Ihmettelen sitä kun jotkut hankkivat lapsen estämään avioeroa. Joskus yhdessä, joskus naisen "pikku älynväläyksenä". Mies näkee silloin asiat laajemmalta kantilta, kun osallisia on yksi entistä enemmän, pieni ja avuton vielä.
Voisin veikata että noissa tilanteissa lapsi vain lykkää eroa, ei estä. Tiedän tapauksen jossa se lykkäsi 10 vuotta, ja sinä aikana miehellä oli salasuhde naisen kanssa, jonka vuoksi olisi muuten eronnut vaimosta. Nyt lapsi on iso ja sen takia ylläpidetty liitto ilmeisesti viime metreillä. Salasuhde edelleen meneillään.
Eräs tuttu on ollut töissä perheneuvolassa. Hänen mukaansa ns. iltatähti-lapsi on usein liiton pelastajaksi hankittu. Eli muiden lasten jälkeen huomattavasti nuorempi pikku "viimeinen" oljenkorsi. Mikä pahinta, tällainen lapsi alkaa helposti oirehtia.
Eikä ole fiksua sekään, kun naiset yrittävät pitää holtittomia pelimiehiä kotona vauvan avulla.Sellaisilla miehillä on usein iso pino elatusmaksulappuja yöpöydällään.Ne välittävät lapsistaan, mutta ovat levottomia.Tänään jostain syystä kävin läpi näitä mielessä, olen joskus itsekin kuvitellut, että kun nainen on raskaana, mies rakastuu häneen ikuisiksi ajoiksi..
Entä onko kiva ajatella, että mies pysyy kotona velvollisuuden tunteesta, rakkaudesta lastaan, eikä juurikaan puolisoaan kohtaan? Se on yksi syy miksi mä en hankkisi sitä suhteen pelastaja lasta.Yhteisvanhemmuus jossa koko ajan pinnan lalla kytee ongelmia parisuhteessa, olisi mun mielestä kuin hautausmaalla eläminen. "Kuolema" vaanisi koko ajan, suhde olisi niin synkkä ja se mua ahdistaisi. Ero sen sijaan on hetken kipu, joka poistuu.
Voisin veikata että noissa tilanteissa lapsi vain lykkää eroa, ei estä. Tiedän tapauksen jossa se lykkäsi 10 vuotta, ja sinä aikana miehellä oli salasuhde naisen kanssa, jonka vuoksi olisi muuten eronnut vaimosta. Nyt lapsi on iso ja sen takia ylläpidetty liitto ilmeisesti viime metreillä. Salasuhde edelleen meneillään.
Eräs tuttu on ollut töissä perheneuvolassa. Hänen mukaansa ns. iltatähti-lapsi on usein liiton pelastajaksi hankittu. Eli muiden lasten jälkeen huomattavasti nuorempi pikku "viimeinen" oljenkorsi. Mikä pahinta, tällainen lapsi alkaa helposti oirehtia.
Eikä ole fiksua sekään, kun naiset yrittävät pitää holtittomia pelimiehiä kotona vauvan avulla.Sellaisilla miehillä on usein iso pino elatusmaksulappuja yöpöydällään.Ne välittävät lapsistaan, mutta ovat levottomia.Tänään jostain syystä kävin läpi näitä mielessä, olen joskus itsekin kuvitellut, että kun nainen on raskaana, mies rakastuu häneen ikuisiksi ajoiksi..
Entä onko kiva ajatella, että mies pysyy kotona velvollisuuden tunteesta, rakkaudesta lastaan, eikä juurikaan puolisoaan kohtaan? Se on yksi syy miksi mä en hankkisi sitä suhteen pelastaja lasta.Yhteisvanhemmuus jossa koko ajan pinnan lalla kytee ongelmia parisuhteessa, olisi mun mielestä kuin hautausmaalla eläminen. "Kuolema" vaanisi koko ajan, suhde olisi niin synkkä ja se mua ahdistaisi. Ero sen sijaan on hetken kipu, joka poistuu.
Vastaukset 32
Vanhimmat
ihminen,joka rakastaa lastaan,ei eroa muuta kuin väkivalta tai alkoholitapauksissa.
Juu, ja pistää lapsensa läpi perhehelvetin vain voidakseen kantaa "hyvän äidin" glooriaa. On se joo tosi hienoa että jaksaa äipää kärsiä, kärsiä ja kirkkaamman kruunun saada, kun lapset kärsii kahta kauheammin voimatta tehdä asialle mitään.
