Onko ikää ja kokemusta omista lapsista ja heidän huolenpidostaan ihan pidemmällekin aikuisuuteen? Vastuun kannosta kokolailla itsensä likoon laittamisesta?
Miltä se on tuntunut? Kuinka on vaikuttanut ihmisyyteenne, elämäänne?
Miltä se on tuntunut? Kuinka on vaikuttanut ihmisyyteenne, elämäänne?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Juuri näin
Ei ole kuin vasta 7 vuoden ajan. Eihän tässä ole vielä ehtinyt kuin vähän opetella. Yllättävän vähn se lopulta on elämään vaikuttanut. Odotin paljon rajumpaa muutosta.
On kokemusta. Hyvinkin. Lapseni on jo aikuinen, mutta ei kykene itsenäisesti huolehtimaan itsestään. Exän kanssa pidetään yhdessä huolta hänestä ja asioistaan.
Vastuu tulee sen myötä kun lapsia tekee. Sitä voi olla asiassa itsekäs tai ei. Rakkaudesta sen tekee loppupeleissä. Joillekkin eritystarpeinen lapsi on liikaa ja he pakenevat, mutta sääliksi käy sellainen heikkoluonteisuus.
Vanhemmilta vaaditaan hyvää yhtenäisyyttä ja erittäin vahvaa suhdetta sen kestääkseen. Ja ymmärrys siitä, että jotkin asiat menevät itsekkyyden edelle. Erityistarpeinen lapsi vaatii huolenpitoa pitkälle aikuisuuteen, ellei jopa koko elämänsä ajan.
Näin meillä. Koko elämämme on järjestetty niin, että voimme yhdessä exän kanssa turvata lapsemme elämän. Omat tarpeemme toki huomioiden. Niitä kuitenkaan korostamatta.
Ai miltä se tuntuu? No, loppupeleissä se on ihan ok, sillä tietää tekevänsä oikein. Ja se tuntuu hyvältä. En voisi kuvitellakaan hylkääväni exää tai lastamme. Se on vaatinut paljon ja kaikkensa sitä antaisi oman lapsensa vuoksi. Se on kuin onkin asennekysymys.
Tärkeää on löytää tasapaino oman elämän ja antautumisen välille. Ja pitää ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on toisesta huolehtimista. Jos ei itse ole vahva, ei voi huolehtia toisesta. Tässä se yhtenäisyys on kantava voima. Eli kun itsellä on heikko hetki, pitää olla turvaverkko mihin tukeutua.
Asiaa on helpompi käsitellä, kun ymmärtää sen, että aika-ajoin sinua tarvitaan enemmän ja joskus hieman vähemmän. Vaikeina aikoina voi tuntua jops epätoivoiselta, mutta siitä tunteesta on puskettava läpi. Oma jaksaminen on tärkeää.
Noh.. sanotaanko että uhraisin ihan mitä vaan perheeni vuoksi.. itseni ja elämänikin. Niin se vaan menee.
" En voisi kuvitellakaan hylkääväni exää tai lastamme."
En tiedä mitä tismalleen tarkoitat hylkäämisellä, mutta oletan sen tarkoittavan eroa vähintään toistaiseksi. Joskus vain on välttämätöntä olla itsekäs ja erota joko exästä tai lapsesta tai molemmista. Itsekkyys itselle tärkeissä asioissa on tae omalle hyvinvoinnille ja sen kautta myös exälle ja lapselle. Etenkään sinun hyvinvointia ei ajattele kukaan muu paitsi sinä itse.
No.. lapsemme on tärkein asia maailmassa. Hän ja perheemme. En ole parisuhteessa exään, mutta meillä on perhe. Pidämme yhtä.
En todellakaan oleta että asiaa sen tarkemmin tuntematta sitä pystyisi ymmärtämään. Enkä kaipaa asialle ymmärrystä sen enempää kuin hyväksyntääkään.
