Oman onneni uhraaja

En oikeasti tiedä enää mitä tehdä, ajatella tai tuntea... Olen ollut 3 vuotta nykyisen avopuolisoni kanssa. Olen 35 ja tämä on elämäni pisin suhde. Meillä on alusta asti ollut isoja ongelmia suhteessaamme, miehen alkoholismi ja masennus suurimpina. Muutimme yhteen melko nopeasti ja jo ihan alussa tajusin että ei tästä tule mitään, en minä pysty tähän. Ylpeys kuitenkin esti minua silloin lähtemästä, en kehdannut muuttaa pois ja kertoa kaikille että epäonnistuin taas.
Joten minä jäin, olin mieheni tukena kamppailussaan alkoholismia ja masennusta vastaan, kärsin itsekin mt ongelmista, mutta omat ongelmat pidin visusti itselläni koska ei mieheni olisi pystynyt enää toisten ongelmia miettimään. Itkin itseni uneen, haaveilin erosta, pois muuttamisesta ja paremmasta elämästä.

Meillä on kuitenkin ollut hyviäkin hetkiä, ja vaikka mieheni on todella kova arvostelemaan aina muita ja löytämään vikoja kaikista muista kuin itsestään, hän hermostuu helposti ja kaikki on aina väärin ja huonosti, niin ei hän ole koskaan suoraan tai tarkoituksella tehnyt minulle pahaa. Ei siis koskaan mitään fyysistä!! Mutta hänen käytöksensä on satuttanut minua, se ettei hän näe mitään tai ketään muuta kuin oman tuskansa ja vihansa.

Tarkoitukseni ei nyt ollut alkaa selittämään sen enempää syitä miksi olen halunnut erota, vaan lähinnä kertoa että olen enemmän tai vähemmän halunnut erota alusta asti. Joitain lyhyitä kausia on ollut välissä kun olen ajatellut että kyllä tämä tästä. Viimeiset 1,5 vuotta olen kuitenkin lähes päivittäin todellakin suunnitellut eroa. Olen stressannut, itkenyt, ahdistunut, ottanut etäisyyttä ja miettinyt pääni puhki miten ja koska sen teen. Sitten se hetki koitti, sain sanat sanottua miehelleni, haluan erota.

Kaikesta paskasta huolimatta rakastan kyllä miestäni, jollain tasolla. Sitä en tiedä onko tunteeni romantista vai enemmän ystävä tasolla. En halua hänelle mitään pahaa ja kaiken sen ajan kun olen miettinyt eroa, vaikeinta on ollut juurikin se että miten hän reagoi, mitä hän tulee tuntemaan ja ajattelemaan ja pilaanko hänen elämänsä.
No nyt kun sanoin ääneen että haluan erota, tunsin ensin helpotusta, nyt se on vihdoin sanottu. Sitten iski järkyttävä paniikki, mitä jos teenkin virheen, mitä jos en löydäkään ketään muuta enää ikinä, jos hän sittenkin on elämäni mies ja olen vain itse liian sekaisin!?!? Itkusta ei tullut pariin päivään loppua. Mies jo ekan keskustelun jälkeen totesi että No ei kai hän sitten mitään asialle mahda, että erohan se sitten kai on. Seuraavana päivänä juteltiin lisää ja sovimme jo että pakkaan kamani ja lähden niin nopeasti kuin mahdollista, koska turha pitkittää asiaa kun olisi vain molemmille vaikeampaa. Iski vielä kauheampi paniikki, ja menin sitten jo sanomaan että nämä ja nämä asiat pitäisi muuttua, sitten päädyimme tilanteeseen jossa mies sanoi että hän tekee mitä vain pitääkseen minut ja nyt hän tosissaan yrittää. Ongelma vain on se että nämä ongelmat ovat pisara meressä eikä niitä suurimpia ongelmia pystytä ratkaisemaan vaikka miten päin kääntyisi.
Nyt otin viikon aikalisää ja lähdin muualle miettimään asioita, mutta en vieläkään ota ajatuksistani selkoa. Tiedän että tämä suhde ei ole sitä mitä haluan elämältä, tiedän että en ole onnellinen, ja tiedän että ne suuret asiat joita ei voi ratkaista on liian suuria jotta ne voisi vain ohittaa ja unohtaa. Silti sydämeeni sattuu niin paljon lähteä tästä suhteesta, ja pelkään että teen kuitenkin elämäni suurimman virheen.
Sydämeni ei kestä ajatusta siitä miten paljon satutan miestäni lähtemällä. Pelkään myös sitä että jos päätän jäädä, niin jään vääristä syistä.. jään koska pelkään särkeä toisen, jään koska pelkään jääväni yksin ja koska luovun ennemmin omasta onnestani kuin vien sen joltain muulta..... miksi tämä on niin vaikeaa!?!?!? 😭😭😭