Itse otin vanhempieni avioeron iltarukouslistalleni siinä vaiheessa kun täytin neljä. Äitini oli näitä ihmisiä jotka "rakastavat lastaan", eikä suostunut eroon ennen kun olin parikymppinen ja poissa kotoa. Kiitti vaan kauheesti kun rakastit niin paljon, että ihan kuusitoista vuotta piti sitä perhehelvettiä ja riitoja kestää.
Vaihtaisin minä päivänä tahansa äitini sellaiseen vähemmän rakastavaan malliin, joka olisi tajunnut erota ja parikymmentä vuotta sitten. Ja juu, ei ollut väkivaltaa eikä alkoholia ei. Mutta kaikkea muuta mahdollista oli.
Olen täysin samaa mieltä.
Itse onnettomassa perheessä kasvaneena tiedän, kuinka paljon vanhempien huonot välit lapseen vaikuttavat. Vaikka vanhemmat yrittivät salata suhteensa tilan meiltä lapsilta, niin kyllähän me tiedettiin asioiden oikea tila koko ajan ja se juuri oli raastavaa. Lisäksi jos mukaan sotkee vielä syyllisyyden tunteen siitä, että oma vanhempi hukkaa elämänsä onnettomassa avioliitossa minun takiani, niin terapiakierros on valmis...
Voisin luetella satoja seurauksia, joita vanhempieni rakkaudeton avioliitto minussa on aiheuttanut. Yksi suurin on tietysti ahdistavan elämäntilanteen aiheuttamat sivuvaikutukset vanhemmissani, kuten alkoholin suurkulutus ja sivusuhteet. Älykkäänä lapsena tiesin tarkalleen sivusuhteista ja toimin jopa "salapoliisina" ja voi sitä ahdistuksen määrää, kun suri ja sääli petettyä vanhempaansa! Ei pientä lasta saa pistää läpi sellaisen helvetin... VAsta nyt aikuisena, usean vuoden terapian jälkeen alan saada tunne-elämäni kohdalleen. Niin syviä haavoja vanhempieni "uhrautuminen" minussa aiheutti, puhumattakaan siitä, millaisen parisuhdemallin olen kotoa oppinut ja omassa elämässäni toistanut pettyen kerta toisensa jälkeen...
Suojelkaa lapsianne ja erotkaa! Se on lasten kannalta ihan hyvä vaihtoehto ja parempi kuin roikkua tyhjässä suhteessa. Yksinhuoltajien lapsista sanotaan vaikka mitä, mutta tuntemani erolapset ovat tunneälykkäitä, empaattisia ja älykkäitä lapsia, joita ei ole turhaan kuormitettu vanhempien salailulla, valehtelulla ja repivillä riidoilla.
Viv79 kertoi paljolti mitä asiasta ajattelin. Onnettomassa liitossa pysyminen arpeuttaa varmasti lasta pahemmin kun ero, ja jos kerran ainekset lasten takia jäämiseen on, ne resurssit voi käyttää siistiin eroon ja sopuisaan tapaamisten järjestymiseen.
Omien vanhempien eronvälttelyn seurauksena luulin pitkään, ettei normaaleja liittoja ole, vaan kaikki ovat kulissien takana yhtä riitaisia ja onnettomia kuin meillä. Järkytyin joskus kaverin luona kyläilemässä ollessani kun hänen vanhempansa juttelivat keskenään ja kävivät yhdessä elokuvissa. Ihan oikeasti elokuvissa. Eivätkä vaan sanoneet menevänsä elokuviin silloin kun todellisuudessa menivät autoon tappelemaan ettei lapset kuule.
Ajoittain horjuva uskoni kestäviin pitkiin suhteisiin johtuu pitkälti äitini päätöksestä olla eroamatta. Onneksi nyt jo hetkittäin ymmärrän että kyseessä oli ainoastaan yhden ihmisen huono valinta, ei mikään kaikkien ihmisten vääjäämätön kohtalo.
E-ROT-KAA lastenne takia, älkää jättäkö eroamatta. Siis jos avioliitto ei enää toimi, tietysti.
esim. mitä?
Kauheasti eroa puolustellaan,eikö olis parempi,että ihmiset saisi asiat kuntoon ilman eroa,sekin vaihtoehto on olemassa.
En oikein usko,että ero useinkaan on lapselle hyvä vaihtoehto.Taidamme vaan "suojella" itseämme.
Ero on aina lapselle yksi elämän isoimpia pettymyksiä,mikä jatkuu läpi elämän
jos vanhempasi olisivat aikanaan eronneet,valitettavasti en oikein usko tuohon.
Tsemppiä sinulle,mutta tee itse asioillesi jotain,älä syytä vanhempiasi tapahtuneesta.
