Elikkäs...
Poika on hyvin masentunut ja ahdistunut, osittain minusta johtuvista syistä :( Olen yrittänyt olla mukava ja "normaali", mutta minua loukkaa, kun hän ei enää koskaan ehdota tapaamista tai muutenkaan juuri kysele kuulumisia. Kunhan viettää kaikki aikansa kotonaan.
Ymmärrän, ettei masentunut juuri jaksakaan tehdä mitään, mutta tuntuu pahalle, kun hän välttelee minua näin silmiinpistävästi.
Jot en kertokaahan oletteko itse olleet vastaavassa tilanteessa (jompana kumpanan osapuolena) ja miten minun tulisi käyttäytyä.
Kuinka saisin hänen mieltään piristettyä? Tulisiko minun yhä edelleen ottaa normaalisti yhteyttä ja tavallaan "työntäytyä" hänen luokseen. Raahata häntä ulos?
Kamala tilanne, omakin mielenterveys alkaa jo horjua.
Poika on hyvin masentunut ja ahdistunut, osittain minusta johtuvista syistä :( Olen yrittänyt olla mukava ja "normaali", mutta minua loukkaa, kun hän ei enää koskaan ehdota tapaamista tai muutenkaan juuri kysele kuulumisia. Kunhan viettää kaikki aikansa kotonaan.
Ymmärrän, ettei masentunut juuri jaksakaan tehdä mitään, mutta tuntuu pahalle, kun hän välttelee minua näin silmiinpistävästi.
Jot en kertokaahan oletteko itse olleet vastaavassa tilanteessa (jompana kumpanan osapuolena) ja miten minun tulisi käyttäytyä.
Kuinka saisin hänen mieltään piristettyä? Tulisiko minun yhä edelleen ottaa normaalisti yhteyttä ja tavallaan "työntäytyä" hänen luokseen. Raahata häntä ulos?
Kamala tilanne, omakin mielenterveys alkaa jo horjua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
miksi hän on masentunut? Syitä voi olla monia. Tietääkö hän itsekään? Voit auttaa häntä selvittämään syitä ja avaamaan mielen solmuja kuuntelemalla kärsivällisesti. Avoin ja rehellinen keskustelu on parasta lääkettä.
En tiedä ikäänne, mutta itse olin samankaltaisessa tilanteessa alle 20 vuotiaana. Ongelmani olivat muualla kuin silloisessa tyttöystävässä, mutta hän kuitenkin koki asian toisin. Jos olisimme silloin keskustelleet asioista, olisimme varmasti ystäviä vieläkin.
Muista että kumppanisi masennus tuskin on sinun syytäsi tai sinun vastuullasi, voit auttaa, mutta älä syyllistä itseäsi. Voit soittaa ja kysyä neuvoa esim. psykiatrisilta poliklinikoilta.
Pirteää kevättä!
Mun poikaystävä oli masentunut ja sen huomasi kaikesta hänen käyttäytymisessään.
Ja pian huomasivat että kaikki ei ollut kohdallaan,sillä minä aloin väsyä ja muuttua ihan omituiiseksi, entisestä iloisesta ja pirteästä, tuli tuittuileva hermonsa helposti menettävä ja nopeasti itkuun ratkeava... Mä tein kaikkeni, ja hain hänelle ammattiauttajan apua.siellä pari kertaa käytiin, mutta eipä halunut herra parantua...tätä kesti kauemmin kuin 5 kk, ja kun oli lähes vuosi tätä samaa jatkettu, ei auttanut kuin pelastaa oma nahkansa. Tämä kuulostaa jotenkin epäreilulta jättää masentunut oman onnensa nojaan, mutta onhan hänellä perhe,joka tukee...Monet vain kuvittelivat että suhteeme oli ruusuista,mutta todellisuus oli toinen-- Nyt hän on jo hiukan parempi, mahdollisesti masennus lääkkeiden vaikutuksesta... on suru kuulla että joku toinenkin joutuu tekemään " turhaan" työtä toisen puolesta.. Kannattaa miettiä,jos suhteenne on vakavaa,että haluaako sitä antaa elämänsä valua hukkaan masentuneen ja apaattisen seurustelu kumppanin kanssa...Keskusteleminen auttaa!
On vain niin vaikeaa, kun tuntuu ettei toinen tahdo enää yhtään viettää aikaa kanssani.
