Kuin paljon eri tavoitteita tuleekaan suhteessa kestää. 4 vuoden avoliitto takana. Ollaan nyt oltu vuosi ilman seksiä (mies ei halua, eikä ilmeisimmin ylimääräisiä pyöriä),eikä osaa selittää syytä (ehkä tuo lapsihaluttomuus on sitten ollut yksi pääsyitä), sanoo vaan että satunnainen häiriötila, sit huomataan et toinen haluaa asua (mies) ydinkeskustassa suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa ja toinen taas jossain jossa olisi edes vähän luontoa ympärillä. No sitten kerrotaankin naiselle ihan yllättävä tieto ettei toinen haluakaan lapsia, ikinä. Näin 30 naiselle, joka asiaa ei nyt sen kummemmin ole miettinyt ajatellut vain, että joskus lähitulevaisuudessa, toi oli aika isku vyön alle. Oikeastaan uran puolesta vaikka nyt voisi olla sopiva hetki.
Ihmisinä viihdymme toistemme seurassa hyvin ja rakkauden tunnekin on molemminpuolinen. JOtenkin vaan tuntuu, että riittääkö rakkaus toiseen jos on näin monista isoista asioista on eri mieltä. Jotenkin tuntuisi kuitenkin oudolta lähteä suhteesta, jossa tunteet toista kohtaan ovat ihan kuin ensi metreillä. Lisäksi omat haaveeni ja fantasiani pyörivät kaikki mieheni ympärillä, minusta hän vaan on kaikesta huolimatta ihanin tuntemani mies. Vaikkakin ed. mainitut ongelmat todella rasittavat suhdetta.
Lapsi-asiasta vielä sellaista, että tuon yht'äkkisen ilmoituksen kun kuulin, tuntui se uskomattoman pahalta. Ajatukset siitä ettei tämä ihminen sittenkään halua luoda pysyvää ja todellista kanssani (avioliitot ym on kuitenkin vaan valoja ja papereita). Toinen tunne, joka käväisi mielessä oli, yllättävä äidillinen suojeluvaisto lasta kohtaan jota ei ole. Hassua sinänsä etten ole lapsia sen kummemmin aiemmin ajatellut, mutta tossa hetkessä tajusin sen ensimmäistä krt, että joo, minä haluan.
Nyt on sovittu vain, että hän vielä harkitsee kantaansa ja sitten katsotaan mitä tehdään. On se silti rankkaa vaan odottaa mitä hän nyt sitten ajattelee, varsinkin tässä iässä ja kun on paljon velvoitteita muutenkin elämässä, joiden hoitaminen tuntuu moninkerroin raskaammalta kun suhde-ongelmat painavat mieltä. Ja minä kun luulin, että toisen haluttomuus oli kauhean raskasta.
Ihmisinä viihdymme toistemme seurassa hyvin ja rakkauden tunnekin on molemminpuolinen. JOtenkin vaan tuntuu, että riittääkö rakkaus toiseen jos on näin monista isoista asioista on eri mieltä. Jotenkin tuntuisi kuitenkin oudolta lähteä suhteesta, jossa tunteet toista kohtaan ovat ihan kuin ensi metreillä. Lisäksi omat haaveeni ja fantasiani pyörivät kaikki mieheni ympärillä, minusta hän vaan on kaikesta huolimatta ihanin tuntemani mies. Vaikkakin ed. mainitut ongelmat todella rasittavat suhdetta.
Lapsi-asiasta vielä sellaista, että tuon yht'äkkisen ilmoituksen kun kuulin, tuntui se uskomattoman pahalta. Ajatukset siitä ettei tämä ihminen sittenkään halua luoda pysyvää ja todellista kanssani (avioliitot ym on kuitenkin vaan valoja ja papereita). Toinen tunne, joka käväisi mielessä oli, yllättävä äidillinen suojeluvaisto lasta kohtaan jota ei ole. Hassua sinänsä etten ole lapsia sen kummemmin aiemmin ajatellut, mutta tossa hetkessä tajusin sen ensimmäistä krt, että joo, minä haluan.
