Uskomattomia mitä kaikkea kommarilla on sanottavaa. Eikö riitä että sivutat Wagnerin koko tuotannon roskana, "reseptiokyvylläsi" joka ei kykene tunnistamaan milloin saksalainen musiikin ylivoimaisuus aidossa rakkaudessa huipentui? Eikö edes riitä että vähättelet Beethovenin koko tuotantoa, osaamatta edes erottaa kaikkien aikojen suuremmoisinta sinfoniaa (rakkauden sinfoniaa) hänen muista vähemmän vaikuttavimmista teoksista, vaan et edes usko löytäväsä Bachin keskiverto-mudasta hänen helmiään. Bachin, Mozartin, Beethovenin, Schubertin ja Wagnerin tapauksissa, siitä huolimatta että heidän kaikkien teokset ovat juurtuneet toisiinsa, näet yhden säveltäjän kaiken tuotannon (lähes) kokonaan viaton, tai täysin arvottomana. Et uskalla liata käsiäsi, ja siksi et pysty erottelemaan helmiä hevonpaskasta. Mutta jotain saatanan korvia raastavaa kissanraiskausta muistuttavaa Schönberg-paskaa jaksat kyllä mainostaa. Missä vika, ympärileikkasivatko vanhempasi sinut syntymäsi jälkeen?
Olet snobi, jolle ÄO on tärkeämpi kuin mitä sydän sinulle kertoo - mitä Jumala sinulle kertoo. Tämähän oli myös Schönbergin näkökanta musiikista, mitä tulee sekä omaan tuotantoonsa että esim. ihailemaansa Mozarttiin.
Akateeminen auktoriteetti, jonka aiheessa "Miksi klassisen porukka niin ylpeitä??" mainitsin, se sinä olet, kuten Adorno jolle musiikin ainoa tarkoitus oli korkean ÄO:n todiste jolla asettaa itsensä tyhmien yläpuolelle. Joko tiedostat sen tai et, olet vastenmielinen ja sydämetön ateisti vailla korkeampaa transendaalista arvoa, joka ei hae musiikista mitään muuta kuin mahdollisimman paljon maallista nautintoa. Siitä huolimatta että kykenet repimään Schubertista mahtavempaa maallista tyydytystä kuin mistään muusta, et pysty perustelemaan että hänen musiikissaan olisi mitään transendaalista, ainakaan mitenkään toisella tavalla transendaalista kuin mitä saat pornolehdestä tai munkkipossusta vähemmissä määrissä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että sinä et usko mihinkään transendaaliseen - luulet vain osaavasi tunnistaa totuuden kuin näet sen, mutta et osaa perustella "totuutta" muulla kuin henkilökohtaisella preferenssilläsi. Ja minun preferenssi on raiskaaminen, mutta se ei tee raiskaamisesta oikeutettua Jumalan silmissä.
Olet snobi, jolle ÄO on tärkeämpi kuin mitä sydän sinulle kertoo - mitä Jumala sinulle kertoo. Tämähän oli myös Schönbergin näkökanta musiikista, mitä tulee sekä omaan tuotantoonsa että esim. ihailemaansa Mozarttiin.
Akateeminen auktoriteetti, jonka aiheessa "Miksi klassisen porukka niin ylpeitä??" mainitsin, se sinä olet, kuten Adorno jolle musiikin ainoa tarkoitus oli korkean ÄO:n todiste jolla asettaa itsensä tyhmien yläpuolelle. Joko tiedostat sen tai et, olet vastenmielinen ja sydämetön ateisti vailla korkeampaa transendaalista arvoa, joka ei hae musiikista mitään muuta kuin mahdollisimman paljon maallista nautintoa. Siitä huolimatta että kykenet repimään Schubertista mahtavempaa maallista tyydytystä kuin mistään muusta, et pysty perustelemaan että hänen musiikissaan olisi mitään transendaalista, ainakaan mitenkään toisella tavalla transendaalista kuin mitä saat pornolehdestä tai munkkipossusta vähemmissä määrissä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että sinä et usko mihinkään transendaaliseen - luulet vain osaavasi tunnistaa totuuden kuin näet sen, mutta et osaa perustella "totuutta" muulla kuin henkilökohtaisella preferenssilläsi. Ja minun preferenssi on raiskaaminen, mutta se ei tee raiskaamisesta oikeutettua Jumalan silmissä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olemme varmaan monet ateisteja ja jumalattomia ja sydämettömiä kommareita koska meitä ei Wagner eikä paljo muukaan vastaava kama futaa.
