Mikähän vika mussa on? Seurustelen kivan miehen kanssa, olen rakastunut. Kuitenkin pääni on välillä täynnä mitä kummallisimpia ajatuksia ja epäilyjä. Keksin miljoona syytä miksi suhteemme ei voi onnistua. Olemme kovin tiiviisti yhdessä. Aiemmin olin pitkään yksin. En osaa irrottautua hänestä, pitäisi varmaan olla yksin pari päivää. Erossaolemisen ajatuksestakin tulee ahdistus ja sitten alkaa ahdistaa se että en osaa olla erossa. Tuntuu että menetän itsenäisyyteni henkisesti. Mitä mun pitäis tehdä? Mistä sen tietää kuka on se oikea? Entä mistä sen että joku on täysin väärä? En haluais enää "erehtyä".
Liikaa ajatuksia
apuva!!
51049
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
sä pilaat noilla ajatuksilla sun terveyden kohta ja suhteen siinä sivussa. Kummallakin pitää olla omaa aikaa!! Missä sun kaverit on? vai onko nekin unohtunut tossa sivussa?
No on mulla työ ja lapset ja kavereita joihin pidän yhteyttä sähköpostilla ja puhelimitse (asuvat kaukana) ja paria näen muutenkin. Olen aina viihtynyt hyvin yksikseni, tilanne on nyt "ajatunut" ensi huumassa tähän ihme symbioosiin. Pitää kai tietoisesti alkaa irrottautua.
Lähe käymään kauempana asuvien kavereden luona.. Keksi uusi harrastus,lapsen kanssa vaikka. Huomaat kohta että istut vain kotona miettimässä ihan hulluja ajatuksia. Käytätkö kenties e- pillereitä?
Käytän pillereitä ja olen muutenkin hormonihiiri eli hormonit vaikuttaa mielialoihin tosi paljon. Täytyy alkaa ajatella muutakin elämää kuin vain miestä. Olen aika mustavalkoinen ihminen, jokotai.. Pitäis löytää kultainen keskitie seurustelun ja muun elämän välillä.
Hei!
Olen nelikymppinen nainen, eronnut vuosia sitten ja kahden koululaisen äiti. Eroni jälkeen seurustelin pariin kertaan pidempään, niiden jälkeen "seurustelunalkuja".
Olen muutaman kk:n seurustellut miehen kanssa, jota kohtaan heti tunsin vetovoimaa. Ulkoisesti kolahti muhun, vaikkei mikään itse Adonis olekaan. Tapaamme n. 2-3 krt vkossa tällä hetkellä. Kotonani hän ei ole vielä käynyt, tapaamme hänen luonaan tai muualla. Syynä se, etten ole vielä halunnut lapsiani "mukaan" tähän suhteen alkuun. Haluaisin ensin varmistua, ettei juttu lopahda alkuhuuman jälkeen...
Mulla sama juttu sikäli, että ajattelen häntä "lähes kokoajan". En epäile hänen touhujaan, mutta suhteemme tulevaisuutta kyllä epäilen ja punnitsen aivan kuin sinäkin. Eihän siinä mitään "epänormaalia" olekaan. Meillä molemmilla (kuten sullakin) on lapsia, jolloin syitä tiettyyn varovaisuuteen on enemmän kuin lapsettomilla. Vaikka eihän kukaan pettyä halua, mutta tiedät mitä tarkoitan.
Haluaisin nähdä vieläkin useammin ja saada kuulla häneltä mielipiteitä minusta ja suhteestamme. Nyt tuntuu, että me vain tapailemme, miettimättä ollenkaan suhteen jatkoa. Ehkä vain olen liian malttamaton, mutta olen musta-valkoinen luonne kuten sinäkin. Haluaisin niin sitä tavallista perhe-elämää, jota vaille lapseni ja minä olemme olleet pitkään. Mies kun puuttuu talosta, niin kyllä elämä lasten kanssa kolmisin käy aika ankeaksi. Tämän pystyn jopa myöntämään! Ja rakkauttahan tässä kaipaa, ihan jokapäiväistä sellaista kaikkine puolineen.
Liikaa kai mietiskelen ja oon varpaillani tässä suhteessa. Toisaalta, kun nyt tuntuu, että olisin VIHDOINKIN löytänyt miehen, jonka kanssa haluaisin kaiken jakaa... Tekisi mieleni enmmän hänen kanssaa jutella aiheesta. Mutta joku estää mua ilmaisemasta hänelle syvimmät ajatukseni... Hankalaa. Ehkä sitä pelkää, että toiselle olenkin lähinnä seuraa yksinäisiin hetkiin. Hän totesi toisaalta alussa heti, ettei ole sitä tyyppiä, joka haluaa olla yksin. ...Mutta onko meistä pariksi pitkän päälle.... Miettii miettii...