Olen jo jonkin aikaa seuraillut tätä palstaa ja kauhistellut, että minkälaisia anoppeja ja appeja sitä jokaisella on. Kysymykseni kuuluukin, että mistä te löydätte noin kauheita anoppeja appiukkoja??! Itselläni on aivan ihana anoppi, enkä voisi parempaa toivoa!!
Hirviöanoppien ja appien kanta on vissiinkin nousussa tai sitten minulla vain on käynyt mahdottoman hyvä tuuri oman anoppini suhteen!! =)
Hirviöanoppien ja appien kanta on vissiinkin nousussa tai sitten minulla vain on käynyt mahdottoman hyvä tuuri oman anoppini suhteen!! =)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Eihän sitä anoppia mistään löydetä, vaan hän sattuu olemaan sen miehen äiti, johon rakastuu. Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Luoja sentään mitä logiikkaa..
anoppia lainkaan, miehen mukana tuli.
Onnittelut sinulle, jolla on upea anoppi, tiedän että heitä on monta muutakin! =)
Tuossa ketjussa kyselen samaa Pari pykälää alempana kun on keskusteltu kauan minusta.. siis minä olen anoppi:)
ja kun lähes kaikki miniät sanovat etteivät tykkää anopistaan laitoin sinne jo tämän kysymyksen mutta jos sitä ei siellä huomata niin kopioin sen tähän vielä"puhtaammalle pöydälle" ks. kirjoitus Miniä ja alkup kirj.. kysymys kuuluu:
minua todellkin ihmetyttää tämä "joka kirjoituksessa oleva" en tykkää anopistani tai en tule toimeen hänen kanssaan..?
Miksi ihmeessä.. onko se sitä kun olemme synnyttäneet hänen miehensä? Olemme olleet äiti.. pyyhkineet pyllyn ja nenän.. onko se uhka?
tavallisia ihmisiä me olemme.Mietihän että olisiko Anoppisi" yhtä kamala jos olisitte tutustuneet jossain muussa olosuhteissa kuin yhteisen "miehen" välityksellä.. kun minusta tuntuu että "miniät päättää jo heti alkuunsa jot tosta mä en tykkää" ilman todellista syytä. Esim. minä en ymmärrä oman miniäni juttua ollenkaan..olen koko ajan ollut ymmälläni ja ihmeissäni.Meillä olisi ollut kivaa yhdessä. En ollenkaan ole mikään "mummo".. vaan parhaassa iässä oleva "tyylikäskin" nainen.Otin hänet todella avoimesti vastaan ja en koskaan ole arvostellut mistään ja osaan jopa iloita poikani puolesta että he rakastavat toisiaan ja hän on hyvä vaimo. Osaa laittaa ruokaa ym(paremmin kuin minä)
on kaunis.Minä en ymmärrä. Vastatkaahan miniät ihmeessä
Noku pelottaa niin pirusti että se anoppi ei tykkääkään, kun näitä hirmujuttuja saa lukea, ja sitten jokainen ele vaikuttaa omassa mielessä ilkeältä, ja sitten ei itse tykkää, kun se on niin "ilkeä". :D Näin ainakin minulla. Minusta tuntuu, että anoppini vaatii minulta kaikkea, ja että en tee mitään oikein - liekö lähtöisin siitä, kun kotonani "en ikinä osannut tehdä yhtään mitään oikein". Joskus jopa pelotti tehdä mitään, vaikka olisin tiennytkin että sen minä todella osaan, kun entäs jos äiskä olisikin pettynyt, kun ei pääsisi arvostelemaan. Mm. Mutta ainakin minusta tuntuu, että anoppini ei pidä minusta. Minä kyllä pidän hänestä, vaikka tokihan ihminen vierastaa henkilöä, joka ei hänestä pidä, ja tunnen oloni varsin ahdistuneeksi hänen seurassaan. Appi taas on huomattavasti "rennompi" ja kun kohteleekin minua niin ystävällisesti. Vaikka kaikella järjellä ajatellen ja miehenikin mukaan anoppi kyllä pitää minusta kovin, kerran jopa itki lapsuuden aikaisia murheitani, jotka ovat jälkensä jättäneet, eikä hän kuulemma normaalisti itke juuri koskaan. Ja ymmärrän senkin, että anoppikin on normaali ihminen - saattaa joskus vaikka möksöttääkin, eikä se välttämättä mitään tarkoita, mutta kun olen itse niin herkkä ja huonolla itsetunnolla varustettu. Tässä siis se, miksi minä "en pidä" anopistani, vaikka pidänkin.