Mites ero voi olla lapselle elämän suurimpia pettymyksiä, jos sitä on toivonut niin kauan kuin muistaa? Kun se viimein koitti parikymppisenä, kiitin kyllä kaikkia mahdollisia ylempiä voimia.
Tietysti olisi kiva että asiat saadaan kuntoon ilman eroa, mutta jos ne saadaan kuntoon, ei varmaan ole tarvetta jäädä yhteen vain lasten takia? Tässä puhutaan nyt tapauksista joissa yhteen jäädään AINOASTAAN lasten takia.
Vanhempieni eroamatta jättäminen on yksi elämäni isoimpia pettymyksiä, jotka jatkuu läpi elämän. Uskallan veikata, että itse olet onneksi välttynyt riitaisalta kodilta, koska uskallat noin tyynesti lytätä minun kokemukseni asiasta?
Sinun ei tarvitse siihen uskoa. Ehkä sinusta lapsuuden kokemuksilla ei ole mitään vaikutusta ihmiseen. Itse uskoisin, että yö toisensa jälkeen sängyn alla huutamiselta ja riidoilta piilottelu saattoi vaikuttaa minuun. Ehkäpä ikuinen kauhun tasapainon ylläpito ja minkä tahansa muun puheenaiheen väkisin keksiminen vei energiaa muilta puuhiltani.
Kerroppa hoblaa viisaammaksesi, ketä minun pitää syyttää riitaisasta lapsuudestani, jos se ei ole vanhempieni vika? Mahdollisesti mitä ajattelit että voin asialle jälkikäteen tehdä?
Olen nykyisin ihan sinut asian kanssa, mutta jos voin pelastaa jonkun toisen lapsen vastaavalta kohtalolta, kampanjoin kyllä mielelläni eroamisen puolesta tilanteissa, joissa koitetaan jäädä "lasten takia" yhteen.
Tunteeko joku ihmisen, joka on onnellinen että vanhemmat jäivät huonoon suhteeseen vain hänen takiaan? Että onpas ihanaa kun porukat oli parikymmentä vuotta onnettomia, tosi siistiä kun tiesivät kuitenkin että vapaus koittaa vasta kun olen aikuinen.
Olisinko toisenlainen? Jaa-a, ehkäpä olisin väleissä äitiini, ehkäpä äitini ei vihaisi isääni niin paljon että kieltää lapsensa, koska he pitävät isäänsä yhteyttä. En tiedä. Sinusta minulle kävi varmaan parhain päin, kun sain nautiskella äitin katkeruudesta avioliiton onnelassa?
Elämäni on nyt ihan raiteillaan ja olen siihen tyytyväinen, joten en näe syytä "tehdä asioille jotain". Mennyttä kun on vähän paha muuttaa, ja lapsuus ja nuoruus on ainoa osa elämääni, jota muuttaa haluaisin. Sillä aivan kuten vanhempani, sain vihdoinkin vapautuksen perhehelvetistä eron myötä.
Älä välitä, aina löytyy niitä ihmisiä joilla ei ole elämän realiteetit hanskassa. Eivät ymmärrä että ihmiset ja suhteet ovat yksilöllisiä, erilaisia. Noiden "moralistien" mielestä avioliitto on jumaliakin pyhempi asia, josta ei ikinä saa erota. Ei, vaikka rakkaus olisi loppunut aikaa sitten. Rakkauden voisi muka "löytää uudelleen" asiat selvittämällä ?!? He ovat niitä jotka vedättävät lapsilla.
Jokainen tietää omalla kohdallaan onko ero paras ratkaisu. Eroa haluava osaa ottaa lapsen tunteet huomioon ja ymmärtää miten lapsi vaistoaa jos asiat ovat huonosti ja tulisi kärsimään. Niitä on nähty, "hyvien perheiden"lapsia, joilla kuitenkin on paha olo joka näkyy. Taustalla kummittelee vanhempien väkisin kasassa pidetty avioliitto. Kaikkia asioita kun ei voi "puhua paremmiksi". Joka niin väittää, ei ole elämää tarpeeksi nähnyt monelta kantilta. Tietysti moni lapsi haluaisi etteivät vanhemmat eroa. Tällainen lapsi ajatteleekin vain itseään, ei osaa ajtella vanhempiaan, eikä ainakaan sitä joka haluaa erota. Lapsi ei ymmärrä aikuisten maailmaa, mutta lapselle voi opettaa empatiaa ja ymmärrystä.
ps. minun vanhempani erosivat aikoinaan ja onneksi erosivat. meidän kaikkien on ollut parempi sen jälkeen.
Kirjoituksista saa jotenkin kuvan,että perheet jotka ovat eronneet,ovat eläneet aina lapsen mielestä jotenkin vaikeaa aikaa.
