Viimeiset reilut neljä kuukaautta on ollu mun onnellisimmat. Ja nyt se kaikki on mennyttä. Mä oo en koskaan saanu hirveesti iloita niin ihanista asioista kuin rakkaudesta ja onnesta.
Tammikuussa mä tutustuin yhteen ihanaan mieheen, joka vei mun sydämmen. Mä ihastuin ja rakastuin ja ruvettiin seurustelemaaan. Tutustui samassa kuussa mun vanhempiin, kun asun vielä kotona ja oli meillä myös yötä seuraavana viikonloppuna. Tutustuin myös hänen perheeseensä kun myös hän asuu kotona, tosin vain viikonloppuisin (on intissä). Asiat meni nopeeta, joo, mutta se tuntui niin oikeelta ja tuntuu vieläkin. Oltiin joka vkl yhessä ja melkein joka yö myös. Kaippa hänkin jotain tunsi, ei kai muuten näin pitkään olisi jaksanut.
Viime yönä kun oltiin sängyssä, hänellä ei seissyt, sanoi että ei tiedä miksi. Hommat loppui siis siihen. En yrittänyt mitään, koska näin kävi myös viime viikonloppuna ja silloin yritin, mutta ei vaikutusta, tosin sillon arveltiin sen vain olevan stressiä ja sitä kun aikaa ei ollut hirveesti. Kysyin sitten stressaako tai onko suorituspaineita (hän ei kauheen kokenut) tai vastaava. Hän ei tiennyt, ei pitäisi olla. Myöhemmin viittasin sitten jos se olisi joku tunne juttu. Ei taaskaan oikeen tiennyt. Yhdessä vaiheessa kysyin myös jos se olisi sitä, että ei halua olla mun kanssa. Hän kysyi, että miksi ei haluaisi? Sanoin että: en tiedä, sä tiedät. Ei sanonut enää mitään. Paljoa ei enää puhuttu. Olin epävarma mua itketti (itkin), en tiedä huomasko hän. Sitten hän sanoi että on miettinyt tätä meidän juttua. Siinä vaiheessa mä tiesin ja rupesin todella itkemään. Hänkin rupes itkemään (mies, joka ei oo itkenyt sitten seiskaluokan). En muista yötä kovin tarkasti, mutta jouduin kyselemään hirveesti, että saisin hänet sanomaan asiat niinkuin ne ovat. Kysyin mitä hän on miettinyt en muista mitä vastasi. Mutta eräs asia, mitä sanoi, miettineensä paljon viime viikkona meitä ja ei tunne enää samoin. Tosta tunne jutusta en oo ihan varma. Asiat todellakin vähän hämärän peitossa, mutta sen ydin, mitä juteltiin yöllä on se että hänellä ei oo ketään toista, oon hänellä tärkee ja hän välittää musta paljon, mutta tunnun ystävältä, en tyttöystävältä ja kaiken tän sai suoranaisesti nyhtää hänestä irti. Hän itki todella paljon, välillä tuntui että olisi itkenyt enemmän kuin minä. Hän pyyteli anteeksi, ei olisi halunnut satuttaa ja loukata minua. Halailtiin paljon lohdutettiin toisiamme. Ja se että hänestä tuntui (tuntuu) tosi pahalta. Suutelin häntä ja kysyin että eikö tunnu missään? Vastaus hetken hiljaisuuden jälkeen: ei niin kuin pitäis tuntuu.
Jäi meille kuitenkin vielä yöksi ja nukuttiin sylikkäin.
Aamulla itkettiin lisää ja hän pyyteli anteeksi ym. Keräsin hänen tavarat sitten mitä oli meillä. Ja saatoin autolle. Itkettiin ja halattiin tosi pitkään. Suutelinkin häntä vielä viimesen kerran ja sitten hän lähti. Itkien.
Mun on niin paha olla ja mä rakastan häntä!
Tammikuussa mä tutustuin yhteen ihanaan mieheen, joka vei mun sydämmen. Mä ihastuin ja rakastuin ja ruvettiin seurustelemaaan. Tutustui samassa kuussa mun vanhempiin, kun asun vielä kotona ja oli meillä myös yötä seuraavana viikonloppuna. Tutustuin myös hänen perheeseensä kun myös hän asuu kotona, tosin vain viikonloppuisin (on intissä). Asiat meni nopeeta, joo, mutta se tuntui niin oikeelta ja tuntuu vieläkin. Oltiin joka vkl yhessä ja melkein joka yö myös. Kaippa hänkin jotain tunsi, ei kai muuten näin pitkään olisi jaksanut.
