Äitini täyttää tänä vuonna 80. Hän on sellainen teräsmuori, mutta ilmiselvästi vanhaksi tulossa. Hänen mielestään en osaa tehdä mitään oikein, en kasvattaa lasta, hoitaa kotia ja kun hän käy meillä, saan aina kuulla, kuinka siivotonta meillä on ja kyllä hänen piti nuorempana tehdä kaikki itse, vaikka oli 7 lasta ja minä tietenkin hännänhuippuna. (Olen siis 41-v.) No, hän on kovan koulun elämässään käynyt ja ollut mm. Syvärillä ilmatorjuntalottana monta vuotta nuoruudessaan.
Arvaahan sen, että joskus alkoi jurppimaan, varsinkin nuorempana, kun joutui kuuntelemaan aina niistä samoja juttuja. Vanhempaa ihmistä kun ei kuitenkaan viitsisi kohdella ihan miten sattuu ja kyllähän elämänkokemusta hänellä tietenkin oli paljon enemmän kuin minulla.
Teinpä sitten niin, että eräänä päivänä otin mankan esille, latasin siihen kasetin ja haastattelin äiteemuorin perinpohjaisesti. Kyselin ja annoin hänen puhua sydämensä pohjasta kaikkia asioita ja totesin hänelle, että tästä sitten saa lastenlapsetkin kuunnella mummin tarinoita, jää jotakin pysyvää jälkipolville ja siis sellainen elävä muisto.
Äitihän rauhottui siitä kovasti ja näin jälkeenpäin tajusin, että tein oikean ratkaisun. Äidillä oli huoli siitä, meneekö kaikki hänen asiansa hautaan hänen mukanaan ja saako hän siirrettyä omia ajatuksiaan jälkipolville. Joskus, kun otan äidin kanssa taas yhteen jostakin asiasta, voin sanoa hänelle, että olikohan se kuitenkaan noin, voidaan tarkistaa se nauhalta....
No, äiti on minulle rakas ja tein tuon kasettijutunkin oikeasti sen takia, että jälkipolville jäisi jotain tietoa äidin elämästä.
Jutun "kluu" olikin nyt siinä,että tämmöinen haastattelu voi vaikka anopille olla sellainen ele, että häntä arvostetaan ja hänen mielipiteitään halutaan tallentaa, ollaan niistä sitten mitä mieltä tahansa. Ja tosiaan, tämähän pitäisi tehdäkin arvostus ohjenuorana eikä pilanpäiten vähättelemällä toisen ajatuksia.
Arvaahan sen, että joskus alkoi jurppimaan, varsinkin nuorempana, kun joutui kuuntelemaan aina niistä samoja juttuja. Vanhempaa ihmistä kun ei kuitenkaan viitsisi kohdella ihan miten sattuu ja kyllähän elämänkokemusta hänellä tietenkin oli paljon enemmän kuin minulla.
Teinpä sitten niin, että eräänä päivänä otin mankan esille, latasin siihen kasetin ja haastattelin äiteemuorin perinpohjaisesti. Kyselin ja annoin hänen puhua sydämensä pohjasta kaikkia asioita ja totesin hänelle, että tästä sitten saa lastenlapsetkin kuunnella mummin tarinoita, jää jotakin pysyvää jälkipolville ja siis sellainen elävä muisto.
Äitihän rauhottui siitä kovasti ja näin jälkeenpäin tajusin, että tein oikean ratkaisun. Äidillä oli huoli siitä, meneekö kaikki hänen asiansa hautaan hänen mukanaan ja saako hän siirrettyä omia ajatuksiaan jälkipolville. Joskus, kun otan äidin kanssa taas yhteen jostakin asiasta, voin sanoa hänelle, että olikohan se kuitenkaan noin, voidaan tarkistaa se nauhalta....
No, äiti on minulle rakas ja tein tuon kasettijutunkin oikeasti sen takia, että jälkipolville jäisi jotain tietoa äidin elämästä.
Jutun "kluu" olikin nyt siinä,että tämmöinen haastattelu voi vaikka anopille olla sellainen ele, että häntä arvostetaan ja hänen mielipiteitään halutaan tallentaa, ollaan niistä sitten mitä mieltä tahansa. Ja tosiaan, tämähän pitäisi tehdäkin arvostus ohjenuorana eikä pilanpäiten vähättelemällä toisen ajatuksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hieno idea. Ja varsinkin siksi, että vanhempien tarinoille alkaa usein antaa arvoa vasta sitten, kun he eivät ole enää kertomassa niitä tarinoita.
Oma äitini oli myös tavallista iäkkäämpi, ja varsinkin teini-iässä juttujen kuunteleminen oli vähintäänkin kyllästyttävää. Nyt vierailen 90-vuotiaan tätini luona ja ahmin korvillani hänen kertomuksiaan köyhistä lapsuusvuosista ja sotakokemuksista.
Näin se aika muuttaa...
Todella hienosti ajateltu! Kunpa olisin aikoinani ollut yhtä viisas.... vanhempani ehtivät kuolemaan. Sitä kun aina luuli että aika kyllä riittää, ja joskus sitten.