Varokaas muuten kiipeämästä Adornon F-asteikolla kovin ylös. Tiedätte mitä siitä seuraa.
Olette myös homoseksuaaleja, koska teillä ei ole miehistä esinahkaa jota ripustaa seinälle Beethovenin yhdeksännen viereen.
Voisimme esim. tarkastella "Italialaisen" C-duurialkusoiton ohella Schubertin musiikillisesti vaatimattomimman, oma subjektiivinen näkemykseni, heikoimman ja persoonattomimman orkesterialkusoiton tittelistä kisaavan edellisessä kommentissani mainitsemani B-duurialkusoiton D 470 syntyhistoriaa ja musiikillista ominaisluonnetta niin pitkälle kuin se tässä on mahdollista.
Siis musiikillisesti sovinnaisimpiin Schubertin orkesterialkusoittoihin lukeutuva, mutta tyylillisesti aivan eri lähtökohdista kuin ns. italialaiset, tällä kertaa wieniläisklassismista polveutuva, syyskuussa v. 1816 sävelletty alkusoitto B-duuri D 470 joka lienee tarkoitettu kirkonmies, koulujen tarkastaja Joseph Spendoun kunniaksi niinikään syyskuussa sävelletyn kantaatin D 472, jonka Schubert sävelsi juhlistamaan wieniläisten peruskoulun opettajien auttamiseksi perustetun hyväntekeväisyyssäätiön, tuollainenkin oli jo tuohon aikaan olemassa, apurahaston 20 vuosipäivää, yhteyteen soitettavaksi.
Alkusoitto ja osin myös Schubertin perheen suojelijan ja hyväntekeväisyyssäätiön perustajan Spendoun nimeä kantava kantaatti (Zu ehren von Josef Spendou) D 472, on tyylillisesti taaksepäin katsova, harmonisesti yllätyksetön, Haydnilaisessa perinteessä pysyttelevä (kantaatissa myös Mozartin vaikutusta) pääteemaa ja kehittelyjaksoa myöten parilla Haydnin sinfonioista (esim. n:o 94) lainatulla rytmisellä ja melodisella säkeellä kuorrutettu sulautettuna orgaanisesti musiikin omien sisäisten lakien mukaan kehittyvään musiikilliseen kudokseen.
Vaikkakin etenkin alkusoitto kantaatin ensimmäisen kuoronumeron lisäksi on kuten sanottu melkoisen sovinnainen ja vanhanaikainenkin teos, täytynee myöntää, että suhteellisesta informaatiosisällöllisestä köyhyydestä ja rutiininomaisuudesta huolimatta klassisen sopusuhtainen ja onnistuneesti tulkittuna tyylikäs, jopa hohdokaskin teos, joka on yhtä kaikki esikuvansa mukaisesti hienosti orkestroitu ja hyvin tai vähintäänkin kelvollisesti sävelletty, niinkuin vain wieniläisklasikkojen manttelia päällään kantavan säveltäjän arvolle sopii. Hidasta mutta konservatiivisen lyhyttä johdantoa rohkenisin kaikesta huolimatta pitää salaperäisine sävellajivaihdoksineen teoksen musiikillisesti merkittävimpänä, syvimmin elettynä sekä tästä johtuen persoonallisinta leimaa kantavana jaksona.
