Olen jo aikuinen, sisarukseni eivät. Asun poissa vanhempieni luota mieheni kanssa ja sisarukseni asuvat vielä lapsuudenkodissamme. Nyt monen huutoisan avioliittovuoden jälkeen äitini paukautti yhtenä kirkkaana päivänä haluavansa eron ja isäni oli kuin salama olisi iskenyt. Täysin sekaisin.
Isäni soittelee minulle joka viikko, itkuisella äänellä ja purkaa tuntojaan. Vuorotellen haukkuu äitiä, vuorotellen palaa lähtöruutuun ja kuvittelee kaiken kääntyvän parempaan suuntaan. Äitini soittelee vähemmän, ja joka kerta purnaa miehensä, eli isäni käytöstä täyttäessä milloin mitäkin eropapereita ja huoltajuusjuttuja. Isäni velvoittaa minua olemaan kertomatta äidilleni että hän on soitellut ja tämä raastaa minua TODELLA PALJON. USein itken kotona, sisarusteni puolesta ja isäni. Kuinka äiti voi tehdä tämän, 26 avioliittovuoden jälkeen? Miksei isäni ole tajunnut viedä häntä ulos, tai edes jollekkin matkalle, koskaan jotta äitini olisi voinut tuntea olevansa nainen eikä pelkästään äiti?
Eilen vimmastuin puhelimessa todella pahasti isälleni. Huusin että en halua kuulla yhtään sanaa enää mistään avioliittoon liittyvästä ja käskin isäni muuttaa kotoaan pois. Hän kitkuttelee tällä hetkellä pienessä huoneessa ja rypee itsesäälissä ja marttiudessa niinkuin äitinikin.
Viimeisinpänä tempauksena äitini on alkanut käyttää siskoni painonpudotusta aseenaan isää vastaan. Tästäkään asiasta en saisi äidilleni puhua isän mielestä. TEkisi mieli huutaa ja paiskoa tavaroita äitini päälle, jotta lopettaisi tämän kaiken, eikä minun tarvitsisi enään kantaa harteillaan isän, siskon ja veljen tuskaa.
En tiedä miten jaksan kohta enää. Oma liittokin tuntuu aika kornilta. Nuorena mennään naimisiin ja kohta pitäisi alkaa rakentaa taloakin. Rakastan miestäni, mutta kohta en uskalla enää jatkaa jos kaikki suhteet kariutuvat kuitenkin lopussa.
Kohtalotovereita?
Isäni soittelee minulle joka viikko, itkuisella äänellä ja purkaa tuntojaan. Vuorotellen haukkuu äitiä, vuorotellen palaa lähtöruutuun ja kuvittelee kaiken kääntyvän parempaan suuntaan. Äitini soittelee vähemmän, ja joka kerta purnaa miehensä, eli isäni käytöstä täyttäessä milloin mitäkin eropapereita ja huoltajuusjuttuja. Isäni velvoittaa minua olemaan kertomatta äidilleni että hän on soitellut ja tämä raastaa minua TODELLA PALJON. USein itken kotona, sisarusteni puolesta ja isäni. Kuinka äiti voi tehdä tämän, 26 avioliittovuoden jälkeen? Miksei isäni ole tajunnut viedä häntä ulos, tai edes jollekkin matkalle, koskaan jotta äitini olisi voinut tuntea olevansa nainen eikä pelkästään äiti?
Eilen vimmastuin puhelimessa todella pahasti isälleni. Huusin että en halua kuulla yhtään sanaa enää mistään avioliittoon liittyvästä ja käskin isäni muuttaa kotoaan pois. Hän kitkuttelee tällä hetkellä pienessä huoneessa ja rypee itsesäälissä ja marttiudessa niinkuin äitinikin.
Viimeisinpänä tempauksena äitini on alkanut käyttää siskoni painonpudotusta aseenaan isää vastaan. Tästäkään asiasta en saisi äidilleni puhua isän mielestä. TEkisi mieli huutaa ja paiskoa tavaroita äitini päälle, jotta lopettaisi tämän kaiken, eikä minun tarvitsisi enään kantaa harteillaan isän, siskon ja veljen tuskaa.
En tiedä miten jaksan kohta enää. Oma liittokin tuntuu aika kornilta. Nuorena mennään naimisiin ja kohta pitäisi alkaa rakentaa taloakin. Rakastan miestäni, mutta kohta en uskalla enää jatkaa jos kaikki suhteet kariutuvat kuitenkin lopussa.
Kohtalotovereita?
Vastaukset 3
Vanhimmat
että äitini siis jätti ja vaatii omakotitalon itselleen koska veljeni on läheisessä koulussa yläasteella. Isäni ollaan siis heittämässä pellolle.
Siskoni vihaa isääni tai ainakin siltä se näyttää. Haistattelee päivät pitkät ja kiroaa. Oman parisuhteensakin on sotkenut jotenkin.
Isääni yritin saada hakemaan apua ahdistukseensa, mutta hän vannotti että suuttuu todella jos minä jotain sellaista enää yritän. Sitten hän valittaa että kaikki hylkäävät ja hän on aivan yksin. En tiedä onko se minun roolini nyt olla isäni tukipilari, en sitä jaksaisi.
Olin hieman vastaavassa tilanteessa aiemmin ja silloin todella olin isän tukipilarina, vaikken oikeastaan olisi jaksanut. Nyt isä on saanut jo elämänsä raiteilleen ja välimme ovat loistavat. Äiti ei edelleenkään voi hyväksyä sitä että olin isän tukena.
Jos nyt pitäisi valita, valitsisin samoin. Olisi kammottavaa tietää hylänneensä oma isänsä silloin kun hänellä meni huonosti. Jos itselleni sattuisi kipeä ero, tiedän että isäni olisi puolestaan tukenut minua kaikella mahdollisella tavalla.
kiva kuulla että jollakin on samantapaisia kokemuksia. Ja että tästäkin selvitään kunnialla.