Nyt on sovittu vain, että hän vielä harkitsee kantaansa ja sitten katsotaan mitä tehdään. On se silti rankkaa vaan odottaa mitä hän nyt sitten ajattelee, varsinkin tässä iässä ja kun on paljon velvoitteita muutenkin elämässä, joiden hoitaminen tuntuu moninkerroin raskaammalta kun suhde-ongelmat painavat mieltä. Ja minä kun luulin, että toisen haluttomuus oli kauhean raskasta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuskinpa raskaus ja velvoitteet ainakaan vähenisivät, jos saisitkin lapsia. Oletko muuten ollut paljon tekemisissä uusien äitien kanssa viime aikoina? Se selittäisi oudon tuntemuksesi (yllättävä äidillinen suojeluvaisto lasta kohtaan jota ei ole).
Ei mun velvollisuuksien pelko tässä ollut oikeastaan pointtina. Niitä tulee ja menee ja aina priorisoinnilla selviää erilaisista tilanteista. Tosin on myönnettävä, että yhtä aikaisesti työ monet muut velvoitteet&kiinnostuksen kohteet vievät paljon aikaa. Tosin koen ne tärkeänä osana itsensä kehittämistä ja elämänsisältöä, meillä molemmilla.
Ja tottakai olen tekemisissä uusien äitien kanssa, ollut viimeiset 10 vuotta. Aina jollain tutulla on ajankohtaisena. Ei mulla sellaisesta ole mitään vauvakuumetta tullut, ehkä mieluummin päinvastoin. Vasta ensimmäinen vakava keskustelu (pari pv sitten), jossa mulle sanottiin, että lapset on ihan kivoja, mutta ettei mieheni niitä kuitenkaan itse halua, oli sivaltava herätys. En tiedä onko tämä nyt jatkumoa suhdekriisille, johon vaikea keksiä selviytymisreseptiä. Olkoon nyt kuin vain niin itse olen niin perhekeskeinen ihminen etten halua kuvitella elämää ilman omaa tukiverkkoa. Ja tässä kohdin ajattelin olla tapojeni vastaisesti itsekäs. Vaikka vauvat ovatkin suloisia en oikeastaan tässä niinkään ajattele lapsen ensimmäisiä vuosia, enemmänkin heidän tulevaa elämänkaarta ja sitä mitä mulla olisi heille tässä kohdassa annettavaa.
Tuo suojeluvaisto oli kyllä erikoinen kokemus, ihan uudenlainen tunne.
se on haluatko lapsia vai et. Ajattele miten käy vaikka 10 vuoden päästä kun miehesi päättääkin haluta lapsia ja sitten huomaatkin olevasi liian vanha? Ja mies menee ja tekee ne jonkun toisen kanssa? Olisiko kiva elää katkerana loppueläma ja katua manatettyä mahdollisuutta? Mun avioliittoni päättyi juuri tästä syystä. Mieheni oli vakuuttanut vuosien ajan että joo, sitten joskus hankitaan lapsia. Kun sitten asia tuli todella ajankohtaiseksi, se "joskus" muuttuikin "ei ainakaan nyt" ja "ehkä ei koskaan". Kipeää tekee mutta halusin avioeron. Ehken koskaan tapaa ketään ja hanki lapsia, mutta en myöskään halua jatkaa elämääni miehen kanssa joka ei halua antaa sitä mahdollisuutta minulle. Ole rehellinen itsellesi - menetettyä mahdollisuutta et saa takaisin.
minunkin edellinen mies 9 vuoden yhdessä olon jälkeen, että ei haluakaan lapsia kanssani. Oli jo puhuttu naimisiin menostakin seuraavana vuonna. Jälkeenpäin sanoi, että olin ymmärtänyt kaiken väärin. No syykin selvisi kyllä kelkan kääntöön, toinen nainen.