Hei!
Olen eronnut, löytänyt rakkauden (varatun) ja yrittänyt päästä irti suhteesta jo pitkään.
Välillä olen aivan varma, että nyt pystyn, mutta kun tulee tosi paikka, joudun paniikkiin, peräännyn ja taas olen kiinni.
En tiedä, onko syynä se, että pelkään totaalista yksinäisyyttä, vai enkö usko, että vielä olisi oikeasti joku minuakin varten?
Joskus olen yrittänyt etsiä kaveria, SIIS KAVERIA netistä, mikä näyttää olevan täysin mahdotonta.
Tarjolla näyttää olevan miehiä, jotka haluavat joko hetken huvia tai välitöntä sitoutumista loppuelämäksi, kirjaimellisesti loppuelämäksi.
Uskooko kukaan, että olisi joskus joku järkevä/mukava mies linjoilla, joka rehellisesti haluaisi ensin tutustua luonnolliseen mukavaan, hyvällä maalaisjärjellä varustettuun naiseen ihan vanhanaikaisesti, vähitellen, ystävystyen, viettäen mukavia hetkiä yhdessä esim. harrastusten parissa?
Taitaa olla liikaa vaadittu.
Tiedän, ettei kukaan tule täältä hakemaan ja pitäisi lähteä ulos, mutta ei tuolla metsäpolullakaan helposti ketään kohtaa. Samanmielistä/henkistä kaveria ei juuri samoissa maisemissa näy.
Tanssiminen on yksi mielipuuhistani, mutta kuinka ollakaan, niin tanssilavat ovat täynnä "metsästäjiä", ei mukavan kaverin etsijöitä.
Kaikilla tuntuu olevan kiire etsiä kuka tahansa, kunhan vain joku löytyy, välittämättä lainkaan siitä, miltä tuon "seuralaisen" kanssa olo tuntuu.
Ei voisi jäädä tuollaisesta,kuin tyhjä olo. Vai mitä olette mieltä?
t. Aitohelmi
Olen eronnut, löytänyt rakkauden (varatun) ja yrittänyt päästä irti suhteesta jo pitkään.
Välillä olen aivan varma, että nyt pystyn, mutta kun tulee tosi paikka, joudun paniikkiin, peräännyn ja taas olen kiinni.
En tiedä, onko syynä se, että pelkään totaalista yksinäisyyttä, vai enkö usko, että vielä olisi oikeasti joku minuakin varten?
Joskus olen yrittänyt etsiä kaveria, SIIS KAVERIA netistä, mikä näyttää olevan täysin mahdotonta.
Tarjolla näyttää olevan miehiä, jotka haluavat joko hetken huvia tai välitöntä sitoutumista loppuelämäksi, kirjaimellisesti loppuelämäksi.
Uskooko kukaan, että olisi joskus joku järkevä/mukava mies linjoilla, joka rehellisesti haluaisi ensin tutustua luonnolliseen mukavaan, hyvällä maalaisjärjellä varustettuun naiseen ihan vanhanaikaisesti, vähitellen, ystävystyen, viettäen mukavia hetkiä yhdessä esim. harrastusten parissa?
Taitaa olla liikaa vaadittu.
Tiedän, ettei kukaan tule täältä hakemaan ja pitäisi lähteä ulos, mutta ei tuolla metsäpolullakaan helposti ketään kohtaa. Samanmielistä/henkistä kaveria ei juuri samoissa maisemissa näy.
Tanssiminen on yksi mielipuuhistani, mutta kuinka ollakaan, niin tanssilavat ovat täynnä "metsästäjiä", ei mukavan kaverin etsijöitä.
Kaikilla tuntuu olevan kiire etsiä kuka tahansa, kunhan vain joku löytyy, välittämättä lainkaan siitä, miltä tuon "seuralaisen" kanssa olo tuntuu.
Ei voisi jäädä tuollaisesta,kuin tyhjä olo. Vai mitä olette mieltä?
t. Aitohelmi
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et tiedä itsekään, mitä haluat, vai?
Varattuja löytyy, vapaat ei kelpaa, siinäpä se.
Kannattaisiko laskea rimaa alemmas, tai olla vaan yksin, olet varmaan miettinyt?
Netistä on helppo etsiä mitä vaan, ellei miellytä, muuttaa vaan "vaatimuksia".