Väitän,että suurin osa lapsista on ollut ihan onnellisia tavallisia lapsia ennen eroa,jotka eivät ole mitenkään kokeneet vanhempiensa suhdetta vaikeaksi.Tyttöni sanoi,että hänen lapsuutensa loppui siihen kun erosimme,hän oli silloin 10v.Vieläkin viisi vuotta myöhemmin hän sanoo toivovansa ja rukoilevansa,että äiti ja isä palaisi yhteen.Uskon,että nämä kokemukset on paljon yleisempiä,kuin helpotuksen tunteet.
"rakkaudeton" ilmapiiri on kyllä niin laaja käsite,ettei sitä pysty kyllä lapsi käsittelemään.
Oletteko sitä mieltä,että esim. uusperheessä missä nainen ja mies on "rakastuneita" niin lapsi on onnelisempi.Valitettavasti he udein kokevat olevansa ulkopuolisia ja "tiellä" aikuisten elämässä.
Työskentelen nuorten parissa ja pystyn erottamaan lähes järjestään eronneista perheistä olevat lapset,ilman keskustelua.He ovat yleensä vähän arkoja,jännittyneitä,mutta usein aika sopeutuvaisia.
Kyllä lapselle on kova paikka hylätä isä/äiti ja näin käy jokaisessa erotapauksessa,vaikka tapaamiset sujuisikin kitkatta.Ei joku joka toinen viikko isällä/äidillä systeemi ole normaalia perheelämää
tuo Rakkaus sana joku myytti,minkä edestä on tehtävä mitä tahansa,että vain rakastaa jotakin.Aika itsekästä
Mielestäsi siis eroa normaalimpaa on, että isä hakkaa äitiään ja lapsi joutuu katsomaan tai pakenemaan ja pelkäämään??
Käytännön hankaluudet jäävät positiivisten tunteiden varjoon. Oletko itse kokenut lapsena molemmat vaihtoehdot, joita voit sitten vertailla? Väkivaltainen yksi-koti, ja vaihtoehtona rakastavat, rauhallineset kaksi-kotia? Huomauttaisin, että on helpompi puhua ongelmista, jotka koskevat käytännön elämää (viikonloppumuutot toisen vanhemman luo, lelut ja pelit tarvitaan molempiin koteihin jne), kuin tunnetason ongelmista. Lapsi pystyy sulkemaan korvansa vanhempien riitelyltä ja jopa äidin pahoinpitelyltä, mutta puhuuko lapsi niistä yhtä avoimesti kuin että nalle jäi väärään kotiin? Ei, tavallisesti lapsi vaikenee, ja se vaikeneminen on pahempi asia kuin että taas pitää muistaa ottaa nallet mukaan isän viikoksi.
Kuten sanottu, erot ovat erilaisia eikä ole kovinkaan hedelmällistä yrittää syyllistää eronneita, etteivät ajattele lapsen parasta. Ymmärrykseni on täysin Rakastettu lapsi -nimimerkillä kirjoittajaa kohtaan.
olikohan sulla punainen lanka hukassa ? vähän olen kuvitellut että vanhemmat haluaa just rakastaa lapsiaan ja tehdä valintansa sen mukaan ? lapsista tulee itsekkäitä jos vanhemmat pomppii vain lasten tahdon mukaan,ei lapsi osaa järjellä ajatella.
Olen tehnytkin asioille paljon; selvittänyt terapiassa elämäni solmukohtia hyvin laajasti, selvittänyt välini vanhempiini ja perheeni jäseniin ym. Perhetaustallani on vaikutus siihen, millainen olen nykyisin ja millainen elämäni on ollut -halusin sitä tai en. Tällä hetkellä asiat ovat hyvin, mutta tiedostan menneisyyden vaikutuksen. Enää se ei ole kuitenkaan elämääni määräävä tekijä.
Olisin varmasti toisenlainen, jos vanhempani olisivat eronneet ajoissa, samoin olisi myös pikkuveljeni. Kuten edellä oleva jo kirjoittikin; välistä olisivat jääneet valvotut yöt vanhempien riitelyä kuullessa (ehkä olisin koulussakin menestynyt paremmin, jos olisi saanut nukuttua öisin), huoli ja murhe, äidin kaappijuoppuden aiheuttama häpeä, syyllisyys, vanhempien kylmien välien aiheuttama paha mieli, riitoihin ja kännäämiseen päättyneet perhejoulut, jatkuva huoli pikkuveljestä (joutui kuuntelemaan pahimmat riidat) sekä liiallinen uhrautuvaisuus ja riitojen sovittelijana toimiminen. Yritin koko lapsuuteni paikata tilannetta toimimalla välittäjänä ja sovittelijana, minkä vuoksi kesti pitkään ennenkuin opin elämään itselleni. Yritin olla kiltti ja ahkera, kun ajattelin lapsen järjellä sen auttavan tilannetta; tämä toimintamalli jäi päälle ja sairastuin "kiltin tytön -syndroomaan" eli väsymyksen aiheuttamaan masennukseen. Lapsuuden kokemukset jättävät jälkensä, sille ei voi mitään. Lapsuus muokkaa meistä sitä, mitä olemme ja sieltä opitaan (tai ollaan oppimatta) perustaidot elämään. Tämä on yksinkertainen kehityspsykologian fakta.
