Käsittämätön kemia mahdottomassa tilanteessa

Ollaan nähty vain pari kertaa ja aina pitkillä aikaväleillä, mutta joka kerta tunnen sen kemian. En ikimaailmassa olisi halunnut joutua tällaiseen tilanteeseen. Kaikki tapahtui itsestään, vaikka oikeasti mitään ei edes ole tapahtunut. En uskonut, että voisin tuntea näin, ihmistä kohtaan jota en edes tunne. Silti alennun teinitytön tasolle ja kirjoitan keskustelupalstalle. Ihan vaan siksi, etten voi näitä asioita sanoa sinulle koskaan oikeasti. Sillä tiedän, että se on mahdotonta, ihan jo pelkästään työn vuoksi, mutta myös siksi, että molemmilla on omat elämät kaukana toisistaan. Enkä tiedä edes olisitko kiinnostunut, vai oletko vain ystävällinen, kuten kaikille. Ei sillä oikeastaan ole väliä, koska tiedän, ettet lähtisi pilaamaan kaikkea. Olet niin järkevä, kuten minäkin luulin olevani, mutta silti heittäisin kaiken menemään, jos saisin olla kanssasi. Siksi tämä kaikki onkin niin hullua. Voiko näin vahva kemia olla yksipuolista? Tunnen sen jopa etänä, mutta mitä lähempänä sinua saan olla, sitä vahvempi energia sinusta säteilee. Salissa voi olla satoja muita, mutta näen vain sinut. Välillä tuntuu toisinkinpäin, että vaikka puhut kaikille, puhutkin vain minulle. Toisaalta se on ihaninta maailmassa, mutta toisaalta pelkään, että muut huomaavat. Vai onko kaikki vain minun toiveajattelua, eikä mitään ole koskaan tapahtunutkaan? Viime tapaamisen katseet, hymyt ja ystävälliset sanat - niilläkö minun pitää taas vuosi jaksaa? Yritän kanavoida tämän tunteen siihen, että hoidan työni erityisen hyvin ja sitten huomaat minut. Samalla salaa toivon ja pohdin, että ehkä olet jo huomannutkin.