Schubert itse kaikitenkin arvosti teostaan siinä määrin vielä myöhemminkin, että saman vuoden lokakuussa valmistunut harrastelijaorkesteria varten kirjoitetun sinfonian n:o 5 B-duuri, päivätty 3. 10. 1816, sävelmaisemassa jokunen alkusoiton melodiakäänne tai pikemminkin tuttiorkesterin rytmisten loppuaiheiden fortesäe on pulpahtanut uudelleen esiin. Vanhat aiheet tai kuluneet fraasit ovat näin ikään kuin saaneet toiseen muotoon puettuna uuden elämän puutetta kärsivältä luojaltaan, taikka tehneet niin sanotusti come backin samaten kuin myös niinikään lokakuulta peräisin olevassa vähemmän merkittävässä, tilapäistyön leimaa kantavassa mutta kuitenkin viehättävässä kirkkomusiikkiteoksessaan Duetossaan Auguste jam coelestium D 488 sopraanolle, tenorille ja orkesterille, joka lienee toisaalta saanut vaikutteita Mozartin Credo-messun KV 257 Benedictus-osasta.(Wolfgang Sawallischin EMI;lle johtamaa tulkintaa en pitäisi suositeltavana).
Kuulostaa hyvältä
Kirjoittanut: Porcheria tedesca 17.10.2005 klo 18.29
Onko oopperamusiikki sydäntänne lähellä?
Kyllä, kunhan se on ehtaa SCHUBERTIA, eikä väsyttävyyteen asti puhkisoitettua italialaista Vincenzo Bellinin Puritaanit-tyyppistä motoriikaltaan mekaanista, harmoniselta struktuuriltaan lapsellisen simppeliä, imelää ja yleisöä kosiskelevaa halpahallityyliin kirjoitettua satsia ja sellaista mainiosti edustavaa pölhöooperaa aidoimmillaan vailla tuntee syvyyttä ja korkeutta, jollaisesta musiikillisesta ilmaisuskaalasta Schubert on parhaimmillaan oiva esimerkki.
3 vakavaa aariaa, kreivin laajamittainen 1. resitatiivi, arioso ja aaria, Kroseuksen resitatiivi ja aaria sekä jymisevä Möroksen 3. aaria alkusoittoineen olivat jälleen lumoavaa kuunneltavaa, vaikkeivät Schubertin ehdottomia huippuja.
Sillä Schubet jos kuka, osaa aina lumota vastaanootavaisen kuulijansa olipa aihe tai tyyli mikä tahansa, käyskennellen mitä erilaisimpien musiikillisten muotojen puiteissa joustavasti ja luontevasti tekemättä milloinkaan vierasta tai sairaalloista vaikutelmaa, kuten esim. Weber tai Berlioz niin usein. Hänellä on tasapainoinen kauneuden taju ja aisti hallussaan sävellystyyistä-ja metodista ja tehtävän tilapäisluonteisuudesta riippumatta täyttäen rakenteensa kauniiden ajatusten loputtomalla rlkkaudella.
Ilman Schubertin ihania tai suuria aarioita elämä maistuisi pannukakkumaisen lattealta, kirkonrottamaisen köyhältä ja brut rutikuivalta saksalaisitalialaisen weber-Verdi-viinimerkiltä. Hyvin rimmaa taas; ei vyörynyt lause yli sivun.
Siispä tieto-opillisten transsenentaalisidealististen järjestelmien ja filosofisen totuuden kiitos, meillä on Schubert: ainoa vartenotettava ooppersäveltä 1800-1900-luvuilla, jota jaksaa kuunnella väsymättä.
Täytyy myöntää: olen ylpeä kyvystäni löytä jyvät akanoiden joukosta ja tuomaan sen myös estottomasti julki, sillä en ole milloinkaan, se täytyy sanoa; käsi sydmellä, kuullut lumoavampia ooppera-aarioita, vaatimattomimmillaankin, kuin Schubertin säveltämät, jotenka koittakaahan panna hihat heilumaan ja panna parastanne, että sellainen oopperoidenihmemies tietoisuteemme jostakin vielä esille pulpahtaisi mozartin ohella, joka saisi tuntemaan oloni tuskalliseksi musiikinsa kauneudellaan.
Muutoin näet käy niin ikävästi, että joutavat historiankirjat menemään uusiksi, sikäli kun ne eivöät ole jo sitä tehneet uutteran musiikkitieteellisen tutkimustyöni hedelmänä.
Ja on aina otetava huomioon lopullista arviota tehdessämme että tämä miesparka ei saanut jakaa meille kauneuttaa 31 vuoden ikää kauempaa, kuin minkä henki viivähti maan päällä.
Kuulostaa hyvältä, miltäs se muuten maistuu? Purilaiselta tietenkin.