En "syytä" ketään, mutta tiedostan näiden tapahtumien vaikutuksen. Nykyisin, vanhempieni erottua (kun me lapset olimme jo muuttaneet pois kotoa), tulen toimeen molempien vanhempien kanssa. Tosin molemmat heistä itkevät vuorotellen minulle, kuinka heidän elämänsä meni hukkaan huonossa avioliitossa. Ja vanha syyllisyys nostaa päätään... Mutta rakastan edelleen heitä molempia.
lapset kokeneet väkivaltaa tai vastaavaa,enpä usko.Surin osa on varmaan elänyt normaalia perhe-elämää.Aikuiset vaan hakevat jotain täydellisyyttä.Ei osata kohdata vaikeuksia,niinkuin en varmaan minäkään,kun kerran eronnut olen.Mutta lapselle ei ero varmasti ollut hyväksi,sen voin kertoa kokemuksesta.Mietippä mistä lapsi jää paitsi kuin ei voi elää yhdessä äitinsä ja lapsensa kanssa.
Nää väkivaltatapaukset nyt on luku sinänsä,mitä kenenkään ei saisi kokea
"Mietippä mistä lapsi jää paitsi kuin ei voi elää yhdessä äitinsä ja lapsensa kanssa." (Varmaankin po. "ja isänsä kanssa")
Ah sitä autuutta jos minun ei olisi ollut pakko elää lapsuuttani molempien vanhempieni kanssa samassa taloudessa! Tuossa edellä jo mietittiinkin sitä, mistä lapsi voi jäädä "paitsi", jos ei elä vanhempiensa kanssa: jatkuvasta riitelystä ja tappelusta, alituisesta huutamisesta, pelkäämisestä, valvomisesta, syyllisyydestä, väliinjäämisestä...
En epäile sanaasi siitä, että sinun lapsellesi ero oli paha paikka ja että hän olisi halunnut elää "ehjässä" kodissa. Toivon, että sinä ymmärtäisit, että kaikkien lapsien ei ole hyvä elää vanhempiensa kanssa, koska vanhemmat eivät osaa elää keskenään.
mulle tarkotettu,mutta vastaan kuitenkin.Olen kans kattonut perhehelvettiä elämässäni 15vuotta ja voin sanoa että olisin erillainen ilman niitä kipeitä kokemuksia.
Olen huomannut että se aiheutti myöhemmällä iällä väkivaltaisuutta varsinkin juovuksissa.Harvoin juhliminen jatkuu koko iltaa hauskana kun tulee aina puhuttua patoutumista ja pahasta olosta mitä olen kärsinyt elämäni aikana.
Isä meillä oli se piru joka alisti äitiä ja alkoholiongelma tuli kuvioihin kans.Senkin äiti kesti sellaset 10vuotta..
Äidin ja sisarusten kanssa puhutaan paljon isästä ja puhutaan omista tunteista asiaa kohtaan.Mutta olen miettinyt että pitäiskö mennä psykologille että saisin tunne-elämäni normaaliksi.Saisi ton asian halki poikki ja pinoon..
Mutta koko ajan tulee uusia ongelmia koska isäni ei ole muuttunut tänä päivänäkään siitä mitä silloinkin oli vaikka erosta on jo 7vuotta..
Vieläkin käy haukkumas äitiä sen uudes kodissa ja kyllä me tenevatkin kuulemme osamme aina välissä.Surku vaan kun veli asuu vielä isän tykönä..On se kyllä lähteny monta kertaa sieltä evakkoon kun ei oo jaksanu kuunnella ja veljelläkin tulee tunteet sitten kunnolla juovuksis pihalle että mitä kaikkea paskaa se on tehnyt..
Kai meistä on tulossa samanlaisia juoppojakin kuin isästä pikku hiljaa..Eihän sitä elämää jaksa selvinpäin..Tuota kun on kuunnellu pienen ikänsä..