Siis totaalisen passiivinen yhteydenpidon suhteen, sitten jos soitan, niin puhelumme on sitä, että minä kyselen hänen asioitaan ja hän vastailee harvasanaisesti.
Näemme nykyään vain murto-osan siitä, mitä ennen, emmekä koskaan ole nähneetkään päivittäin tms.
Ammattiapuun tuota ei saa hakeutumaan, tuskin edes viemällä.
Mistä voimia jaksaa? Auttaisiko jos yrittäisin yllättää toisen jotenkin, vai pahentaako se vain tilannetta?
Niin.. Vaikea on sanoa, että mistä kumppanisi piristyisi... Se on turhauttavaa kun tekee kaikkensa.. Mä ainakin kokeilin ihan kaikkea, siis ihan mitä tahansa... ei mikään tehonnut.
Mä elin niinkun kahden ihmisen elämää yhtäaikaa, omat ongelmat johtui pääasiassa poikaystävän masennuksesta ja sitten kun yritit auttaa ja väsyit ihan kamalasti, ja tuli lisää ongelmia...
Ei mikään kääntänyt poikaystäväni pääätä.. Masennus vain jatkui. niin kuin sinun tapauksessa, masennus ei johdu sinusta, vaan jostain muusta, olisiko hänen perheessään masennusta? Huomasin että poikaystäväni äiti ja sisar olivat masentuneita. oli muodostunut ns. noidankehä, joka jatkui ja jatkui,
kun koko ajan ympärillä on masentuneita...
yritä pitää pintasi.. Mä todellakin tiedän miltä susta tuntuu! Toivottavasti et pala loppuun.
Ilman tohtorin todistusta osaan sanoa olleeni masentunut. Niin paljon asiasta on puhuttu ja kirjoitettu. Sitä ei olisi osannut uskoa sattuvan omalle kohdalle ja on hirveää kun ei itse asialle mitään voi. Kun mikään ei kiinnosta, itkettää, voisi maata sängyssä päiväkausia tekemättä mitään, ei jaksa edes korjata omia jälkiään saati siivota. Eikä kukaan pysty piristämään edes tilapäisesti.
Olin äärimmäisen elämänmyönteinen ilopilleri, en stressannut vaikeistakaan asioista, löysin aina asioiden hyvät puolet. Mutta sitten jotain tapahtui, vähitellen. Työ ei maistunut. Ei siinä vikaa, mutta alkoi ahdistaa mennäkin työpaikalle. Okei, olihan siellä ongelmakohtia enkä tiennyt miten päästä eteenpäin. Aikansa sitä sieti, kuittasi huumorilla mutta vähitellen lannistuin. Rakastuin mieheen lähipiirissäni, meistä tuli ensin ystäviä, sitten muutimme yhteen. Ongelmia oli miehen ex-puolison puolelta, mutta olimme sen yläpuolella. Vuoden päästä tilanne oli muuttunut, exän ahdistelu alkoi käydä voimille. Niin miehen kuin minunkin, sillä minä myötäelin miehen tunteita: hän ei voinut sietää ex-vaimoaan vaikka tuli jotenkin toimeen tämän ahdistelun kanssa. Asuimme mielestämme rauhallisella ja turvallisella alueella. Silti, kun olin yksin kotona (mies työmatkalla) kotiimme murtauduttiin. Murtautujat lähtivät karkuun kun huomasivat että olin kotona. Soitin heti poliisin ja murtomiehet jäivät parin päivän päästä kiinni. Asian käsittely on kesken. En tunne heitä eikä ollut mitään syytä murtautua juuri meille. Arvatkaas uskallanko olla yksin kotona! Paras ystäväni kuoli autokolarissa. Olimme riidelleet (tai no, erimielisyyksiä lähinnä) pari päivää sitä ennen eikä asiaa oltu selvitetty. Jäi vähän huono omatunto, paska olo ja ikävä.