Kyllä kun näitä kirjoituksia seuraa tuntuu että moni anoppi/isoaäiti elää sydän revittynä. Syystänsä.. ainoana syntinä että on tullut synnytettyä poika"johon joku nainen rakastuu".
Tytöt taitaa jo etukäteen tutustumatta ko. henkilöön päättää, että sinun äitiisi en sitten halua kontakstia. Mitä rakkautta se sellainen on kun tekee rakastamalleen miehelle sellaista kuisaa että tämän pitäisi jättää koko eletty menneisyytensä nyt kun SINÄ olet astunut hänen elämäänsä?
Pelkäättekö tytöt että miehesi rakastaa äitiään enemmän kuin sinua?
Ja vaikka rakastaisikin.. mitä sitten sehän on erilaista rakkautta. Äitiin on erilaista kuin sinuun on romanttista rakkautta. Ei ne kilpaile keskenään!
Toisaalta hänen äitinsähän on (osaltaan) kasvattanut pojasta sellaisen että voit rakastaa häntä.. kai siinä kasvattajassakin jotain hyvää on?
Ja jo kunnioitus vanhempaa ihmistä kohtaan pitäisi estää kohtelemasta miehesi äitiä kuin ylimääräistä. Eriasia on jos on aihettakin mutta.. aina ei ole niin.
"Ja vaikka rakastaisikin.. mitä sitten sehän on erilaista rakkautta. Äitiin on erilaista kuin sinuun on romanttista rakkautta. Ei ne kilpaile keskenään!"
Meillä anoppi on se, joka tuosta kilpailee, en minä miniä...
Kysyit: Mitä rakkautta se sellainen on kun tekee rakastamalleen miehelle sellaista kuisaa että tämän pitäisi jättää koko eletty menneisyytensä nyt kun SINÄ olet astunut hänen elämäänsä?
Vastaus: Entäs kun miehellä on takanaan sellainen elämä että hän itse haluaisi sen unohtaa. Ja miehestä tuntuu että MINÄ olen AINOA joka häntä on koskaan rakastanut (rakastaa edelleen).
Kysyit: Pelkäättekö tytöt että miehesi rakastaa äitiään enemmän kuin sinua?
Vastaus: Siitä ei ole pelkoa. Mieheni ei rakasta äitiään. Miksi minun pitäisi?
Kysyit: Toisaalta hänen äitinsähän on (osaltaan) kasvattanut pojasta sellaisen että voit rakastaa häntä.. kai siinä kasvattajassakin jotain hyvää on?
Vastaus: Jos äiti ei ole kasvattanut poikaansa, mitä hyvää siinä on? Mielestäni ei mitään. Jos äiti on itse myöntänyt pojalleen hylänneensä hänet.
Kysyn nyt sinulta:
Miten ihmeessä minun pitäisi tykätä tai kunnioittaa anoppiani jos sitä ei tee hänen oma poikansakaan?
Ja tiedoksi, me tullaan anopin kanssa toimeen kyllä ihan ok. Joskus jopa astun anopin puolelle kun mieheni oikein häntä haukkuu.
