vuosi siitä, kun hänet (nainen) viimeksi näin.
Vuosi sitten kun yhdessä matkustimme viettämään yhdistettyä loma/työviikkoa itsenäisyyspäivän alla, ei itselläni ollut aavistustakaan siitä, että viikko tulisi olemaan viimeinen yhteisellä polullamme.
Vuoden aikana olimme tavanneet lukemattomia kertoja, joskus lyhyemmin ja toisinaan taas pitempiä aikoja kerrallaan. Useita ihania reissuja myös luonnon helmassa.
Vaikka olimmekin tunteneet toisemme vuosikymmeniä, niin silloin kun taas 2020 tapasimme, oli tapaaminen hyvin erilainen. Ne tunteet, mitä häntä kohtaan tunsin jo ensi hetkestä lähtien tuntuivat siltä kuin olisin elänyt hänen kanssaan aina - moni asia tuntui niin tutulta.
Mikä teki sitten hänestä erityisen? Ensinnäkin hänen tapansa keskustella vaikutti minuun todella paljon. Hänellä oli laajat tiedot monesta asiasta, auton korjaamisesta lähtien. Hänen ruuantekotaitonsa oli myös aivan mykistävä. En muista nähneen mitään oppaita jne. vaan hän valmisti mitä herkullisimpia ruokia omien tuntemustensa mukaan ja siinä samalla opetti ruuan tekemiseen myös minuakin.
Hän oli myöskin kaikin puolin hyväsydäminen ihminen. Hän oli kuitenkin kokenut paljon myös huonoja asioita elämässään. Kun luottamus välillämme kasvoi, niin hän salli minun kuorivan hänet kerros kerrokselta pikkuhiljaa. Lopulta hän pystyi kertomaan minulle kaiken itsestään ja elämästään, myös ne kipeimmätkin asiat, joista hän ei ollut kertonut koskaan kenellekään toiselle ihmiselle. Koska olin hänelle luottamuksen arvoinen, niin oli hänkin minulle. Itsekin kerroin hänelle myös itsestäni ja kaikista elämän vaiheista kaiken, myös kuolemasta, joka on ollut itselleni asia, josta en ollut juurikaan kenellekään toiselle ihmiselle puhunut aiemmin.
Vuoden aikana suunnittelimme sitten yhteistä tulevaisuutta, mitä tekisimme, millaisessa asunnossa haluaisimme asua jne. Koska elämäntilanteemme olisivat erilaiset, niin olin valmistautunut muuttamaan myös uudelle paikkakunnalle, sinne missä hän kävisi töissä.
Luulin, että viikolla, joka jäi sitten viimeiseksemme olimme molemmat nauttineet, kun saimme viettää yhdessä aikaa, kulkea kävelyteillä pakkasen nipistellessä poskiamme jne.
Sitten loppuviikosta lähdimme ajelemaan hänen kotia kohti, matkalla kävimme kaupassa ostamassa ruokatarvikkeita jne. Illalla vielä oli yhdessä oloa ja saunomista.
Kun lauantaiaamu koitti, niin vaistosin, että jotain oli tapahtunut yön aikana. Istuimme aamupalalla keittiön pöydän ääressä, mutta kumpikin oli jostain syystä hiljaisia. Hän tiesi, että joutuisin lähtemään taas puoleen päivään mennessä. Oliko se sitten se asia, joka johti siihen, että emme aamulla enää isosti jutelleet? En edelleenkään tiedä.
Lähtöni jälkeen olimme vielä muutamia kertoja yhteyksissä, mutta mikään ei palannut enää entiselleen.
Voi sanoa, että elämä on kyllä ihmeellistä. Miten kaikki voikin muuttua hetkessä, kuin mitään yhteistä välillämme ei olisi koskaan ollutkaan?
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, en kuitenkaan vihaa häntä enkä ole hänelle katkera, vaan enemmänkin pettynyt itseeni. En ollut sitten kuitenkaan hänelle se oikea ihminen.
Ehkä vain ei ollut oikea aika yhteiselle elämällemme. Hänellä on kuitenkin paikka sydämessäni ikuisesti. Hän on minulle tärkeä ja arvokas sekä ainutlaatuinen.
Toivottavasti tulisi mahdollisuus tavata vielä ja jutella kaikesta ystävinä/kavereina.
Tähän kuuhun on hyvä jättää myös palstailu ja alkaa pohdiskelemaan mitä vielä elämässä tekisi.