Kaikki tämä ilmeisesti aiheutti sen etten kestänyt enää mitään, etenkään miehen puolelta. Lähin ihminen, mutta purin kaiken negatiivisen häneen. Mahtoi olla rankkaa hänelle. Aloin arvostella kaikkea hänen tekemistään lähinnä siitä näkökulmasta ettei hän enää välitä minusta. Siltä minusta tuntui. Kun olin yksinäinen ja kaipasin lämpöä, sitä ei saanut, mies osasi valita sanansa mahdollisimman tympeästi. En tiedä oliko tahallista vai täysin vahinko, mutta olipahan taas arvostella hänen kommenttejaan rakkaudettomuuden osoituksina. Sitten mies ei enää jaksanut. Tai ei välittänyt. Kun hän vaistosi että olen maassa, huonolla tuulella tai yleensäkin lausuin vain negatiivisia kommentteja, mies vältti seuraani. Keksi aina jotain tekemistä joko pihalla tai lähti kaverilleen. Lopulta ilmoitin hänelle että nyt riittää, en kestä paskamaisuuttasi, muutenkin asiat perseellään, minä lähden. Ja niin lähdin.
Luonnollisesti olo on kohentunut tuon jälkeen joissain asioissa, mutta en koe vieläkään olevani voimissani. Sairaslomaa sain pari viikkoa murron jälkihoitoon, mutta eipä se auttanut kun piti majailla talossa jossa murto tapahtui... Mutta mies ei missään vaiheessa ymmärtänyt kokonaisuutta. Että minulle oli lyhyen ajan sisällä tapahtunut asioita, joita en kestänyt. Joskus olin ryhdissä ja osasin pariikin kertaan kertoa hänelle mikä kaikki elämässäni mätti, mies nimittäin kysyi joskus että mikä oikein on vialla. Vaikka kerroin kaikesta ja miten asiat koen, hän ei silti tainnut ymmärtää. Että ihmisen kestolla on rajansa. Ettei ihminen välttämättä jaksa yksin. Olisi riittänyt että hän olisi edes ottanut syliin ja sanonut että "kyllä sä jaksat, olen lähelläsi". Mutta ei, lähti aina vain pois. Nyt asuu yksin talossamme, vaikuttaa alakuloiselta ja on sanonut kaipaavansa minua. Mutta en voi, en jaksa. Kaipaan ja rakastan häntä, mutta en voi. Kumpa hän vain osaisi osoittaa rakkautensa.
Kuullostaa tuo tarina hieman tutulta. Itse olen potenut lähiaikoina lievää masennusta, kun elämässäni on ollut lyhyen ajan sisään paljon muutoksia. Tuntuu, että hiljalleen alkaa jo helpottaa onneksi.
Tutulta kuullostaa myös tuo, että voisi maata sängyssä päiväkausia tekemättä mitään. On niin uupunut olo. Neitokaiselle, voisin sanoa, että ehkäpä poikaystävälläsi on juuri tällainen tunne, eikä siksi ole valmis tapaamaan ja soittelemaan niin usein. Toisinaan, kun on kiinni omassa pahassa olossaan, on vaikea muistaa, että muillakin on tunteet.
Parasta mitä poikaystäväni on minulle antanut, kun on ollut masentunut olo, on se, että hän on jatkanut normaalia elämää ja pitänyt minut siinä mukana. Siis vaikka itse haluaisin vain maata sängyssä murehtimassa maailmaa, hän suostuttelee minut katsomaan hänen kanssaan elokuvaa telkkarista tai suostuttelee lähtemään ulos syömään. Noina hetkinä olen ollut jopa onnellinen ja unohtanut kaikki maailman murheet. Toisaalta myös parhaimpia on ollut ne hetket, kun olen saanut olla hänen sylissään ja itkeä.
Pahinta mitä olen poikaystävältäni saanut, kun olen ollut masentunut, on se, että hän saa minut välillä tuntemaan, että masennukseni on jollakin tavalla väärää, eikä minulla olisi oikeutettua pahaan mieleeni.
Kolme neuvoa siis: 1) pyri jatkamaan tyypillisiä rutiinejanne, siis sellaisia, mistä molemmat nautitte. 2) anna tukea, kun hän sitä tarvitsee. 3) älä syyllistä pahasta olosta.
Toivon Neitokaiselle kaikkea hyvää; toivottavasti jaksat jatkossakin. Muista, että jokaisessa suhteessa on ihania ja vaikeita aikoja.
Kiitos viesteistänne!
On vain niin hankalaa yrittää olla syyllistämättä toista pahasta olostaan (ja omastani!) ja muuttuneesta käytöksestään. Niin helposti tulee puolihuomaamatta heitettyä kommentteja kuten "Mikä hitto sinulla nykyään on!?"
Tiedän että se ei tilannetta ainakaan paranna.
Vielä lisää kommentteja ja kokemuksianne kuulisin, kaikki viestit tuntuvat helpottavan oloani :)