Ja huom.Lapsena olin ujo ja kiltein meistä lapsista,mutta kyllä se elämä opettaa.Vaikka olen luonteeltani kiltti,mutta eipä sitä kiltteyttä paljon enää oo jäljellä...Pakkohan itseänsä on puollustaa elämän kovuudelta.Nykyään mun suusta voi tulla vaikka kuinka luokkaavaa kun tarpeeksi "pimahtaa"..
tuntuu vähän kun lukee noita sun tekstejä ettet ole eronnut tai joutunut vanhempiesi eron kohteeksi..Kun tuntuu ettet oikein tiedä asioista.Tai sitten et ole todellakaan kokenut niin paljon kovia kuin muut täälä..
Se ero on lapselle hyvä vaihtoehto jo sillon jos vanhempien välinen rakkaus loppuu,saatikka sitten kun aletaan tapelle joka päivä ja joka yö.Ja lapsi aistii tilanteen vaikka ei tapeltaskaan..Ainakin itse tiesin jo molempien pienistä eleistä jo kun eivät ollut onnellisia ja ei ole lapsikaan jos eivät vanhemmat ole!
että jokaiset eronneet vanhemmat ovat yrittäneet korjata suhdettaan,mutta jos ei onnistu niin ei.Monet yrittää liiankin kauan ja siinä lapsi vasta kärsii kun kierretään koko ajan vaan noidankehää..Eikä osata antaa periksi vaikka suhde on kuollut jo ajat sitten.
mieltä.Kyllä se oli elämäni suurin helpotus että vanhemmat erosivat.sai elää normaalia elämää..Mun mielipide taas on että niitä on enempi niitä lapsia jotka toivovat huonossa perhe-elämässä että vanhemmat eroais.tai jos ei toivo niin se perhe-elämä ei ehkä sitten ole niin ylivoimaisen vaikeaa niille lapsille kuin niille jotka haluavat että ne eroais.Eli vanhemmat osaavat joissain suhteissa peittää ahdistuksen ettei lapsi tajua asioista mitään..Mutta niitä lapsi on paljon jotka tajuaa tilanteen ja se takia haluavat pois siitä tilanteesta.
Näinhän se asia usein valitettavasti on. Se on jotenkin säälittävää. Johtuu varmaan osaltaan siitä että nykypäivän naiselta on hävinnyt itsekunnioitus ja ylpeys naiseuttaan kohtaan. Tehdään lapsi viimeisenä keinona kun yritetään roikkua väkisten suhteessa.
En usko, että nykypäivän nainen on mitään yksin kadottanut. Nykypäivän koko yhteiskunta on sinkkukulttuuria tukeva; jopa työmarkkinoilla vierastetaan tietyllä tavalla naisia, jotaka ovat lähentymässä "äidiksi tulemisen ikää".
Itsekunnioitusta ei tuo äitiys, se syntyy pikemminkin jokaisessa meissä vuorovaikutuksessa ympärillä olevan yhteiskunnan ja muiden ihmisten kanssa; kuten myös itse tunto. Nykypäivänä sen sijaan naiseus on korostuneempaa: kaikin keinoin pyritään entistä enemmän olemaan "naisellisia". Äitiys sen sijaan ikään kuin vie naiseuden; kontekstina miesten perustelut joissain tapauksissa esim. syrjähyppelyille ja kakkosten huutelut vaimoille ja äideille..
Ihme oikastaan, jos kukaan enää uskaltaa äidiksi ryhtyä, niin kauniista asiasta kuin loppujen lopuksi onkin kyse.
Äitiys on kaunis asia. ei täs sitä mollattu, vaan sitä että naisilla ei ole sisua ja itsekunnioitusta heittää äijää pihalle silloin kun siihen on aihetta, vaan sulatetaan kaikki sikailut ja siihen hätään tehdään lapsi sitomaan se mies itseensä vielä lujemmin. Eli se lapsen tekeminen on "viimeinen hätähuuto" pitää mies itsellään ja se on väärä syy.
Niinpä niin, kaikki naiset ei ole varustettu älyllä ja realismilla. Eivät ymmärrä ettei mies mihinkään muutu kun alkaa uhkailla, mies on mikä on ja se pitää ottaa sellaisenaan ja rakastaa sellaisenaan, eikä nähdä jonain projektina jota aletaan muokata. Oliskohan harlekiini-kirjat ja kauniit ja rohkeat luoneet vääriä ihmissuhdekäsityksiä..?
Totta tosiaan. Ja lapsettoman naisen kannattaa olla kaukana näistä yh- hoidokki isistä, jotka eivät osaa kunnolla erota ja aloittaa uutta elämää.
