Olen ollut sinkku koko elämäni, saanut tehdä mitä haluan.

Sillä on seuraamukset, kun laittaa sukupuolielimet yhteen.

Lapset muuttaa elämää. Jos siihen on valmis, ei muutos aiheuta katkeruutta. Jokainen meistä toki joskus väsyy lapsiin ja joskus tarvitsisi omaa aikaa, eikä sitä kaikissa elämäntilanteissa saa. Lapset on kuitenkin vain vähän aikaa pieniä ja kohta sitä taas miettii mitä sitä sitten tekisi kun alkavat viihtyä omissa menoissaan.

Jos vertaa omaa itseä ennen lapsia ja nyt, on aikalailla eri ihminen. Vanhempi kasvaa lapsia, mutta niin kasvattaa lapsetkin vanhempaa. Eikä se muutos ole huonoon suuntaan, yleensä. Rakkautta lapset lisää elämään, mutta myös huolta. En vaihtaisi yhtäkään pois,

Ikisinkun kannalta näkökulma voi olla erilainen. Jos ei edes seurustelua ja kumppania elämäänsä kaipaa, lapsiperhekaaos aistiärsykkeineen voi olla hyvin rankka setti. Lapsiperheissä (kun lapset on pieniä) oma aika on ylellisyys, ellei pariskunta sitä toisilleen vastavuoroisesti järjestä. Käytännössä empaattinen ei sitä välttämättä pyydä itse, koska ajattelee sen olevan rankkaa puolisolle. Ja empatiakyvytön ei sitä toiselle salli.

Omastaan joutuu lasten kanssa luopumaan, mutta silti takaisin saa vähintään sen mitä itse panostaa. Tietysti varmaan, jos on vaikeuksia varhaisen vuorovaikutuksen luomisessa, lasta ei osaa rakastaa tai jos toinen vanhemmista jättäytyy lasten hoidon ulkopuolelle, voi tilanne olla erilainen.

Itselle elämä ilman kaikkein läheisempiä ihmissuhteita (lapset, kumppani-jos olisi, lapsuuden perhe) olisi vähän tyhjää, vaikka kuinka saisi harrastaa ja tehdä asioita omilla ehdoilla. Ystävät on tärkeitä ja tuo onnea toki myös, mutta ne on enemmän kirsikka kakun päällä. Lapset on pieniä vain muutaman vuoden ja sen jälkeen on taas aikaa itselle. Ne, joilla on lasten lisäksi hyvä onnellinen parisuhde tai joilla on hyvät turvaverkot, kumppani/isovanhemmat/sisarukset mahdollistaa oman ajan edes välillä.