Monikin asia Mozartissa kovasti ihmetyttää ja ällistyttää, ei vähiten hänen kypsimpien teostensa mittaamaton emotionaalinen syvyys, ripeä työskentely, suunnaton tuotteliaisuus, draamallinen vaisto, sukkela oppimiskyky, varhain saavutettu musiikillinen kypsyys, mutta on myös täysin uskomatonta että joku 6 vuotias säveltää viulusonaatteja, 7 vuotias sinfonian tai 10 vuotias oratorion ja 12 vuotias suuria messuja ja oopperoita kun muut samanikäiset normaalit lapset leikkivät lasten leikkejä kuten siihen ihmisen kehitysvaiheeseen luonollisesti ja luonnonmukaisesti kuuluukin, mutta Mozartia voi sanoa kutsumukselleen uskottomaksi tulleeksi älyksi, joka uhrasi persoonallisen hyvänsä objektiiviselle päämäärälle, jolle kuului hänen vakavuutensa, sillä neron todellinen vakavuus ei sisälly persoonalliseen ja käytännölliseen vaan objektiiviseen ja teoreettiseen kyeten jollakin tavoin käsittämään ja ilmaisemaan maailman olemuksen, siis korkeimpia totuuksia, ja yksilön ulkopuoliseen, objektiiviseen , kohdistuva vakavuus on ihmisluonnolle jotakin vierasta, oikeastaan yliluonnollista, mutta yksin se tekee ihmisen suureksi, on Arthur Schopenhauer nerokkaasti filosofoinut.
Mikä Mozartissa on ihmeellistä?
Anonyymi-ap
763
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos olisit kysynyt multa tuota silloin, kun olin teini-ikäinen, niin olisin saattanut keksiä kaikenlaisia ylistäviä kommentteja. Nykyään en enää kauheasti kuuntele Mozartin tuotantoa. Tuli ennen kuunneltua sitä paljon ja ehkä aika on jo ajanut sen vaiheen ohi.
Mozartin kuulat on ihan parhaita karkkeja ,vähän on vaan kalliita.Kyllä
Olen syönyt joskus.
Hildesheimerin mukaan Mozart todistaa peremmin kuin kukaan muu että nerous ei ole vanhuuden viisauden tai kirkastumisen tuote.
On ihmeellistä, kuten tietysti muidenkin suurten säveltäjien kohdalla, että Mozart kykenee välittämään jälkipolville "henkisenä varastoituna aarteena" teoksissaan ne syvät tunteet ja tuntemukset, jotka hän on luovana nerona itse kokenut luovan aktin aikana, ja jotka kuulija voi kokea sitten uudelleen, mikäli hän kykenee vastaanottamaan teosten syvällisen sanoman, mutta sehän juuri on taiteen funktio.
Muuten ihmetyttää jotkut ristiriitaisuudet Hildesheimerin Mozart kirjassa. Ensin hän mm. sanoo, että yksikään Mozartin Idomeneon kohtaus ei jätä vaisuksi eikä kylmäksi, mutta vähän myöhemmin hän toteaa että kuuluisa merimyrskyvertaus Fuor del mar jättää meidät verraten kylmäksi, mutta suosittelenkin Luciano Pavarottin tulkintaa siitä sellaisena versiona josta Mozart on jättänyt Anton Raaffin pyynnöstä ne koloratuurit pois. Mozarthan itse piti kyseistä aariaa eräänä idomeneon parhaista numeroista.
Ihmetyttää kovastikin miten näin nuoresta säveltäjästä on tullut ihmiskunnan suurin nero.
Se ihmetyttää Mozartissa miten ensi alkuun suorastaan häkellyttävän kepeältä tuntuva teos, joku pianokonsertto, kuten suuri F duuri konsertto, jonka pääteeman apoteoosiksi kohoava marssirytmi on kepeä poljennoltaan tai sinfonia, kuten g molli sinfonia, jonka mustasiipiseksi perhoseksi luonnehditussa pääteemassa jouset leijuvat kiireesti ja vaivihkaa minimaalisen säestyksen yllä, voi uudelleen kuunneltuna osoittautua sisällöltään painavaksi tehdessään kenties syvän vaikutuksen kuulijaan tuottaessaan voimakkaan emotionaalisen kokemuksen ja katharsiksen jos kuulija on vastaanottavainen ja oikeassa viretilassa.
Sekin ihmetyttää että Mozartilla, kuten voisi erästä brittiläistä kriitikkoa Hartfordia mukaillen todeta, se nerouskin pätkii hänen säveltäessä toisinaan rinnan merkittäviä ja sisällöltään painavia teoksia ja toisaalta taas keveitä, pinnallisia ja galantteja teoksia, varsinkin serenadeja , divertimentoja ym. tai musiikillisen laatutaso vaihtelee saman teoksen sisälläkin ja usein, vaikkakaan ei kuitenkaan aina, hitaan osan muodostuessa teoksen emotionaaliseksi keskukseksi ja painopisteeksi kun ääriosat saattavat olla kepeämpiä, kuten esim. 18. tai 22. pianokonsertto tai sitten 26. pianokonsertto jossa Mozart luopuu suurten wieniläiskonserttojen sanonnan hienouksista ja muodon moninaisuudesta sen saamasta suuresta suosiosta huolimatta.