Mikään ei meinaan ole pahempaa kuin että teet lapsen ja huomaatkin että hän ja sinä väistytte joka kerta edellisen perheen exän ja lapsen tarpeitten edessä-.
sitten vasta saatkin taipua jos sinulla raukalla ei edes sitä omaa lasta ole.
Sitäkin nimittäin sattuu aina joskus,eikö sinusta ole kunnioittavaa,että mies huolehtii ja välittää lapsistaan?
Eihän eroa voi koskaan lopullisesti tehdäkkään,ainakaan lapsista
Tuskin kirjoittaja mustasukkainen on. Sellaista tuntuu väittävän moni ex-vaimo, että uusi vaimo(ke) olisi mustasukkainen entisestä elämästä. Niin kävi meilläkin ja taisi itse olla mustasukkainen. Ei minulle, vaan miehelleen, joka on kanssani onnellinen mutta ex vaimo ei ole onnellinen elämässään. (Onkohan koskaan ollutkaan, mietin vain..)
Sinä ilmeisesti et ymmärrä, että jos mies perustaa uuden perheen hänen on otettava molemmissa syntyneet lapset tasapuolisesti huomioon. Tosin, vaikeampaa se on jos edellisen avioliiton lapset asuvat pääsääntöisesti äidillään.
Meillä on asiat kääntyneet hienoon suuntaan. Miehen ex-vaimo teki parhaansa saadakseen lapset isää ja minua vastaan. Pari vuotta lapsiparat olivatkin hiukan hakoteillä, ex jopa yhdessä välissä kielsi lapsia tulemasta isälleen vaikka oli yhteishuoltajuus. Sitten vanhempi lapsi alkoi ajatella omilla aivoillaan ja tehdä äitinsä tahdon vastaisesti. Hän halusi olla myös isänsä seurassa, ja meillä. Nuorempi seurasi hitaasti perässä. Ne ajat kun lapset ovat isällään eli meillä, meillä on todella mukavaa. Ex-vaimo lopetti lasten painostamisen kun vanhempi teki selväksi että muuttaa kokonaan isälleen jos äiti yrittää estää. Sitten tulin raskaaksi. Miehen molemmat lapset olivat innoissaan pikkuveljestä. Mies puuhaa kaikkien lastensa kanssa minkä voi, hänen vanhempi lapsensa on jo sen ikäinen että voi hoitaa meidän pienokaista kun käymme miehen kanssa jossain. Tuosta tyttärestä on tullut kaverini, vaikka alku olikin hankalaa. Luuli että minä haluanisin heidän äitipuolekseen! Ei ikinä, kerroin että jos lapsia haluan teen omia. Ja niin tehtiin. Ex-vaimo on tietenkin käärmeissään tästä, mutta ei enää voi tilanteelle mitään. Hän menettäisi lapset, jos alkaisi taistella vastaan.
Voisiko nimimerkki hoblaa joskus hyväksyä etteivät kaikki elä pelkässä kurjuudessa ja epätasapainossa? Olen lukenut kirjoituksiasi jonkun verran ja todennut että kaipaisit hieman piristystä ja positiivista asennetta elämään, vaikkei asiat aina hyvin menisikään. Kuinka surkea tilanteesi pitäisi olla, että osaisit arvostaa niitä asioita jotka ovat hyvin, ja elää elämää niiden hyvien asioiden kautta?
Olet varmaan oikeassa,että jotain pirystystä varmaan tarvisin,niinmuin varmaan moni muukin näillä palstoilla kirjoitteleva.
Täysin samaa mieltä olen siitä,että lapsia on kohdeltava tasapuolisesti,oli ne sitten uuden tai exän lapsia.
Mutta valitettavav usein ehkä on niin,että oletetaan että mies irtautuu edellisestä avioliitosta ja myös lapsistaan niin,ettei se häiritse uutta suhdetta.
Hienoa,että teillä menee hyvin.
Itselläni menee myös hyvin tyttäreni kanssa,joka asuu puoliksi luonani(14v).Yhdessä tehdään etelän reissuja sun muuta.
Ero on ollut kova paikka (4v sitten).Tunteita exää
kohtaa on vieläkin ja takaisin menisin heti jos se olisi mahdollista.
Ehkä olen katkera ja katson eri näkövinkkelistä asioita.
Jotenkin tämä erojen puolustelu,varsinkin lasten kannalta tuntuu aika oudolta.On varmaan monia tapauksia,missä lapselle on ero parempikin vaihtoehto,mutta mielestäni todella harvoissa tilanteissa.
Suomi on pullollaan lapsia,jotka ikävöivät isää/äitiä koska ei ole mahdollisuuta tavata hetä niin usein kun haluaisi.sein syy on se,ettei toinen osapuoli suostu tapaamsiin.