Mutta sitten, kun aikaa oli kulunut, alkoi ihmeellinen ilkeily. Säikähdin ensimmäistä inhottavaa kommenttia, koska hän oli ollut aina lämmin ja ystävällinen. Sen jälkeen kommentteja on tullutkin melko usein ja välimme eivät ole nyt ertyisen hyvät.
Uskon, että anopin ja miniän välejä parantaa, jos he kunnioittavat toisiaan, eivätkä yritä hallita. Meillä tuntuu ainakin olevan anopin kanssa valtataistelu asiasta kuin asiasta: kuinka lapset kasvatetaan, kuinka joku ruoka pitää laittaa. Yks hyvä neuvo on myös, ettei odotakaan suhteen olevan täydellinen, parhaita kavereita miniästä ja anopista tuskin tulee, tai varmasti joissakin tapauksissa. Mustasukkasuus on se asia, mikä jäytää ainakin meillä, ensin pojasta nyt lapsenlapsesta.
Lapsenlapsien ja miehen takia olisi tottakai tärkeää, että miniä ja anoppi tulisivat toimeen, mutta jos miniä itkee kerta toisensa jälkeen, kun käy anoppilassa, niin onko sekään oikein? Usein psykologit sanovat, että hankala anoppisuhde lähtee nimenomaan anopista ja hänen omistushalustaan, mutta kyllä omistavia miniöitäkin löytyy.
Tsemppiä anopit ja miniät!
Minunkin anoppi sanoi mua perseeksi ja piti omituisena eikä me koskaan/ikinä kuulema tulla toimeen :)
Minäkin olen lukenut näitä kirjoituksia aika ajoin ja ihmetellyt, kuinka vaikeita ihmissuhteet voi olla.
Itse olen miniä ja oma anoppisuhteeni on hyvä. Anoppini otti minut hyvin vastaan: kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän halasi ja sanoi olevansa iloinen, että saa vihdoinkin tutustua minuun. Jatkoi vielä, että älä pelästy kovaäänisiä sukulaisia (kyseessä oli mieheni perhejuhla). Olin hyvin otettu anoppini käytöksestä ja tykästyin häneen valtavasti heti ensisilmäyksellä. Nykyään meillä on edelleen lämpimät välit: tiedän, etä anoppi pitää minusta ja on onnellinen, että juuri minä olen hänen miniänsä. Samaten minä pidän anopista ja luotan suuresti häneen. Joskus kun ollut vaikeita aikoja, olen mm. itkenyt monet itkut anopin keittiön pöydän ääressä... Vast'ikään olimme syömässä ja anoppini sanoi, että on ihanaa olla kanssani kahden ilman pojan alituista läsnäoloa - että olen yksi hänen neljästä tyttärestään (kaksi omaa ja meitä miniöitä myös kaksi).
Tämän imelähkön selityksen jälkeen haluan kuitenkin todeta, että meilläkin on ollut vaikeutemme. Kitka ei ole johtunut siitä, että anoppini tai minä olisimme erityisen ilkeitä ihmisiä - olemmepahan vain kaksi naista, joilla on ehkä joissain asioissa hieman erilainen näkemys. Minä en lisäksi ole ollut aiemmin miniänä: tämä on uusi asia elämässäni ja se, kuinka määrittelen oman suhteeni mieheni äitiin, on minulle edelleen opettelun alla. Eikä se aina ole helppoa. Kyse on ainakin itselleni nimenomaan siitä, että kuka rakastaa ja ketäkin, ja kenen mielipide on arvokkain - taustalla on kirjo erilaisia tunteita: rakkautta, pelkoa, epävarmuutta jne. mutta ne ovat mielestäni osa ihmiselämää ja ihan normaaleja. Elämä nyt on vaan on täynnä erilaisia kohtaamisia ja samalla tavalla sitä joutuu pohtimaan suhdettaan muihinkin ihmisiin, kuten omiin vanhempiin, puolisoon, työkavereihin, ylipäänsä muuhun maailmaan.