On miehiä, kuten naisiakin, jotka haluavat edetä ja tutustua kuten kerroit...vähitellen.
Ei kukaan tiedä, haluaako jo tavatessaan sitoutua loppuiäkseen. Seuraa useampi hakee loppuiäkseen ja jos nainen/mies miellyttää, voi toinen ihastua enemmän ja ilmaista sen! mutta kannattaa tavata useammin, eikä "tyrmätä" heti toisen "sitoutumisintoa"..järki tulee mukaan.
Tuolta se varmasti kuullosti, kun luit viestini, etten tiedä mitä haluan.
Ehkä juju on siinä, että ensin pitää oppia tulemaan taas toimeen itsensä kanssa (yksin) ennen, kuin uskaltaa päästää ketään lähelle.
Varattuja tuskin halusin, enkä edelleenkään halua, en edes kaveriksi. Ainahan on se riski, että vaikka kuinka muka etsit vain kaveria, voit alkaa vahingossa tuntemaan jotain syvempää.
Siitäkin on jo kokemusta.
Se vika kait minussa onkin, että otan liian tosissani nämä ihmissuhteet, enkä osaa leikkiä tunteilla, en toisten, enkä itseni.
En siis halua haavoittaa toista henkilöä, enkä enää myöskään itseäni. Liian iso rutiini jo siinä.
Sille yritän tehdä nyt loppua.
Niin, onko rima liian korkealla? Sen voi nähdä vasta sitten, kun kohtaa ensin jonkun tai uskaltaa kohdata jonkun henkilön.
Jos toivoo tavallisen mukavan ihmisen seuraa, ihmisen, jonka kanssa on helppo jutella ja asiat sujuu mutkattomasti, niin voi olla, että silloin on liikaa pyydetty.
Se, mitä ihmisellä on sisällä, on tärkeämpää kuitenkin, kuin se, mitä ulkoisesti näen.
Siis kultainen sydän on tärkeämpää, kuin kiiltävä ulkokuori.
Minusta tuntuu, että se mitä kuulen ja tunnen, on se mikä kertoo minulle, onko ihminen mukava, arvostanko häntä, pidänkö todella hänestä. Vasta viimeisenä huomaan sen, miltä ihminen näyttää.
Mahdankohan olla ihan pöhkö ja kulkea laput silmillä:)
Olet oikeassa, että tavata kannattaa useamminkin, eikä pidä tyrmätä heti kättelyssä. Mutta joskus vain on niin, että jokin tökkii niin pahasti, ettei vain halua. Silloin pelkää juuri sitä, että jos jatkaa tapaamisia, niin lopulta satuttaakin toista ihmistä.
En tiedä, onko näissä ajatuksissani järkeä, mutta...
On ajatuksissasi järkeä!
Kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä tapaa, on tasan kaksi mahdollisuutta jatkaa..tavata jatkossakin, tai olla tapaamatta.
Jos toinen on todella sellainen, ettei häntä halua enää nähdäkään, onko kyse ulkonäöstä, käytöksestä, vai siitä, että pelkää sitoutumista.
Ei yhden tai kahden tapaamisen perusteella tunne ketään. ( juopot jne näkee tietenkin, mutta.. )
Kyllä aikuinen ihminen kestää sen totuuden, ettei ole mitään yhteistä, minkä takia tapailla.
TIETÄÄKÖ SEN AINA EKA TAPAAMISEN JÄLKEEN?
Niin, ketään ei pitäisi tuomita heti ensisilmäyksella jo siitäkin syystä, että tilanne ei todellakaan ole luonnollinen. Ei ihmisten kuulu tavata "sokkotreffeillä". Luonnollisempaa on sattumakohtaamiset, jolloin jokin saattaa alkaa kiinnostamaan niin paljon, että utelijaisuus herää. Haluaa ottaa selvää, mitä siinä on, tutustua.
Mutta tuossa kylmiltään arpapelillä tapaamisessa on se riski, että jommalla kummalla saattaa olla liian suuret odotukset vaikka vain siksi, että on kertakaikkiaan saannut tarpeeksi yksinolosta.
Voi tietysti oppia tuntemaan toisensa hänen ajatuksien kautta, sähköpostin tai puhelimen avulla, mutta siinäkin on se riski, että tosielämässä olemmekin sitten jotain muuta, miksi olemme toisemme luonneet mielikuvissamme. Enkä tarkoita tällä pelkästään näköä, vaan jotain muuta, jotain, joka vaan saa tuntemaan mielenkiintoa tai sitten ei.
