"Ei helvetissä, tiedätkö mitä semmoinen hömppä maksaa. Miksi me edes mentäisiin, ei meillä ole mitään ongelmia" ja "mene sinä jos siltä tuntuu". Ajatus lähti siitä kun mua surettaa ettei osata keskustella tunteista rakentavasti ja haastavissa tilanteissa aletaan usein väittelemään sen sijaan että pelattaisiin samaan maaliin. Erityisesti huolettaa kun meillä on ihana pieni tyttö vauva, olisi minusta huippua että vanhemmat olisivat tiimi joka selvittää asioita puhumalla. Tällä hetkellä tilanne on se etten voi edes lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista puhua mieheni kanssa vaikka minulla kova palo siihen olisi. Hänen mielestään kasvatusasioista on "ihan turha puhua kun tyttö on vasta vauva". Muutenkin tuntuu että kaikki tunteeni blokataan. Kun perustelin tarvettani puhua lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista sillä että minulle tulisi siitä hyvä, turvallinen olo, mies hermostui lisää ja sanoi että "No niin eli tästäkin pitäisi puhua vaan että sulle tulis hyvä mieli". En ymmärrä yhtään tuollaista ajattelua, että se olisi jotenkin paha asia että kumppanilla olisi hyvä olla. Oon neuvoton.
Ehdotin pariterapiaa ja mies sanoi...
Anonyymi
25226
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Lahkoissahan vapaamatkustusta katsotaan toisin https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/8c4807a3-7b48-4d60-a090-47c64111b6e2
-thinkfree-
Onko sulla ketään muuta jolle puhua? Toisen perusluonnetta et pysty muuttamaan. Jos ei osaa tai kykene puhumaan. Sen halun muuttua pitäisi tulla hänestä itsestään. Kyllä siitä pitemmän päälle tulee ongelma. Ja niin moni eronnut sanoo että se johtui siitä kun mistään ei puhuttu. Miehesi todennäköisesti on ihan tyytyväinen kun ajattelee että pysyt siinä kuitenkin vaikka sulla ois paha olla kun teillä on lapsi. Pitemmän päälle ajateltuna se on lapsenkin kannalta huono. Hän oppii myös samat käytösmallit kun perheessä ei puhuttu ja jatkaa sitä eteenpäin omiin ihmissuhteisiin.
Hei, kiitos vastauksesta! On mulla ystäviä joilla on lapsia, heidän kanssaan keskustellaan elämästä ja lastenhoidosta yms, tosin vain puhelimen välityksellä koska asuvat molemmat kaukana.
Lähinnä toiveenani oli, että voitaisiin opetella mieheni kanssa myös puhumaan tytön asioista avoimesti ja rakentavasti kun yhdessä häntä hoidetaan ja kasvatetaankin. Tiedän kyllä että miehelleni mistä tahansa aiheesta puhuminen tuottaa jostain syystä vaikeuksia, siksi tuuminkin pariterapiaa, että saisimmeko sieltä avun kun itselläni ei taidot riitä ja mies ei näe ongelmaa tai kieltää sen tehokkaasti mielessään. Juurikin sitä pelkään itsekin, mitä sanoit, että lapsi saa meiltä köykäisen mallin kommunikointiin. Ja myös sitä että huonon kommunikoinnin takia ollaan miehen kanssa ennemmin tai myöhemmin jatkuvasti riidoissa kun kumpikaan ei tiedä mitä toinen ajattelee lapsen kasvatuksesta, rajoista, tai ihan arkipäivän jutuistakaan.
Puhuminen on kyllä tärkeää. Toisaalta jos teillä on esikoinen niin kaikki osaa olla tressaavaa jo muutenkin. Kaikki uutta ja paljon asioita tulee eteen. Jospa mies haluaa vain keskittyä nyt tähän vauva aikaan ja arkeen . Vauva vuosina ei kannata tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Voi olla hyvä hakea sitä keskustelua silloin kun lapsi on jo hieman kasvanut. Jos se nyt tuntuu vaikealta. Mutta puhu ihmeessä siellä neuvolassakin. Olen siis sama henkilö joka laittoi myös tuon neuvola viestin. Tuli se vaan myöhemmin mieleen kun olin jo tämän kirjoittanut. Toivottavasti tilanne jotenkin päin selviää.
