Isä muutti nykyisen vaimonsa luokse 32 vuotta sitten ja halusi äidistäni avioeron. Me viisi sisarusta jäimme äidin luokse, kuten 70-vuvulla oli tapana. Äiti oli erotessaan ollut pitkään kotiäitinä ja joutui hyvin lyhyen ajan sisällä sopeutumaan eroon, hankkimaan ammatin ja selviytymään viiden lapsen kanssa aivan yksin. Tuohon aikaan yksinhuoltajat olivat yhteiskunnan silmätikkuja. Äidistäni puhuttiin ja arvailtiin kaikenlaista selän takana, vaikka hän oli itseasiassa valtavan hyvä äiti. Myös kahden tavallisen pojanviikariveljeni tekemisiä tarkkailtiin suurennuslasin lävitse, yksinhuoltajan lapsia kun olivat. Ihmisten pahantahtoisuus ja puolueellisuus satuttivat heitäkin usein. Äitini erakoitui jossain määrin sosiaalisten paineiden vuoksi. Hänellä ei ollut vakaumuksensa vuoksi mahdollisuutta etsiä itselleen uutta puolisoa peittämään yksinhuoltajuuden sosiaalista taakkaa, vaan hän joutui kantamaan huonon naisen leimaa otsassaan aikuistumiseemme saakka. En voi sille mitään, että koen yhä edelleen isän jättäneen äidin ja meidät lapsetkin ympäristön raadeltaviksi. Se oli julma teko silloin ja vaikka ajat ovat monin tavoin muuttuneet, on ero mielestäni julmaa yhä edelleen.
Isä on joskus myöhemmin sanonut minulle, että on katunut eroaan. Nykyisellä elämänkokemuksellaan hän ei sanojensa mukaan enää tekisi samaa ratkaisua, mutta tehty mikä tehty. Itselle on oltava armollinen, jotta voisi elää eteenpäin, hän sanoo.
Äiti sairastaa nyt syöpää. Hän on vielä varsin hyväkuntoinen, mutta lääkärit eivät jakele hänelle toivoa. Kerroin äidin tilanteesta isälleni, joka sitten päätti toimia. Hän otti ja kirjoitti anteeksipyyntökirjeen äidilleni. Tätä viimeisintä taakkaa äitini ei olisi enää tarvinnut. Luin kirjeen lävitse itsekin. Kirjeen sävy oli sellainen, että isä kaipasi sovintoa, niin kuin on kunniallista järjestää asiat ennen kuolemaa. Jotenkin tuntui kamalan pahalta, että vuosikymmenten taakka kaadetaan anteeksiannettavaksi viimeisten elinkuukausien aikana - kunnia-asiana. Äitini oli itkuinen ja ahdistunut. Oliko pakko repiä kaikki hauraan vanhan ihmisen haavat auki? Eikö isä olisi voinut olla edes sen verran myötätuntoinen, että olisi antanut äitini kuolla rauhassa ja levollisesti. Ei tuota yksinhuoltajuuden taakkaa voi noin vain parissa kuukaudessa aidosti ja rehellisesti sydämessään anteeksi antaa. Äitini kai joutuu kokemaan vielä tämänkin julmista julmimman asian, kuolemaan anteeksiantamattomuuden tuska ja synti sydämellään.
Isä on joskus myöhemmin sanonut minulle, että on katunut eroaan. Nykyisellä elämänkokemuksellaan hän ei sanojensa mukaan enää tekisi samaa ratkaisua, mutta tehty mikä tehty. Itselle on oltava armollinen, jotta voisi elää eteenpäin, hän sanoo.
Äiti sairastaa nyt syöpää. Hän on vielä varsin hyväkuntoinen, mutta lääkärit eivät jakele hänelle toivoa. Kerroin äidin tilanteesta isälleni, joka sitten päätti toimia. Hän otti ja kirjoitti anteeksipyyntökirjeen äidilleni. Tätä viimeisintä taakkaa äitini ei olisi enää tarvinnut. Luin kirjeen lävitse itsekin. Kirjeen sävy oli sellainen, että isä kaipasi sovintoa, niin kuin on kunniallista järjestää asiat ennen kuolemaa. Jotenkin tuntui kamalan pahalta, että vuosikymmenten taakka kaadetaan anteeksiannettavaksi viimeisten elinkuukausien aikana - kunnia-asiana. Äitini oli itkuinen ja ahdistunut. Oliko pakko repiä kaikki hauraan vanhan ihmisen haavat auki? Eikö isä olisi voinut olla edes sen verran myötätuntoinen, että olisi antanut äitini kuolla rauhassa ja levollisesti. Ei tuota yksinhuoltajuuden taakkaa voi noin vain parissa kuukaudessa aidosti ja rehellisesti sydämessään anteeksi antaa. Äitini kai joutuu kokemaan vielä tämänkin julmista julmimman asian, kuolemaan anteeksiantamattomuuden tuska ja synti sydämellään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllähän se anteeksianto kysyy
"suurta sydäntä".
ja tapahtuu luontojaan sitten, kun siltä tuntuu.
aiiin edes sen, että hyvä en osaa muuta sanoa, niin edes sen, että hyvä kun kirjoitit.
Entä oletko itse puhunut äitisi kanssa ?
Eihän hänen ole mikään velvollisuus antaa anyeeksi mitään ?
Oletko puhunut isäsi kanssa, ymmärtäisikö hän omaa toimintaansa, vai onko loputtoman itsekäs edelleen ?
Auta sinä äitiäsi saamaan kaunis loppu sitten kun sen aika on
Kirjoitat hyvin vaikeasta asiasta, mutta:
Olisin todella sydämestäni toivonut, että äitisi olisi aikoinaan rukoillut itselleen voimaa ja rauhaa sydämeensä. Tämä voima olisi estänyt kaikkien näiden pahansuopien ihmisten kyvyn lyödä lyttyyn äitisi. Sillä mitä pahaa hän muka oli tehnyt? Yksinkertaisesti: ei mitään!
Välillä kun elämä ei suju käsikirjoituksen mukaan, tulee sinun ja minun heittää nämä vakaumukset romukoppaan ja ottaa uusi toimintamalli käyttöön! Olisin sydämestäni toivonut, että äitisi olisi rukoillut rakkautta elämäänsä, jotta hän olisi huomannut, ettei elämän tarkoituksena ole yksin kaikesta selvitä. Hänen ei olisi tarvinnut vetää tätä "kivirekeä" yksin vaan kutsua rakkautta elämäänsä ja itseensä. Minusta tuntuu todella surulliselta, että hän näin on itseään aivan turhaan rankaissut! Miksi?
Siksi toivonkin, että sinä et kohtele itseäsi samalla tavalla kuin äitisi, vaan annat rakkauden palaa sydämessäsi, koska usko pois, elämä rakastaa sinua...ja äitiäsi!
Kertomuksesi on karu. Ymmärrän jollakin tavoin tuskasi. Mutta kyllähän asia on niin, että elämää ei ole luvattu helpoksi. Tapahtuu asioita, jotka tuntuvat katkerilta kantaa. Mutta vielä katkerammiksi ne muuttuvat, jos niitä oikein miettii. (En halua yleistää, mutta tarkoitan asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa). Vaikuttaa siltä, että isäsi osaa tyriä vielä vanhoilla päivillään, mutta toivottavasti osaat ohittaa ne hänen ongelminaan, etkä ota niitä omiksesi. Ja toivon myös, että tuet äitiäsi kaikin tavoin, piristätä hänen mieltään.