Joten joo.. olen eritynyt exästä mutta en perheestämme. Ja exäkin on minulle edelleen tärkeä. Ystäväni. Yhdessä, mutta erikseen.
Poika on 55v. Odotetaan josko jo pikkuhiljaa löytäisi tyttöystävän, hankkisi töitä ja muuttaisi omilleen.
Toisaalta kyllähän noin nuorena varmaan vielä menojalkaa vipattaa. Kun löytää sopivan tytön niin rauhoittuu.
Pujiksesta kyse, hän on 55v.
No tämä. c",)
>simiti<
Onko vauva tulossa ja asiat arveluttaa tai ahdistaa?
Lapsen "omistamiseen" liittyvät huolet ja murheet maksaa itsensä monenkertaisesti takaisin. Ainutlaatuisin ja ihanin suhde minkä ihminen ikinä voi saada oman lapsen myötä <3
Älä ikinä hommaa vauvaa. säästyt monelta murheelta ja rahat riittää ilman pinnan kiristämistä.
Lapsi on pelkkä menoerä.
Onhan se mukavaa saada lapseltaan viesti "kiitos isä".
Lasten kasvattaminen asettaa asiat eri tärkeysjärjestykseen ja riippuen parisuhteen sisäisistä toimintatavoista lapsi voi muuttaa elämää enemmän tai vähemmän.
Mitä olen oppinut? Asettamaan toisten toiveita omaksi tavoitteekseni, onko tuo sitten jo pientä epäitsekkyyttä vai ei, sitä voi jokainen omalla kohdallaan miettiä.
AV
Onhan noita neljä. Tänä iltana koitettiin setviä nuorimpien kanssa nukkumajärjestystä kun kumpikin halusi "nukkua jonkun elävän vieressä" (Eivätkö ne pakasteesta otetut broikut sitten kelvanneet?). Päädyin antamaan oman tuplavuoteeni heille niin että saavat potkia toisiaan koko yön elon merkiksi ja menen itse kohta nukkumaan tuonne kapeaan parvisänkyyn.
Mitäs tässä. Tarkkana saa olla sen itseisyyden ja lapsilleen omistautumisen kanssa. Kumpaakin voi tehdä liikaa. Tähän elämäntapaan ja olemisen muotoon tottuu kyllä, se/ne pennut kyllä koulivat sellaisen joka valitsee itsensä tälle alttiiksi laittaa.
Tuntunut. Usein hyvältä, usein myös raskaalta. Se mitä en koskaan osannut odottaa on se kuinka loputon riittämättömyyden tunne tästä touhusta tulee ja toisaalta sitten kun jokin osoittaa että asioita on tehty kuitenkin oikein on ... ei tunnu voitolta vaan huojentavalta synninpäästöltä. Semmoista huolellista vanhemmuutta.
Ihmisyys? Jotkin toleranssit ovat kyllä laskeneet. Aikuiset jotka käyttäytyvät kuin lapset ärsyttävät aivan saatanasti, saa perspektiivin siihen että mitä ihmisen voi odottaa oppivan vaikkap 10 vuotiaaksi mennessä. Ja jos joku aikuinen alittaa sen riman niin voi jumalauta sentään.
Elämään? No ainakin sillä tavalla että eiköhän se neljä lasta ole todellakin lopullinen luku. Ja jos joku nainen vielä pään kääntää tässä asiassa niin eiköhän se ole sitten tosirakkautta ( kohtuullinen omaisuus ja hyvät perhesuhteet neidin suvussa) jo siinä vaiheessa.
Ja ei en pidä itseäni sinkkuna tässä vaiheessa vaikka ei suhdetta olekaan. Tuo sana kuitenkin assosioituu vapauteen ja riippumattomuuteen ja tämähän ei päde minuun juurikaan.
Nainen joka tulee tähän elämään on ihan oikeasti jaetulla kakkossijalla, siinä minun kanssani. Ykkösenä tulevat lapset, heidän hyvinvointinsa, heidän tarpeensa, tietenkin sillä kulmalla että he eivät sanele omaa kasvatustaan vaan kasvatus ja yhdessäolo tehdään heidän edukseen ja heidän todellisten tarpeidensa perusteella.