Käyttekö vielä neuvolassa? Suostuuko mies sinne mukaan? Ainakin missä itse asun siellä käyty myös keskusteluja parisuhteen tilanteesta ja täytetty kaikkia lappuja siihen liittyen ja lastenkasvatukseen ja pelkoihin yms. Jospa saisit siellä otettua tämän tilanteen puheeksi. Miehellä olisi pikkupakko ottaa jotenkin kantaa asiaa ulkopuolisen läsnä ollessa.
Hei ja kiitos ideasta, otan ensikerralla neuvolassa kyllä puheeksi parisuhde asiat! Ei ollut käynyt mulla mielessäkään, kun aina puhutaan siellä lähinnä siitä miten tyttö on kasvanut mistäkin kohtaa. :D
Mies on käynyt neuvolassa mukana koko ajan, on siis mukana ja fyysisesti läsnä ja kiinnostunut, myöskin tyttöä ja minua kohtaan hellä ja höpöttävä isä ja mies. Ongelma on ainoastaan meillä se, että heti kun koetan keskustella jostain ja käytän sanoja "mitä oot mieltä" tai "Hei jutellaanko vähän aiheesta x" tai "oon tässä miettinyt..", niin mies ahdistuu saman tien, vetäytyy koneelle eikä ota kantaa mihinkään tai vaihtoehtoisesti hermostuu ja alkaa riitaisaksi, kiroilee ja kävelee ees taas. En tiedä mistä tämä keskustelunpelko kumpuaa.
Onko tällainen puhumattomuus ilmestynyt vasta lapsen syntymän jälkeen, vai miksi olet ruvennut asiaa selvittelemään vasta, kun ihana tyttövauva on jo tähän maailmaan tehty.
Asiaa (keskusteluhankaluuksia) on selvitelty ennenkin mutta ei ikinä ammattilaisen kanssa, ja tulokset olleet vähäisiä. On kuitenkin löydetty jonkinlainen tapa kommunikoida mutta se ei ole läheskään aina se aikuismaisin tai tehokkain. Nyt kun vauva saatiin niin itsellä on herännyt ajatus että olisi kiva jos opittaisiin paremmin puhumaan asioista. Varsinkin kun ehkä stressin takia tyhmiä pikku nahinoita tulee enempi kuin ennen kun molemmat väsyneitä välillä. Ei tämä siis yllätyksenä tullut todellakaan ettei olla kommunikoinnissa aina mikään dream team, mutta nyt on itsellä tunne vahvistunut että voitaisiin tehdä enemmän tämän asian eteen.
Ensin nussitaan ja sitten vasta mietitään oliko järkeä. Voi voi ja lämminleipä!
Kyllä oli ihan toivottu ja mietitty, ahkeran peiton heiluttelun tulos ja haluttu lapsi. Muuten menee hyvin mutta tämä asia harmittaa, kun tuntuu ettei osata itse opetella paremmiksi puhujiksi. Ei ole kertaakaan edes käynyt mielessä ettei olisi ollut järkeä tässä, eikä ole tuntunut hippuakaan katumusta että juuri tämän miehen kanssa juuri tämä ihanin lapsi saatiin, päinvastoin. Niin älä huoli siitä. :D
Onnea tyttölapsen ja mieslapsen kanssa!
Auts! :D mut kiitos, eiköhän tässä pärjätä! Hyvää juhannusta!
Miksi naiset tekee lapsia miehen kanssa joka hermostuu tuollaisista pienistä asioista. On selvää ettei tuollainen mies halua kasvattaa lasta edes jos ei halua edes puhua lasten kasvattamisesta.
Nimenomaan haluaa kasvattaa lasta yhdessä, ei vaan osaa puhua siitä. Ongelma ei onneksi ole tässä se että "voi ei kun tuli tehtyä lapsi tuon miehen kaa hupsis", sillä erittäin haluttu ja rakastettu lapsonen molempien osalta. Pulma oli se että miten saan meidän keskustelutaitoja parannettua kun toinen ei ees näe että olis mitään parannettavaa. Sainkin muilta kommentoijilta jo hyviä vinkkejä.
Mutta kiitos mielipiteestä.
Miehesi saattaa kokea, että yrität sanella, miten asioista puhutaan oikealla tavalla. Sellainen tuntuu todella hyökkäävältä ja painostavalta. Mitä jos antaisit miehesi itse päättää, miten hän asioista puhuu?
