Olenko pikkumainen ystävä?

Olemme olleet ystäviä jo kymmeniä vuosia. Minua on alkanut raastamaan ajatus, että suhteemme ei ole vastavuoroinen muistamisten ja lahjojen suhteen. Toisaalta ymmärrän tämän, sillä ystäväni on varattomampi kuin minä.
Vuosien ajan olemme viettäneet joka kesä viikonlopun mökillämme, jonne ystäväni tullut mielellään ”passattavaksi”, perheen äiti kun on. Hänen viiskymppisiään juhlittiin, ennen omiani, lahjoin ja puhein. Ystäväni itse pyysi näitä huomionosoituksia ja puheita ennakkoon juhliin kutsutuilta. Itse maksoin lahjaksi hotelliviikonlopun ystävälleni miehensä kanssa. Myös lupauduin hoitamaan heidän lapsensa tuolloin. Olen myös ollut muutenkin lasten elämässä mukana, itse kun olen lapseton.
Minä kun täytin 50, sain monenlaista lahjakorttia ja ihanaa yllätystä postina. Elettiin tiukkaa Korona-aikaa. Juhlia ei ollut. Mutta kappas, tämä ystäväni oli ensin unohtanut syntymäpäiväni, ja sain kortin sitten myöhässä häneltä. Olin pettynyt. No kortti kuitenkin.

Nyt sitten tapahtui se, että mökkimme myytiin. Ystäväni oli tosi pettynyt. Että ei pääsekään enää mökillemme. No sen sijaan teimme pikkureissun Viroon. Ystäväni puhui ennakkoon, että nyt kun hänellä on rahaa hyvin, niin hän voisi tarjota minulle jonkun ruoan minulle. No sitä tarjousta ei tullut tuon reissun aikana. Lapsilleenki hän osti tuliaiset lähinnä kannustukseni myötä.
Olenko ihan inhottava ystävä, kun itse mielessä vihoittelen ja marisen, että kun on niin saita, ja epäreilu!? En mahda tunteelleni mitään. Enkä uskalla ottaa asiaa puheeksikaan, koska vaikuttais sitten siltä, että antamani lahjat ei olisi annettu pyyteettömästi. Vaan että lasken, mitä saan vastalahjoiksi.
Nyt minusta tuntuu, että en halua joulukorttiakaan enää lähettää.
Onko teillä kellään tunnut tunne, että mitkään muistamiset eivät mene tasan?