Viimeisimmässä Tapioala sinfonietan konsertissa soitetun Brahmsin kahdesta serenadista orkesterille n 2 A-duuri, opus 16, säveltäjä saattoi täysimittaisen sinfonian vaatimuksista vapaana säveltää Schubertin ja Dvorakin hengessä, joskus jopa Haydnin ja Mozartin 1700-luvun serenadit mielessään teoksensa harjoittelukappaleina tiellä kohti 1.sinfoniaansa, jota tehtävää täyttämään hän ei tuntenut olevansa vielä valmis. Brahms antoikin serenadeilleen, joista n: o 2 viisiosaisena ei täytä oikean serenadin vaatimuksia mittasuhteiltaan ja muodoltaan, lähinnä siis osiensa lukumäärältään, nimen "sinfonia-serenadi".
A-duuri serenadin keskus ja emotionaalinen sydän on ilman muuta tummasävyinen adagio, josta tulee säveltäjän kudosteknisten ja soinnillisten kokeilujen temmellyskenttä ja barokista periytyvän funktionaalisen polyfonisen sävellystyylin ja myöhäisromanttisen soinnunkäytön sulatusuuni, ja josta kaikkinainen hoviliehakointi ja pinnalllinen miellyttäminen on kaukana. Motiivisesti kompeksikkaassa ja pinnanalaisessa, tummasävyisessä kontrapunktisessa, piilopolyfonisessa, kudoksessa säveltäjä tuntuu paljastavan meille ensimmäistä ja lähes viimeistä kertaa sisimpänsä, kenties viimeisiä kamarimusiikkiteoksiaan lukuunottamatta.
Jousien vankkumaton kulku unisonona miltei kuin barokin basso ostinatoa jäljitettelevään tyyliin 1400-luvun hengessä puiden melodian alla toi Clara Schumannin mieleen juri Bachin:" koko osalla on kirkollinen luonne. Se saattaisi olla melkein kuin kyrie", hän sanoi.
Se siitä avantgardistisuudesta sitten, jota nimitystä käyttäen joku kriitikkokin äityi teosta arvostellessaan runoilemaan. Ja jotta väitteet avantgardistisuudesta tulisivat vielä varmemmin kumotuksi voidaan todeta, että viimeisessä osassa brahms tervehtii ihailemaansa Beethovenia lainaamalla nousevaa sekvenssikulkua tämän sinfonian n 4, B-duuri, I osasta.
I, levollisessa ja lämpimässä, osassa, allegro moderato (sic!), Brahms yhdistelee rytmejä ja unkarilaisia melodioita, joista hän oli oppinut nauttimaan, konserttimatkoillaan pianistina viulisti Eduard Remenyin kanssa.
Adagio-osaa lukuunottamatta, sangen harmitonta, tasapaksua soitantaa, josta ei oikein tahdo löytyä todellista ideaa etsimälläkään ja tulee sellainen tunne, että musiikki ei tahdo startata millään käyntiin, vaan polkee ikään kuin paikallaan ilman rytmis-motorista driveä toistellen samoja klassikoilta ja kansanmusiikista lainattuja terssikuvioita yhä uudelleen.
Miellyttävää kuunneltavaa samettisen pehmeine sointipintoineen ilman pateettisen teräksisiä nousuja, kunnes rytmin monotonisuus alkaa tympiä.
Haitinkin levytyksessä ei moitteen sijaa.
A-duuri serenadin keskus ja emotionaalinen sydän on ilman muuta tummasävyinen adagio, josta tulee säveltäjän kudosteknisten ja soinnillisten kokeilujen temmellyskenttä ja barokista periytyvän funktionaalisen polyfonisen sävellystyylin ja myöhäisromanttisen soinnunkäytön sulatusuuni, ja josta kaikkinainen hoviliehakointi ja pinnalllinen miellyttäminen on kaukana. Motiivisesti kompeksikkaassa ja pinnanalaisessa, tummasävyisessä kontrapunktisessa, piilopolyfonisessa, kudoksessa säveltäjä tuntuu paljastavan meille ensimmäistä ja lähes viimeistä kertaa sisimpänsä, kenties viimeisiä kamarimusiikkiteoksiaan lukuunottamatta.
