Ollaan tunnettu poikaystäväni kanssa 1,5 vuotta, josta 6 kk seurusteltiin tiiviisti samassa maassa mutta nyt viimeiset 12kk ollaan vaan tapailtu satunnaisesti pitkiä viikonloppuja (6krt.) ja pidetty puhelinyhteyttä maasta toiseen.
Kesä on tarkoitus viettää kokonaan yhdessä mutta mitä tehdä kun "liika" läheisyys ahdistaa?
Erossa sitä on mustasukkainen ja tahtoisi olla yhdessä mutta yhdessä sitä toivoo omaa tilaa ja ärsyyntyy kumppanin tavoista, jotka poikkeavat omista.
Onko kenelläkään kokemuksia, miten saada kaukosuhde (kausittaiset intensiiviset yhdessäolon ajat ja pitkät erot) toimimaan?
Normisuhteessa sitä hitsaudutaan yhteen vähitellen mutta kaukosuhde on yhtä on/off -leikkiä... Mahtaako onnistua?
Kesä on tarkoitus viettää kokonaan yhdessä mutta mitä tehdä kun "liika" läheisyys ahdistaa?
Erossa sitä on mustasukkainen ja tahtoisi olla yhdessä mutta yhdessä sitä toivoo omaa tilaa ja ärsyyntyy kumppanin tavoista, jotka poikkeavat omista.
Onko kenelläkään kokemuksia, miten saada kaukosuhde (kausittaiset intensiiviset yhdessäolon ajat ja pitkät erot) toimimaan?
Normisuhteessa sitä hitsaudutaan yhteen vähitellen mutta kaukosuhde on yhtä on/off -leikkiä... Mahtaako onnistua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tietysti jos on kauan elellyt yksin on varmasti ns.ahdistavaa olla pitkiä aikoja jonkun seurassa.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on oikeasti rakastunut toiseen, ei tule tällaisia "ahdistuneisuus" kohtauksia. Varsinkaan silloin jos toista näkee harvoin!
Asia on tietysti eri jos kimpassa eletään ja ollaan kuin paita ja perse.
Taidat olla vielä ns.epävarma tunteistasi häntä kohtaan ja ehkä sua pelottaa "sitoutuminen".
Se on varmasti ihan normaalia jossain vaiheessa suhdetta. Itse olen sitä mieltä, että jos toisen läheisyys ahdistaa, hän ei ehkä ole sinulle se ns.oikea.
Mulla on aika sama tilanne poikakaverini kanssa ja samat tuntemukset.
En ole samaa mieltä dreamerin kanssa, että nämä tuntemukset johtuisivat välttämättä epävarmoista tunteista. Omalla kohdallani esiintyy myös epävarmuutta, mutta uskon, että on/offailu aiheuttaisi minulle ahdistuneisuutta joka tapauksessa olin sitten kuinka rakastunut tahansa. Se on kumminkin aina iso muutos, asua yksin, sitten yhdessä ja taas yksin.
Tapaamisiin ja yhteiseen aikaan yleensä ladataan odotuksia (vaikka yrittäisi tietoisesti sitä välttää, niin silti), jotka saavat ainakin mut ahdistumaan vielä entisestään. Olen luonteeltani sellainen, että tarvitsen myös omaa tilaa ja aikaa, vaikka kuinka olisi harvinaista, että näen poikakaveriani.
Dreamerille vielä sen verran, että se ahdistus tulee paljolti siitä, että toinen tulee vieraaseen ympäristöön ja on jokseenkin riippuvainen siitä toisesta. Esimerkiksi kun minä menen poikakaverini luokse, en tunne siellä ketään, eikä minulla ole siellä työtä tai koulua tai mitään. Olen siellä vain tavatakseni häntä. Hänellä taas on siellä oma elämä, kaverit, harrastukset ym. No, meidän tapauksessa mua ei haittaa, vaikkei poikakaverini viettäisi joka minuuttia mun kanssa. Tottakai kun harvoin nähdään, niin yritetään järjestää mahdollisimman paljon yhteistä aikaa, mutta ainakin minä kykenen viihdyttämään itsekin itseäni. Pieni tauko tekee hyvää ja taas jaksaa nauttia intensiivisesti siitä vähästä ajasta mitä on tarjolla.
Alkuperäiselle: Kesä on kuitenkin sen verran pitkä aika, että vaikka aluksi ahdistaisi, ehditte sopeutua varmasti hyvin, eikä ehkä olekaan niin suurta painetta viettää joka hetkeä yhdessä. Omasta tilasta luopuminen tuottaa ainakin mulle hankaluuksia, kun sitä muutenkin on vähän (pieni opiskelijakämppä), mutta siihen tottuu.
Aihe koskettaa nyt kyllä niin läheltä, että olisi paljonkin ajatuksia, mutta en oikein enää tähän aikaan yöstä saa niitä järjestykseen.
Olen itsekin ajatellut pitkälti samoja asioita Etäilijän kanssa. Suuret odotukset yhdessäolosta, "oman elämän" vaihtaminen toisen elämään, kieliongelmat ja toisen pienessä kämpässä loisiminen eivät todellakaan luo mahtavia puitteita normaalille yhdessäololle, vaikka kuinka sopeutuvainen olisikin.
Pääsiäislömalla, kun ehdimme olla yhdessä hieman reilun viikon, niin ensimmäiset 4 päivää menivät kinatessa (toisen tavat, kummankin itsekkyys, yhdessäolon kokemuksen puute...) mutta sen jälkeen tilanne helpottui koko ajan ja kotiinlähdön koittaessa sitä olisi vain halunnut liimautua toiseen ja jäädä siihen ikuisesti.
Hauskaa, että Etäilijä huomasi ahtaat tilat! Nyt kesän ajaksi vuokrasimme minulle oman huoneen poikaystäväni kämpästä, jottei tarvitsisi koko ajan hengittää samaa 12 neliön huoneen ilmaa. Tuntuu, että teimme fiksun ratkaisun, vaikka kotona ollessamme vietämmekin lähes kaiken ajan yhdessä jommassakummassa huoneessa.
Poikaystäväni on nyt päivisin viimeistelemässä graduaan ja minä istuskelen kotosalla ja yritän etsiä työpaikkoja netistä. Tuntuu tyhmältä, kun ei ole omaa sosiaalista verkkoa ja tavanomaisia harrastuksia ympärillä. Ruokakin tuntuu välillä vieraalta vieraalla maalla. =) Kun vielä kärsitään jatkuvasta rahanpuutteesta, niin rakkauskaan ei aina tunnu riittävän pitämään ärtymyksen tunteita kurissa... Onneksi viihdyn hyvin yksinkin ja nautin suunnattomasti päästessäni ulos juoksemaan tai metsään seikkailemaan.
Olisi mukava kuulla Etäilijän ja muidenkin ajatuksiä lisääkin. Dreamerille sanoisin, että vaikka välillä olen itsekin heikkouden hetkinä epäilyt josko sittenkään rakastan poikaystävääni tarpeeksi, niin olen aivan varma, etten ole ikinä rakastanut ketään näin paljon ja näin puhtaalla tavalla, kuin poikaystävääni rakastan. Eikö sen pitäisi riittää, että elämä näyttää aivan uudelta ja upealta ja mieli on täynnä ihania ajatuksia ja haaveita?