Tnnen aika ison joukon eronneita miehiä ja lähes jokainen kokee,ettei saa olla lapsensa kanssa tarpeeksi.Yhtäkään tapausta en tiedä,ettei mies haluaisi tavata lastaan.
Minulle on muutaman kerran sanottu,että minun täytyisi olla tyytyväinen,kun exäni ANTAA minun olla lapseni kanssa niin paljon.Tuntuu aika oudolta kommentilta 2000-luvun suomessa.
Toisille ero on helpotus,toisille se on lähes kuolema.Itse en ole eron jälkeen viettänyt yhtään "parempaa" päivää kuin ennen eroa oli huonoin,että näinkin voi kokea.
Mukavaa kesää kaikille,meikkis poistuu verkostosta
ja lähtee lenkille.Palaillaan syksyllä
Tarinasi eroaa tästä keskustelun aiheesta siinä, että sinä et olisi halunnut erota. Alunperin keskusteltiin pareista, jotka jäävät yhteen vain lasten takia. Silloin ero on usein kaikille paras ratkaisu.
Lapset aistivat monenlaisia asioita vanhempiensa suhteesta. Oma lapsesi varmasti aistii sen, ettet olisi halunnut erota ja edelleen kaipaat miestäsi. Tämä varmasti asettaa oman lapsesi erilaiseen asemaan kuin aiemmat kirjoittajat.
Ikävää ettei liittosi onnistunut.
mutta olen mies
ettei hoblaa ole itse halunnut erota,mutta nyt selvisi mullekkin miksei voi tajuta eri ihmisten kannalta asiaa...
Kohtaloni poikkeaa hieman alkuperäisestä aiheesta. Nimittäin, tapasin eronneen miehen, rakastuimme, muutimme yhteen, meillä on yhteinen talo, auto ym. Eli kaikki kohdallaan. Miehellä on kaksi lasta edellisestä avioliitosta, minulla ei yhtään, en ole ollut naimisissa ja syyt löytyvät siitä ettei sellaista miestä ole kohdalle osunut. Ei ennen tätä.
Vielä vuosi tapaamisemme jälkeen miehellä tuntui olevan myönteinen suhtautuminen siihen, että joskus menisimme naimisiin ja ehkä lapsikin. Mielestämme oli kuitenkin ennenaikaista miettiä kumpaakaan siinä vaiheessa. Mutta, pari vuotta meni eikä tilanne muuttunut. Mies epäröi. En tiedä mitä epäröi naimisiin menon suhteen, sillä hän jatkuvasti on vakuuttanut haluavansa elää kanssani lopun elämää. Ei suostu edes ajattelemaan että eroaisimme ikinä. En kyllä minäkään.
Sitten vihdoin hän teki päätöksen myös lapsen suhteen: ei halua. Hänellä on jo 'tarpeeksi ongelmia' (exän puolelta lähinnä) nykyistenkin lasten suhteen, kun ei tunne voivansa riittävästi viettää aikaa heidän kanssaan. Minun argumenttini taas oli että meidän lapsen kanssa hän voisi viettää aikaa niin paljon kuin voi ja haluaa, eikä se silti olisi poissa nykyisiltä lapsilta. Toinen pointti, hän pitää itseään liian vanhana (40 risat..). Minun toiveeni olisi joskus saada oma lapsi JOS elämässäni olisi mies jonka kanssa sen haluaisin. Ja nyt on. Olisi.
Jouduin punnitsemaan mitä elämältä eniten haluan: tämän miehen, vaiko elää ilman tätä miestä ja mahdollisesti "löytää" vastaavanlaisen, joka haluaisi kanssani myös lapsen, tai vaihtoehtoisesti eläisin yksin satunnaisten suhteiden varassa. En minäkään enää nuori ole, lapsen saannille järkevin aika olisi 5 vuoden sisällä, mutta "löytäisinkö" uuden miehen siinä ajassa jos nyt tämän miehen jättäisin vain saadakseni EHKÄ lapsen ja avioliiton? En usko, en todellakaan, enkä pidä sitä edes sen arvoisena. Eli olen tehnyt valintani: elän tämän rakastamani miehen kanssa niin hyvässä suhteessa kuin voimme enkä koskaan saa omaa lasta. Sen varmisti jo mieskin katkaisemalla putket. Jos suhteemme joskus jostain syystä loppuu niin olen ainakin saanut kokea jotain mitä en olisi uskonut olevankaan.
En ikinä voisi hankkiutua raskaaksi vain itsekkäistä syistä, sillä mies luultavasti tulisi inhoamaan minua tekoni takia ja sitä en halua. Sellainen ei ole toisen kunnioittamista että kiristää.