Jousien vankkumaton kulku unisonona miltei kuin barokin basso ostinatoa jäljitettelevään tyyliin 1400-luvun hengessä puiden melodian alla toi Clara Schumannin mieleen juri Bachin:" koko osalla on kirkollinen luonne. Se saattaisi olla melkein kuin kyrie", hän sanoi.
Se siitä avantgardistisuudesta sitten, jota nimitystä käyttäen joku kriitikkokin äityi teosta arvostellessaan runoilemaan. Ja jotta väitteet avantgardistisuudesta tulisivat vielä varmemmin kumotuksi voidaan todeta, että viimeisessä osassa brahms tervehtii ihailemaansa Beethovenia lainaamalla nousevaa sekvenssikulkua tämän sinfonian n 4, B-duuri, I osasta.
I, levollisessa ja lämpimässä, osassa, allegro moderato (sic!), Brahms yhdistelee rytmejä ja unkarilaisia melodioita, joista hän oli oppinut nauttimaan, konserttimatkoillaan pianistina viulisti Eduard Remenyin kanssa.
Adagio-osaa lukuunottamatta, sangen harmitonta, tasapaksua soitantaa, josta ei oikein tahdo löytyä todellista ideaa etsimälläkään ja tulee sellainen tunne, että musiikki ei tahdo startata millään käyntiin, vaan polkee ikään kuin paikallaan ilman rytmis-motorista driveä toistellen samoja klassikoilta ja kansanmusiikista lainattuja terssikuvioita yhä uudelleen.
Miellyttävää kuunneltavaa samettisen pehmeine sointipintoineen ilman pateettisen teräksisiä nousuja, kunnes rytmin monotonisuus alkaa tympiä.
Haitinkin levytyksessä ei moitteen sijaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin tosiaan, Maasalo kirjoittikin skeptistä ja melankolista. lisäksi hänen orkesterisoinnintia voisi luonnehtia "harmaaksi". Hänen sinfoniansa eivät soi itsestään, kuten muuten ei Schumanninllakaan, mutta kuten myös kirjoitettu on, Schumannin sinfonioiden teemat, niin viehättäviä kuin ne usein ovatkin, vaikuittavat erillisiltä katkelmita (kuten Wagnerin johtoaiheet). Koska Schumann ei milloinkaan täysin hallinnut kontrapunktia, hän toisti säkeitään yhä uudelleen sen sijaan, että olisi laajentanut niiden kehittelyä ja hänen soitinnuksensa on usein harrastelijamaista.
Eikä Bernsteinin esityksissä ja levytyksissä mitään vikaa ole, päinvastoin. Sama koskee Schumannia. Komeita levytyksiä, mutta musiiki ei enää innosta. Turruttavaa tehokeinojen tavoittelua ja Brahmsilla makeaa siirappia, joka jää melko ulkokohtaiseksi. Olisin nuorena toivonut kaikkia Brucknerin sinfonioita, mutta kun sain Brahmsin, inhosin niitä aina paria alkusoittoa lukuunottamatta, joissa kuullaan myös raikasta pelimannihenkeä. myös Haydn-muunnelmat, opus 56, on hieno teos, mutta sinfonioita en enää rupea kuuntelemaan. Brahmsilla tunnetusti oli suuria vaikeuksia säveltää ensimmäistä sinfoniaa, kun Beethvonenin varjon ahdistaessa musertavuudellaan ja yli-inhimillisillä mittapuillaan tätä ihaillutta Brahmsia. Et voi teitää miltä meikäläisestä tuntuu, kun kuulee Beethovenin kaltaisen jättiläisen askeleet takanaan, lienee hän sanonut. Ja lisäsi:"En sävellä koskaan sinfoniaa!".