Viime yönä kun oltiin sängyssä, hänellä ei seissyt, sanoi että ei tiedä miksi. Hommat loppui siis siihen. En yrittänyt mitään, koska näin kävi myös viime viikonloppuna ja silloin yritin, mutta ei vaikutusta, tosin sillon arveltiin sen vain olevan stressiä ja sitä kun aikaa ei ollut hirveesti. Kysyin sitten stressaako tai onko suorituspaineita (hän ei kauheen kokenut) tai vastaava. Hän ei tiennyt, ei pitäisi olla. Myöhemmin viittasin sitten jos se olisi joku tunne juttu. Ei taaskaan oikeen tiennyt. Yhdessä vaiheessa kysyin myös jos se olisi sitä, että ei halua olla mun kanssa. Hän kysyi, että miksi ei haluaisi? Sanoin että: en tiedä, sä tiedät. Ei sanonut enää mitään. Paljoa ei enää puhuttu. Olin epävarma mua itketti (itkin), en tiedä huomasko hän. Sitten hän sanoi että on miettinyt tätä meidän juttua. Siinä vaiheessa mä tiesin ja rupesin todella itkemään. Hänkin rupes itkemään (mies, joka ei oo itkenyt sitten seiskaluokan). En muista yötä kovin tarkasti, mutta jouduin kyselemään hirveesti, että saisin hänet sanomaan asiat niinkuin ne ovat. Kysyin mitä hän on miettinyt en muista mitä vastasi. Mutta eräs asia, mitä sanoi, miettineensä paljon viime viikkona meitä ja ei tunne enää samoin. Tosta tunne jutusta en oo ihan varma. Asiat todellakin vähän hämärän peitossa, mutta sen ydin, mitä juteltiin yöllä on se että hänellä ei oo ketään toista, oon hänellä tärkee ja hän välittää musta paljon, mutta tunnun ystävältä, en tyttöystävältä ja kaiken tän sai suoranaisesti nyhtää hänestä irti. Hän itki todella paljon, välillä tuntui että olisi itkenyt enemmän kuin minä. Hän pyyteli anteeksi, ei olisi halunnut satuttaa ja loukata minua. Halailtiin paljon lohdutettiin toisiamme. Ja se että hänestä tuntui (tuntuu) tosi pahalta. Suutelin häntä ja kysyin että eikö tunnu missään? Vastaus hetken hiljaisuuden jälkeen: ei niin kuin pitäis tuntuu.
Jäi meille kuitenkin vielä yöksi ja nukuttiin sylikkäin.
Aamulla itkettiin lisää ja hän pyyteli anteeksi ym. Keräsin hänen tavarat sitten mitä oli meillä. Ja saatoin autolle. Itkettiin ja halattiin tosi pitkään. Suutelinkin häntä vielä viimesen kerran ja sitten hän lähti. Itkien.
Mun on niin paha olla ja mä rakastan häntä!
Vastaukset 7
Vanhimmat
no nythän on käyny niin, että tämä tyyppi on umpihomo, joka hoksas homoutensa vasta intissä. Miks muuten ois sut jättäny? Hän vaan ei ollut selvillä omasta seksuaalisesta identiteetistään. On näitä nähty.. Voimia sinulle, vika ei ole sinussa!
Kiitos! :)
Tämä homous kävi kyllä munkin mielessä, mutta en siihen oikeen osaa uskoa. Ollut jo viime heinäkuusta asti intissä, että eiköhän olisi keksinyt homoutensa jo silloin ja hänellä on kyllä seissyt aikasemmin jos sen takia homoutta arvelet :)( Ja siihen miksi jätti. Sanoi että en tunnu enää tyttöystävältä vaan ystävältä.
Hän sanoi että voidaanhan me olla vielä ystäviä? Sanoin että en tiedä, hän sanoi ymmärtävänsä ja vielä jotain muuta. Nyt toivon että olisin sanonut jotain ihan muuta.
Vaikka tiedän että meistä ei voisi tulla enää mitään, haluaisin vain olla hänen kanssaan. Olla hänen lähellään ja puhua hänen kanssaan, tietää kuinka hänen paivänsä meni eilen, oliko hänellä paha olla, itkikö, miettikö minua tai meitä, kertoiko vanhemmilleen.
Odotan jatkuvasti häneltä soittoa tai tekstiviestiä. Talomme on tien vieressä, joten aina kun kuulen auton, odotan sen hidastavan ja kääntyvän pihaan. Odotan häntä.
Pieni toivo silti elää minussa. Hän oli kuitenkin toisaalta niin epävarma ja kun hänellä oli niin paha olla.
Ehkä hän vielä palaa luokseni ja katuu kaikkea? Tai sitten ei. Ehkä hän erehtyi tunteissaan ja rakastaakin mua? Odotan ja toivon.
Haluaisin vain olla hänen kanssaan, vaikka siinä ei mitään romanttista olisikaan, haluan olla vain hänen lähellään. Olla hänen ystävänsä. Olla tärkeä ystävä, olla tärkeä hänelle.