Vuosi sitten kun yhdessä matkustimme viettämään yhdistettyä loma/työviikkoa itsenäisyyspäivän alla, ei itselläni ollut aavistustakaan siitä, että viikko tulisi olemaan viimeinen yhteisellä polullamme.
Vuoden aikana olimme tavanneet lukemattomia kertoja, joskus lyhyemmin ja toisinaan taas pitempiä aikoja kerrallaan. Useita ihania reissuja myös luonnon helmassa.
Vaikka olimmekin tunteneet toisemme vuosikymmeniä, niin silloin kun taas 2020 tapasimme, oli tapaaminen hyvin erilainen. Ne tunteet, mitä häntä kohtaan tunsin jo ensi hetkestä lähtien tuntuivat siltä kuin olisin elänyt hänen kanssaan aina - moni asia tuntui niin tutulta.
Mikä teki sitten hänestä erityisen? Ensinnäkin hänen tapansa keskustella vaikutti minuun todella paljon. Hänellä oli laajat tiedot monesta asiasta, auton korjaamisesta lähtien. Hänen ruuantekotaitonsa oli myös aivan mykistävä. En muista nähneen mitään oppaita jne. vaan hän valmisti mitä herkullisimpia ruokia omien tuntemustensa mukaan ja siinä samalla opetti ruuan tekemiseen myös minuakin.
Hän oli myöskin kaikin puolin hyväsydäminen ihminen. Hän oli kuitenkin kokenut paljon myös huonoja asioita elämässään. Kun luottamus välillämme kasvoi, niin hän salli minun kuorivan hänet kerros kerrokselta pikkuhiljaa. Lopulta hän pystyi kertomaan minulle kaiken itsestään ja elämästään, myös ne kipeimmätkin asiat, joista hän ei ollut kertonut koskaan kenellekään toiselle ihmiselle. Koska olin hänelle luottamuksen arvoinen, niin oli hänkin minulle. Itsekin kerroin hänelle myös itsestäni ja kaikista elämän vaiheista kaiken, myös kuolemasta, joka on ollut itselleni asia, josta en ollut juurikaan kenellekään toiselle ihmiselle puhunut aiemmin.
Vuoden aikana suunnittelimme sitten yhteistä tulevaisuutta, mitä tekisimme, millaisessa asunnossa haluaisimme asua jne. Koska elämäntilanteemme olisivat erilaiset, niin olin valmistautunut muuttamaan myös uudelle paikkakunnalle, sinne missä hän kävisi töissä.
Luulin, että viikolla, joka jäi sitten viimeiseksemme olimme molemmat nauttineet, kun saimme viettää yhdessä aikaa, kulkea kävelyteillä pakkasen nipistellessä poskiamme jne.
Sitten loppuviikosta lähdimme ajelemaan hänen kotia kohti, matkalla kävimme kaupassa ostamassa ruokatarvikkeita jne. Illalla vielä oli yhdessä oloa ja saunomista.
Kun lauantaiaamu koitti, niin vaistosin, että jotain oli tapahtunut yön aikana. Istuimme aamupalalla keittiön pöydän ääressä, mutta kumpikin oli jostain syystä hiljaisia. Hän tiesi, että joutuisin lähtemään taas puoleen päivään mennessä. Oliko se sitten se asia, joka johti siihen, että emme aamulla enää isosti jutelleet? En edelleenkään tiedä.
Lähtöni jälkeen olimme vielä muutamia kertoja yhteyksissä, mutta mikään ei palannut enää entiselleen.
Voi sanoa, että elämä on kyllä ihmeellistä. Miten kaikki voikin muuttua hetkessä, kuin mitään yhteistä välillämme ei olisi koskaan ollutkaan?
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, en kuitenkaan vihaa häntä enkä ole hänelle katkera, vaan enemmänkin pettynyt itseeni. En ollut sitten kuitenkaan hänelle se oikea ihminen.
Ehkä vain ei ollut oikea aika yhteiselle elämällemme. Hänellä on kuitenkin paikka sydämessäni ikuisesti. Hän on minulle tärkeä ja arvokas sekä ainutlaatuinen.
Toivottavasti tulisi mahdollisuus tavata vielä ja jutella kaikesta ystävinä/kavereina.
Tähän kuuhun on hyvä jättää myös palstailu ja alkaa pohdiskelemaan mitä vielä elämässä tekisi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.