Eihän tämä väite pidä alkuunkaan paikkaansa! Mistä tuollaisenkin väittämän olet päähääsi saanut? Sillä ansaitakseen elantonsa Schubertin oli PAKKO ryhtyä opettajaksi, vaikka olisi innokkaasti halunnut päästä kokonaan antautumaan sävellystyöhön, ainoa minkä hän OSASI. Schubert ei myöskään ollut niin tunnettu säveltäjä, että kustantajat olisivat olleet kiinnostuneita hänen teoksistaan. Kun Schubertin ystävät yrittivät hankkia muutamille hänen suurimmista lauluistaan, kustantaja toisensa jälkeen piti joko säestystä liian vaikeana, tai säveltäjää tuntemattomana. kustantaja Tobias Haslingerin toimistossa käymässä ollut mies näki oven avautuvan hiukan ja raosta kurkistavan pienen miehen, jolla oli vahvat silmälasit. Kustantaja heilautti miehelle torjuvasti kättään. "Hän on muuan Schubert", kustantaja selitti."Jos päästän hänet sisään, hän tulee joka päivä".
Mihin siis prustat väitteesi siitä, että Schubertin oli muka pAKKO ruveta säveltäjäksi, kun ei muuta voinut sellaiseen työhön, jolla ei olisi pystynyt ansaitsemaan rahaa niin paljon, että olisi pystynyt edes elättämään itsensä. Mieletöntä, epäloogista. Pikemminkin asia oli niin, että Schubert oli pelkkää musiikkia ja hän pulppusi sisäisen pakon sanelemana, ei ulkoisista syistä, sävelmiä ja melodioita, ehtymättömänä virtana. Eikä tätä sävelsuonta ollut kahlitseminen tai pysäyttäminen. Siispä hänen oli PAKKO hankkia toimeentulonsa muulla tavoin, vaikkapa opettajatoimeen ryhtymällä isänsä koulussa.
Tullakseen siis opettajaksi Schubert opiskeli Pyhän Annan normaalikoulussa vuoden verran, jonka jälkeen hän saattoi ottaa vastaan opettajantoimen isänsä koulussa. Hän oli toivoton opettaja. Luokkahuoneessa hänen mielensä oli kaukana oppilaista, ja hän vähät välitti heidän läsnäolostaan, työstään tai käyttäytymisestään hautoessaan sävellyssuunnitelmia ja teemojen kehittelyjä. Opettaminen oli hänestä hirveää ja luokkahuone vankila. Tyypillistä nerolle! Koulupäivän päätyttyä hän tunsi jälleen helpottuneena olevansa vapaa antautumaan pelkästään sävellystyöhön.
Brahmsin tapauksessa taasen oli niin, että ilman hyvän ystävänsä ja tunnetun säveltäjän Schumannin huomattavaa auktoriteettia, kannustusta, tukea, suosituksia ja ylistävän mairittelevia lausuntoja, hänestä ei milloinkaan olisi tullut suurta säveltäjää siten kuin jälkimaailma on oppinut hänet mieltämään. jopa Brahmsin eräs kypsimmistä orkesteriteoksista, I pianokonsertto sai murskaavat arvostelut. Sitä haukuttiin mahdolisimman epäkiitolliseksi musiikiksi, ja orkestrointia sarjaksi peräkkäisiä vihlovia sointeja. Schumannin ansiosta Brahms kuitenkin sai välittömästi esiintymiskutsuja ja teoksiaan julkaistuksi kustantajan, Breitkopf & Härtelin kiinnostuttua hänen teoksistaan. Tästä kaikesta Brahms saattoi kiittää vain Schumannin uutteraa työtä ystävänsä tunnetuksi tekemiseksi musiikkimaaiomassa.