Tämän kuvion kanssa nainen ei voi ikinä kilpailla tai hakea samaa asiaa, olla ensisijainen. Sinkkumiehelle nainen voi olla tuota, minulle ei.
Tämä on se valinta jonka olen tehnyt jo puolitoista vuosikymmentä sitten ja jonka loppuunvieminen vie toisen mokoman. Nainen joka tämän ymmärtää ja hyväksyy onkin sitten pitämisen arvoinen.
Kuka nainen tulisi tuohon kakkoseksi?
Jos parisuhdetta ajattelet, niin ajattele perustavasi naisen kanssa uusi YHTEINEN koti. Jos hänelläkin on muutama lapsi, niin tiivistä on, mutta yhteisöllistä.
En kaipaa naista kodin takia, oikeastaan noista menneistä kompasteluista ja siitä kuinka pärjään oikein hyvin omillaankin tulee mieleen että en halua naista katon alle sekoittamaan pakkaa. Mikään ei ole tässä suhteessa rikki joten sitä ei kannata korjata.
Tarvin naista naiseksi itselleni jos tarvin.
Vastuuu omasta lapsesta ollut ihan satavarma kokok ajan. Siitä se kasvaa ja ollaan oltu ihan läsnä koko ajan siitä mitä lapsmme tekee. Koemme että aina jokin muutuu itsessämme tai lapsessamme. Se pitää vaan hyväksyä aina.-
Joskus sitä ajatus keulii ja haluaa lapselleen jotain sellaista mitä omassa lapsuudessa ei koskaan ollut. Viimeisimpänä haihatuksena ostin typylle 79,90 maksavat housut jotka sopivat taas sen 1,5 vuotta maksimissaan. Laadukasta, mutta meneehän nuokin housut hetkessä polvista rikki, siis ainakin hetken hyvät.
Miksipä ei lapselleen soisi jos suinkin pystyy.
Tänään pysäytti kun autoin yhtä äitiä....on monenlaisia kohtaloita ja mahdollisuuksia ja tunnen nyt tarvetta auttaa ventovierasta ihmistä. Tai, kai tarkoitus on tehdä lapsen elämästä turvallisempaa ja se kai tulee jo äitiä auttamalla.
Sädekehä pään päälle, ei muita tarkoituksia. Ei minulle sopiva nainen mutta jos tuo on tilanne on pakko jeesata. Monella ihmisellä on haasteita elämässään, me jotka voimme tehdä elämästä helpomman tulee aktivoitua.
AV
Ei mitään järkeä ostaa tuon hintaisia housuja, jotka pian menevät rikki kuitenkin.
On muutaman lapsen verran, kaikki ovat jo aikuisia.
Kaikki ihmissuhteet on itsensä likoon laittamista, siitä ei pääse mihinkään. Silti pienten lasten kanssa vastuu on isoin asia. Usein elämä ei suju kuten se on suunniteltu sujuvaksi, ja tämä vaikuttaa enemmän kuin mikään muu. Minua ei vastuu ole koskaan pelottanut enkä ole sitä kartella. On yksinomaan traagista ja traumaattistakin, kun ei ole voinut turvata lapsille lähellekään sellaista lapsuutta kuin alunperin ajatteli. Itse jouduin puntaroimaan ja painiskelemaan pitkään kysymyksen "milloin on hyvä aika erota?" kanssa. Ihminen on kun sopeutuu, tottuu löysään hirteenkin.
Vastuuta on kannettu ja kannetaan edelleen, kasvattava kokemus joka kasvattaa itseäsi myös. Ratkaiseva osa elämää ja sitä miten elämän näet
Tyttäreni syntyi -99. Kerran ostin hänelle puhelimen. Muuten on pärjännyt omillaan.
>simiti<