Vaadin että revit sydämeni irti rinnastani ja syötät sen vaikka verikoirille, ei kiinnosta. Kunhan tämä pitkittynyt kärsimys vain loppuu. Se on kuin painajainen johon ei voi herätä, kun asian edistämiseksi ei voi tehdä oikeastaan mitään. Lopulta ei enää jaksa. Asiat pysyvät samanlaisina jos ne eivät muutu. Aika parantaa haavat mutta ei kaikkia haavoja... Myönnän sen. Syy oli silti minun. Itsepähän hautani kaivoin, toivottavasti itselläsi menee paremmin eli vähintäänkin siedettävästi. Oli pakottava tarve saada tämä asia ilmaistua tänne.
Ihana kaivattuni
Anonyymi-ap
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Valottaisitko jotenkin lisää eikö puhumalla asiat selviä parhain päin..
Olisi pitänyt pakottaa itseni puhumisen tasolle asti. Kummallakaan ei ole mitään tietoa toisesta (puh.nro, ei nimeä tiedossa eikä muutakaan). Se vaihtelee omituisesti että kuinka usein ajattelee toista. Nyt se kaipuu on näköjään häiritsevän suuri mutta kyllä tämä vielä helpottaa. Tämä ei ollut mikään känniavautuminen koska jätin viinan toistaiseksi tässä hiljattain. Luin joskus netistä ihan tieteellistä tietoa ihmisten neuroottisuuden asteista. Niistä oli olemassa jokin wikipediasivu missä oli jotain aivojen synapseja tai vastaavia ja niillä oli jotkin aakkoskoodit. Olisi mukava tietää jonkin testin avulla että mihin luokkaan omat aivoni kuuluvat. Koko kaipuu sai alkunsa juuri sellaisesta intensiivisestä kohtaamisesta. Neuroottiset ihmiset eivät lähtökohtaisesti kestä niitä tilanteita niin hyvin kuin muut ihmiset.