Olen yksinäinen, mielenterveysongelmainen ja hullu. Siltä tuntuu. Apua en ole hakenut enkä vedä mitään mömmöjä. Olen alati muuttumassa entistäkin häiriintyneemmäksi. Maito on jo maassa. En enää välitä. Aina sanotaan että ongelma/riippuvuus tai vastaava pitää myöntää itselleen jotta paraneminen voi alkaa. Tässä on vain sellainen lisämauste mukana että vaikka olen myöntänyt itselleni sen miten asiani ovat, niin se ei silti muuta mitään. Olen silti harmiton muille ihmisille. Jos hyökkäisin ihmisen kimppuun niin se kohteeni olisin minä itse. Ei olisi edes ensimmäinen kerta kun mietin miten olen välillä kohdellut itseäni 😯. Olen jo aikuinen ja parinkympin etappikin on jo selvästi ylitetty, joten tämä ei ole mitään teiniangstailua.
Sylkästään tää nyt tänne
Anonyymi-ap
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aloituksessasi oli ettet käytä mitään mömmöjä, joten miksi et sitten voi saada aoua jotta kuntoutumisesi voisi alkaa?
Hienoa, että otat tilanteesi esille. Kirjoitit ettet ole hakenut apua, mutta jos iytse ajattelet, että sellaista voisit tarvita niin sinuna ottaisin sitä vastaan. vai mitä itse ajattelet?
Apua on vaikeaa hakea koska siinä pitäisi olla mukana joku joka olisi minulle melko vieras ihminen. Silloin se olisi helpointa. Yksinäni en sitä kykene hakemaan. Kirjoitin aloituksessani etten enää välitä. Ehkä en usko tarpeeksi mahdolliseen muutokseen joka minut voisi pelastaa. Olen aina ollut persoonaltani sellainen ihminen joka luovuttaa helposti vastoinkäymisten edessä niin ehkä tässä on kyse siitä. Kaiken kukkuraksi tässä on ollut nyt pari kolme päivää sellaista fyysistä oireilua mikä voi olla jopa vakavaa. En tiedä miten tässä vielä käy jos asiat menevät nykyistä huonommiksi omassa elämässä. Tiedoksi etten ole se sama tämän palstan henkilö joka pelkäsi että testeistä voisi paljastua että hänellä olisi jokin oikeasti vakava sairaus. Lääkkeistä olisi luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa tässä vaiheessa elämääni.