Jaa, voihan sitä olla liiankin varovainen ja sen tähden torjunta kokoajan päällä. Ei anna toisen todella päästä vaikuttamaan, jottei vain kävisi köpelösti ja ihastuisi:)
Ei siis ole kovin suurta riskinottokykyä oman elämänsä suhteen.
Tutustuin mieheen, hän oli todella fiksu, varakaskin ja hyvässä ammatissa. Tykkäsi lapsista, vaikka hänellä ei ollut omia. Hänellä olisi varmaan ollut ottajia, mutta hän teki, niin, kuin todella tunsi, ei halunnut.
Tavattuamme hän kiinnostui kovasti minusta..ihastui minuun. Koin tilanteen niin, että hän halusi heti yhteen.
Mutta minä en tiennyt itsekään mitä halusin, peräännyin. Juttelimme ja hän oli tilanteesta pahoillaan, mutta ainakin väitti ymmärtävänsä.
Minä muutama vuosi sitten eronneena halusi olla ja mennä. Hän ei itkenyt perääni, mutta halusi vilpittämästi auttaa minua ja lapsia, en halunnut ottaa apua vastaan.
Etsin seuraa ravintoloista ja tanssipaikoilta, mutta petyin ja petyin. En löytänyt "sitä oikeaa".
Hän eli tahollaan tasapainoista ja "nuhteetonta" elämää. Hänellä oli naisystäviä, joiden kanssa piti hauskaa, mutta ei halunnut olla heille muuta, kuin kaveri!
Jälkeen päin tajusin, mitä olin tehnyt, emme olleet juuri yhteydessä, mutta tiesin, missä hän asui ja tiesin olevani tervetullut hänen luo.
Kerran vaan tapasimme uudelleen ja silloin tunsin, että hän halusi olla kaveri!
Enää hän ei ollut ollenkaan varma muusta, minä taas tunsin jotain "kutinaa".
Nyt tiedän, että on MIEHIÄ, joiden kanssa voi olla kaveri ja tämä tapaamani MIES tuntui kiinnostavan ja kiinnostavan aina vaan enemmän, ei muistellut menneitä, vaan oli oikeasti sitä, mitä alunperinkin olin etsimässä.
Hän ei todellakaan halunnut heti sänkyyn ja naimisiin, hän vilpittömästi osoitti kiinnostuksensa. Nyt menee kivasti, tapailemme harrastusten merkeissä ja tulevaisuudessa ehkä muissakin merkeissä!
Kanssasisaret, älkää heti tehkö "tuomiotanne", moni todellinen onni voi mennä sivu suun!!
Sinun tarinasi meni mielestäni oikein. Kun et ollut valmis, annoit ajan kulua. Väkisin ei kannata yrittää mitään suhdetta.
Se, että nyt olette molemmat samoilla linjoilla, ystävinä, voi lopulta johtaa paljon parempaan suhteeseen, kuin silloin, kun et itse vielä ollut valmis mihinkään.
Olet myös oikeassa, ettei kannata tehdä heti tuomiota tai pelätä toisen innokkuutta. Voihan olla, että aikaa myöden alakaa omakin kiinnostus lisääntyä. Kunhan vain ei pakota itseään mihinkään, mikä tuntuu vastenmieliseltä.
Kaveria täälläkin on yritetty hakea naiskatraasta, mutta homoksihan tai nössöksi mut silloin leimataan.
Niin, ilmeisesti meidät luokitellaan heti jotenkin mahdottomiksi, jos haluamme katsoa ensin ennen, kuin katua.
Jos lenkkikaverisi alkaa puhua ensi tapaamisella suhteesta ja lataa pöytään kaikenlaisia ehtoja, et voi muuta, kuin pistää käsijarrut päälle.
On mukava tutustua uusiin ihmisiin, mutta reviiri pienenee vasta sitten, kun siltä tuntuu.
Voihan joskus käydä niinkin, että kemiat kohtaavat heti, mutta sen varaan ei kannata kenenkään laskea.
Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin, että olisi mukavaa seuraa. Joku jonka kanssa kulkea metsissä, pyöräillä, tehdä yhdessä erilaisia juttuja harrasteiden parissa.