Tämä on oma kokemukseni enkä halua tyrkyttää sitä muille. Olen pahoillani, jos joku loukkantuu tästä, sillä tiedän, että on ihmissuhteita, jotka ovat kerta kaikkiaan umpikujassa. Hyvää alkavaa kesää kaikille!
tuo on jotain mitä juuri kaipaisin:)
Hei vielä,
Sikäli kuin ymmärsin oikein, olet tuo aiempi kirjoittaja, joka toivoi läheisempää suhdetta miniänsä kanssa. On ikävää, että miniäsi ei suostu lähestymään sinua - yksin et voi ymmärrettävästi tätä suhdetta rakentaa.
Uskon täysin tuohon, että mikäli anoppi ja miniä tapaisivat jossain muissa ympyröissä, niin suhde olisi vähemmän jännitteinen.
Minusta sinulla on kyllä oikeus tavata lastenlastasi. Jotkut näyttivät tarttuvan hanakasti tuohon oikeus -sanaan: olipa kyse sitten oikeudesta, velvollisuudesta tai puhtaasta halusta olla lapsenlapsen kanssa, toivon, että saat asian jäjestymään niin, että voit rakentaa hyvän suhteen poikasi lapseen. Kuulostat ihan asialliselta ihmiseltä, joten älä ainakaan suotta syyttele itseäsi. Mutta älä miniääkään: hän on näemmä lukkiutunut tämmöiseen asetelmaan, liekö edes ajattelee asiaa eri näkökulmista. Tuossa aiemmassa ketjussa joku sanoi, että nuori ihminen ei välttämättä osaa asettua esimerkiksi mummon asemaan. Näin varmasti on. Ikävämpää, ellei taito kehity elämän myötä.
Ei kannata kadehtia meitä. Meillä on monia muita huolia ja sulla on varmasti elämässäsi asioita, jotka meiltä puuttuu.
Samaa ihmettelen minä. Itse en ole ollut anoppini kanssa paljoakaan tekemisissä koska hänelle on alkoholi ja sen mukan tuomat ystävät olleet tärkeämpiä. Mutta se on hänen elämää, jokainen taaplaa tyylillään. Ei minulla ole mitään pahaa sanottavana. Yleensäkin toisten elämä ei minulle kuulu. Poikani käy usein tyttöystävänsä kanssa viikonloppuja kotona. Tämä on aina myös lasteni ja heidän kavereittensa koti. Pahaa puhuvia henkilöitä on aivan liikaa, anopit apet, työkaverit, naapurit.. Täytyy hankkia oma elämä ettei tarvitse elää elämäänsä toisten mollaamisen kautta.
Ihan kylkiäisenä- en ois halunnu. Oli niin ruma ettei sopinu mun väriin=)
Ihan mukavia olivat kumpainenkin silloin aluksi, mutta nyt on alkanut sellainen "ette te nuoret tiedä vielä mitään.." Ainainen vahtiminen ja neuvominen on melkeinpä jokapäiväistä. Kaikki mitä he eivät välttämättä tekisi on väärin ja täysin tuomittavaa. Mikään ei ole hyvin jos me teemme jotain vaan heidän pitäisi päästä korjaamaan. Kaikkeen pitää puuttua ja kaikki meidän asiat on nuuskittava omaan tietoon ja sitten levitettävä koko suvulle..
Päätin tässä pari viikkoa sitten jättää koko yhteydenpidon sikseen. Kännykänkin soittoääni hukkuu mukavasti siellä sohvatyynyjen välissä. Olen aina luullut että anoppien ja appien kanssa voisi asustella helpostikin ja järkeään menettämättä samassa kaupungissa..OLIN VÄÄRÄSSÄ!
Miehestäni löydän anoppini päivittäin. Tiuskiva, pahantuulinen ja itsekäs mieheni on kuin anoppini peilikuva. Ei ole omena pudonnut kauas puusta.