita.
Ja suhdetta/perhettä ei voi hoitaa “niin kuin kuuluu” tehdä. Sen täytyy olla jokaiselle osapuolelle vapaasta tahdosta/halusta tehtyä. En tarkoita ettei kompromissia olisi olemassa.
“Miksi en saanut koskaan?”...lupasit hakea kuun taivaalta mutta et ollut valmis siihen oikeasti. Laitoit ehdoksi kannustuksen/ tuen -halusit jonkin hinnan siitä. Luulen että jos asiat tasapainossa haemme sen kuun silkasta ilosta toista kohtaan. Miksi sinä et halunnut “ilmaiseksi” tehdä sitä? Miksi vaimosi ei “ilmaiseksi” halunnut tukea sinua? Niin, sen tiedätte vain itse...
Kuluttava...synkkä elämäntapa? Jokainen on vastuussa itsestään. Unohdamme kuunnella itseämme, sähellämme eteenpäin puolison toiveiden/ yleisen mielipiteen paineen alla. Unohdamme kuunnella itseämme. Siitä kumpuaa kaikki se viha... ja siitäkin syytämme toisiamme, vaikka itse laiminlöimme itsemme.
Älä sano että olet luuseri. Olet saanut tilaisuuden kohdata asiat todellisesti ja oppia itsestäsi jotain. On pakko oppia elämään rehellisesti itseään kohtaan ennen kuin voi elää toisen kanssa.Näin uskoisin. “Nyt mä en ole mitään”...huomaatko arvostat itseäsi vain elämäsi “ulkoisten puitteiden” mukaan.
Jos oletkin itse se tärkein? Kuka siinä tapauksessa olet? löydä siihen vastaus....
Itse samankaltaisessa tilanteessa ja joutunut ensi kertaa suhteessamme ruotimaan itseäni syvältä. Alan yhä enemmän kallistua siihen suuntaan että kriisimme johtuukin siitä että molemmat laiminlyönneet asioita omassa itsessään. Olen tehnyt niin paljon toisen mieliksi, itseäni vastaan. Olen ajatellut että kun näin teen saan juuri sen “palkinnon”: sopuisan suhteen. En luottanut siihen että jos ilmaisenkin oman kantani minua SILTI rakastetaan. Ja jos ei rakasteta, silloin se ei ole MINUN ongelma, vaan toisen osapuolen. MIKSI hän ei voi rakastaa minua jos en ole “mieliksi” -se hänen on selvitettävä itsensä kanssa. Pelkäämme olla oma itsemme ja uskomme ettei meitä silloin voi rakastaa.
On osattava päästää irti. Kaikki odotukset/miellyttämiset/omien tuntemusten kieltäminen ei johda kuin suureen harhaan. Oravanpyörä on valmis. Molemmat tuntevat itsensä yhä huonommiksi “vaikka niin paljon uhrasin”. Hintaa ei ole eikä palkkiota. Hyvästä seuraa hyvää, pahasta pahaa. Jos toista rakastaa, hänelle tekee mielellään hyvää. Jos toista loukkaa, jossain on se syy miksi ei rakasta ja se tulee näkyviin vihana/”tyhminä” tekoina. ja se syy nimenomaan ei ole kuin itsessä.
Meillä ei puhuttu koskaan. “Mitä siinä on puhumista”. Vaikka miten vaikeaa se olisikin en usko että parisuhdetta saa toimimaan ilman sitä. Ja että molemmilla oltava myös omaa tilaa/rauhaa. Molempien on voitava avoimesti kertoa haluistaan/toiveistaan. Ja myös ehkä opetella “miesten/naisten” tapoja ajatella ja kokea: en tarkoita että omaa käytöstä muutetaan, vaan että huomioidaan että toiselle todellisuus/merkitykset/arvot voi olla erilaiset. Hyväksytään toisemme ja se että voimme olla “sovussa” eri mieltä. Kukaan ei voita tai häviä/ kukaan ei ole huonompi/parempi, Olemme erilaisia mutta samanarvoisia.
Nainen kaipaa läheisyyttä (tunnetta), mies kaipaa hyväksyntää (statusta). Olemme toistemme vastakohtia, ehkä löydämme vielä joskus tasapainon? ...ei vielä täysin toivonsa menettänyt :)
En voi muuta enää sanoa, kuin että olet varmaankin "ammattiauttaja" ammatiltasi "vaimo ja äiti".Niin hienosti osaat ajatella asioita!
Parisuhteemme on karikossa, mieheni ei kestänyt omaa kasvuani aikuiseksi.Olin ennen se "kiltti" vaimo, joka myöntyy kaikkeen vaikkei itse haluaisikaan.Vaimo, jota ei arvostettu, ei kuunneltu.Mieheni kertasi omien vanhempiensa virheitä -hänenkään äitiään ei isänsä ole koskaan arvostanut.Surullisena joudun toteamaan, että esikoispoikamme yrittää jo seurata isänsä jälkiä.Hänellä on vielä mahdollisuus muuttua, kunhan aloittaa sen pian.
Miten saisi katki sukupolvia jatkuneen pahankierteen?