Koetin tätä neuvoa miettiä, että kuinka toteuttaa käytännössä tai mitä tämä edes loppupeleissä tarkoittaa ja meni pää koko ajan enemmän sekaisin. Voitko vähän tarkentaa miten tämä toimii tosielämän tilanteessa?
Siis onko ajatus, että miehesi pitäisi antaa puhua kuten hän itse luontevaksi kokee ja että sinun ei pitäisi sanella hänelle, miten hänen tulee puhua, sinulle jotain, mitä et edes ymmärrä?
Siis kun ongelma oli ettei mies halua aloittaa keskusteluja vaan vetäytyy tai hermostuu, niin miten minä annan näissä tilanteissa "miehen puhua omalla tavallaan".?
No et ainakaan siten, että sanelet, mistä miehen pitää puhua ja miten hänen pitää puhua. Sitä olet nyt yrittänyt, ja onko sujunut kovinkin hyvin?
Terapiat on naisia varten. Ei miehet sellaista diibadaabaa tarvitse.
Varsin varhain olet asialla, kannattaisi ehkä katsoa ensin mihin suuntaan taimi itää. Näillä nappuloilla kun on taipumus kasvaa itsekseen haluamaansa suuntaan eikä istahtaa valmiiksi suunniteltuun kasvatusmuottiin. Sitäpaitsi virta vie venettä elämässäkin suuntiin mitä on mahdotonta ennakoida parisuhteessakaan, tulet huomaamaan sen tulevaisuudessa kun kokemusta kertyy. Kaikki ei myöskään aina toimi pelkällä tunnepohjalla. Tässä haiskahtaa nyt aika selkeästi kokemuksen puute joka itsessään saattaa alkaa kuormittamaan suhdetta, jäitä hattuun vaikka äitiyshormonit ehkä vahvana jyllääväkin. Aika itsessään sopeuttaa pienellä ripauksella tuuria matkassa.
Kiitos kommentista, tuossa on varmasti perää. Koetan vaan kuvitella miten erilailla keskustelut menisi jos mies sanoisi esim noita asioita kuin sinä, eikä vaan toteaisi että "asiasta on turha vielä puhua" ja vetäytyy pois. Tunnen hirmu vahvasti että haluaisin puhua ja keskustella ja ihan vaan vaikka höpötellä tuosta pienestä rakkaasta, perheestä ja tulevaisuudesta enkä jotenkin ymmärrä miksei niin voisi tehdä sen kumppanin kanssa. Eikö muut pariskunnat puhu etukäteen tulevaisuudesta, toiveista, näkymistä, haaveista ja muusta semmoisesta?
Ja kyllä varmasti äitihormonitkin jyllää vielä jonkun verran, onneks pahin kuitenkin jo ohi, en enää istu keittiössä katsomassa vauvan kuvia puhelimesta ja itkemässä onnesta samalla kun vauva nukkuu. :'D
Se on vähän sillä tavalla meidän ukkojen kanssa, että isukkisi luultavasti tuntee juuri suorittaneensa kovankin urakan ja kokee haluavansa sopeutua uuteen jonkun aikaa ennen rassaa pientä mieltään uusilla stressinaiheilla. Ota iisisti ja nauti äitinä olosta. Jos välillä tylsistyttää niin ota ja pelottele pikkuveljen tai sisaren hankinnalla...
Ei ole ollenkaan paha asia se, että kumppanilla on hyvä olo, ja taas toisaalta on huono asia, jos kumppanilla on paha olo. Ja tämä pätee siis kumpaankin, myös mieheesi. Miksi hänen pitäisi osallistua terapiaan, ellei halua ja miksi analysoida tunteita sinun haluamallasi tavalla?
Anna miehesi olla sellainen kuin on koska niinhän teet itsekin! Ehkäpä mieskin vapautuu tai innostuu puhumaan kun saa viestiä sillä tavalla, mikä hänelle on luontevinta
Laitan kokeiluun, kyllä varmasti ainakin mies rentoutuu kun en koko ajan halua jutella jostain. :D pitää sillä aikaa purkaa omaa juttelun tarvetta vaikka kavereille ja toivoa että mies vähän avautuisi rentoutuessaan. Kerron tuloksista vaikka viikon päästä!