Tuntuu kuin mun elämältäni olisi kadonnut pohja: Kaikki suunnitelmat kesäksi koski meitä molempia, kuinka mennään sinne ja tänne yhessä. Kenen kanssa mä nyt meen? Mitä mä nyt teen? Piti olla yhessä kun hän pääsee intistä...
Opiskelujakin olin miettinyt niin paljon meidän kannalta, nyt kaikki täytyy laittaa uusiksi. Mä en halua!
Mä haluaisin niin paljon olla osa hänen elämäänsä, tietää mitkä koulut kutsuu valintakokeisiin ja mihin niistä hän pääsee.
Mä en haluu olla yksin vaan hänen kanssaan. Hän oli niin suuri osaa mun elämää, mä en haluu jatkaa elämääni ilman häntä.
Nyt mä oon ihan yksin.
Saman kävin läpi itsekin useita vuosia sitten. Tunnistin vieläkin samat ajatukset, joita nyt kirjoitit ja joita tunsin tuolloin "eronpäivänä". Olemme edelleen hyviä ystäviä ja kumma kyllä pääsin melko nopeasti näistä surullisista tuntemuksesta pois. Näin jälkeenpäin kun olen asiaa vielä miettiny niin olen tajunnut, että näinhän sen pitikin mennä. Älä ihmeessä teilaa häntä ystävänä. Voit vielä saada häneltä paljon, ehkä enemmän kuin osaat nyt kuvitella. Niin ainakin minulle kävi. Ystävyys tosin tarkoittaa sitten sitä, että ystävyyttä myös ylläpidetään, eikä se jää vain kauniiksi sanaksi.
Niin, silloin yöllä en siitä ystävyydestä tiennyt. En uskonut pystyväni siihen. Nyt en mitään muuta yhtä paljon toivokkaan kuin ystävyyttä ja että saisin nähdä hänet tai no yhteen palaamista tietysti, mutta tuskin sitä tulee tapahtumaan. Mutta kysymys kuuluu: Tarkoittiko hän sitä ystävyyttä todella? Mun ei mitään muuta tekis mieli tehdä kun laittaa tekstiviesti: Tavataanko? Mutta en uskalla ja kuinka järkevää se tässä vaiheessa edes olisi? Haluaisin niin tietää mitä hän tuntee ja mitä hänen päässään liikkuu ja ennen kaikkea onko hän varma? Haluaisin olla hänen kanssaan. Siis jutella ja viettää aikaa ym. Kyllä se halauskin olisi ihana saada:)
Sinua ja tilannettasi tämän enempää tietämättä, mutta viimeisen kirjoituksesi perusteella voisi kysyä, että oletko varma mitä haluat? Ystävyyttä vai suhdetta? Tämä sinun pitää itsellesi aivan ensimmäiseksi selvittää.
Se tarkoittiko hän ystävyyttä todella selviää ajan mittaan aivan varmasti. Jos hän pitää yhteyttä, niin kuin ystävät pitävät, hän tarkoitti sitä.
Älä ihan vielä ehdota tapaamista. Se on kenties vain sinun itsesi parhaaksi. Anna ajan hieman kulua ja kun tunnet, että pystyt tapaamaan hänet ystävänä ota yhteyttä. Ellei hän sitten ota ennen sinua...
Niin se vaan on, että tämä latteus pitää paikkansa : Anna ajan kulua. Aika parantaa haavat.
Kyllä tietenkin suhteen haluaisin, en sitä kiellä, mutta tiedän että sitä en voi saada, joten olisin onnellinen jos saisin olla hänen ystävänsä. Hän on vaan mulle niin tärkeä. Välillä pystyn jo ajattelemaan häntä itkemättä.
Niin mutta uskaltaako hän ottaa sitä yhteyttä sen jälkeen mitä sanoin? Etenkin kun tietää mun kyllä rakastavan häntä. Ja mitä jos hän ei tarkottanutkaan sitä? Mulla on vaan niin paha olla. En tiedä voiko näin olla, mutta tältä musta nyt tuntuu. Se että jos hän vaan olisi tossa vieressä vaikka ihan hiljaa sais mun olon jo tuntumaan paremmalata.
Mun pään sisällä vaan huutaa koko ajan se mitä jos? Kun hän oli sillon yöllä niin epävarma ja surullinen. Mutta joo, kyllä mä sisimmässäni tiedän että ei se niin ole. Ei meistä voi tulla enään mitään ja sen takia olisin jo periaatteesa valmis tapaamaan hänet vain ystävänä vaikka kyllä siinä varmaan aluks itku tulis, mikä taas todisteena siitä että ei pitäisi tavata. Ainakaan vielä. Mut jotenkin olis vaan helpompaa nyt olla hänen kanssaan kun kestää yksin. Tiedä sitten.