milloin kertoa sairaudesta

vaikka salailu ei hyvä juttu olekaan, niin psyykkinen sairaus saattaa kyllä säikäyttää suhteen alussa. Sinuana hiukan utelisin vaivihkaa mitä toinen a) tietää psyyk.sairauksista b) on niistä mieltä ja sen mukaan sitten sopivassa kohdassa kertoisin omasta sairaudestani.

Mielestäni sinun tulisi kertoa heti. Ja antaa naiselle vaikka tietoa kyseisestä sairaudesta, jos hän ei ole tuttu asian kanssa aiemmin. Salailulla tai tiedon pitkittämisellä et saa hyvää aikaan, mikä tahansa elämään vaikuttava asia pitää mielestäni kertoa alkuvaiheessa, jotta toinen voi itse vapaaehtoisesti tehdä omat päätöksensä omaa elämäänsä koskien.

Tapasin ihanan miehen johon heti ensitapaamisella retkahdin kovasti.
Ensimmäisen yhdessäoloviikon aikana huomasin hänen runsaan alkoholin käyttönsä ja otin asian puheeksi.Mies kiisti olevansa alkoholisti mutta myönsi että aika paljon sitä käyttää.
Sanoin että kaksi vaihtoehtoa,joko hoitoon tai suhde loppuu heti alkumetreillä.
Olimme tunteneet kaksi viikkoa kun istuin miehen kanssa A-klinikalla ja haettiin Antabuslääkkeet.
Kyllä siinä hoitaja säälivästi minua katsoi ja ajatteli varmasti että ei tuosta ikinä mitään tule.
Miehen sisko sanoi että aika nainen olet jos tuohon ralliin lähdet kahden viikon tuttavuuden jälkeen kun kukaan ei ole sitä saanut raitistumaan.
Vaan lähdin kuitenkin ja mies raitistui.
Jälkeenpäin olen kysynyt miksi kiisti asian niin sanoi että hän yritti lieventää ongelmaa ja olla pelottamatta minua heti alkumetreillä pois.Minä itse olen sitä mieltä että rehellisesti pitää kertoa,toisella osapuolella on sitten vapaus valita lähteekö vai jääkö.

Terve,

kerrot hänelle sitten, kun olet itse varma, että tämän ihmisen kanssa haluan olla yhdessä (ei nyt välttämättä ikuisuuksiinkaan vielä). Kertominen ei ole kiinni siitä toisesta. Tosin aihe - sairaus, oli kyseessä psyykkinen tai fyysinen - ei ole mukava treffijutteluaihe, valitset hetkesi huolella.

Olen sairauteni kestäessä puhunut siitä ihmisille suhteellisen avoimesti, ja mitä useammalle kertoo, sitä useampi onkin kokenut jonkin psyykkisen sairauden joko itse tai lähipiirinsä kautta.

Asiaa voi olla vaikea käsitellä, mutta jos oikeasti on kiinnostunut jostain ihmisestä, asioista ottaa selvää. Omalla kohdallani ajattelin niin, että jos ei poikaystäväehdokas kestä ajatustakaan, ei suhde voisi toimia mitenkään, joten kerroin masennuksestani muutaman viikon intensiivisen tapailun jälkeen. Ja oho...yhdessä ollaan edelleen.

Muista suhde on hyvä rakentaa rehellisyyteen, jos olet omista tunteista varma, kerro mahdollisimman pian.Oma mieheni kertoi omasta sairaudestaan (epilepsia) toisella tapaamisella. Tietysti psyykkiset sairaudet ja niiden käsittäminen on vielä monella haussa.Toivon vilpittömästi, että kaikki menee hyvin.

Mä voin jakaa mun kokemuksia, sillä itse sairastuin itseaiheutetusti huumeen aiheuttamaan aika vakavaan psyykehäiriöön. Olin noin 4 kk epänormaali. Useat ihmiset huomasivat sen eli asia lienee kyllä yleisessä tiedossa, jos joku kyselee yksityiskohtaisia juoruja minusta.

Oli halluja, huumeunia (olin käyttänyt hasista ja jotain epämääräistä hallusogeeniä, hasiksessa saattoi olla myös heroiinia), fyysisiä haamuoireita eli psykosomaattisia oireita (kuvittelin sydäntykytystä, mitä oli ollut ihan oikeasti juuri huumetta ottaessa). Paranoia, paniikkihäiriöt ja jatkuva hätääntyneisyys, pelkotilat. Sit vihdoin tuli rauha..Ja ns. kannabiksenjälkeinen masennus. Onneksi olen sopivasti kevään saavuttua täysin selvä. Ei oikein tee mieli mitään kemiallista enää.

Mutta kyllä tällaisista asioista on hyvä jossain vaiheessa kertoa.Ei nyt ehkä heti. Ilmi se kyllä tulee, parempi että itseltään.

Eilen kirjoitin sähköpostilla tarinani sairaudesta tälle tapaamalleni naiselle.Hänen vastauksensa oli hyvin ymmärtäväinen ja oli hyvillään avoimmuudesta.Yhteydenpitomme jatkuu tästä eteenpäinkin.Taas kerran näemme että pitää olla avoin eikä salailla asioita.Olen puhunut.