niin,onko kellään kokemuksia sellasesta?onko sellasta olemassakaan?onko kolmen vuoden seurustelun jälkeen yleistä ajautua parisuhdekriisiin?jos teillä on omakohtaisia kokemuksia,kertokaa miten olette selvinneet siitä!
3 vuoden kriisiaika
suski
81638
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kai kukaan oikeasti usko, että on olemassa joku taianomainen vuosilukema, jolloin tapahtuu joitain? Ja legendankin mukaan se tulee vasta neljän vuoden päästä teille, kuuluisa seittemän vuotta.
Joo, varmasti joillakin tulee kriisi kolmen vuoden kohalla, tai kahen, tai viiden, tai kuus piste kaheksan, tai neljän ja puolen, tai...
Ja joillekin koko parisuhde on yhtä kriisiä.
tuijotellaan vuosia, että milloin sen elämän nyt pitäs olla auvoista ja milloin sitä kriisiä.
Ei se nyt noin mene.
Kuka lie viisas tuonkin keksiny. Se seitsemän vuoden kriisi selittyy kuulemma sillä, että lapset(?) lähtee eka kerran pesästä silloin, siis kouluun.
Mutta en ymmärrä mikä hiton kriisi siitäkin pitäis kehittää.
Enpä tosiaan ollut edes kuullut koko 7 vuoden "säännöstä" ennen kuin tällä viikolla.
Mutta tässä sitä ollaan, avioliiton seitsemäs vuosi ollut yhtä h-vettiä kuuden erittäin tasaisen ja onnellisen vuoden jälkeen.
Ja samana vuonna avioituneella tuttavapariskunnalla sama juttu.
En väitä, että tämä olisi mikään oikea sääntö, mutta näyttääpä osuvan edes joskus kohdille.
se voi olla menoa!Meillä oli. Ero on tullut jo voimaan.
Tai sitten ei. Jos homma menee metsään, niin ei sitä sontaa jaksa loputtomiin niellä: hetken ehkä, vuoden kaksi kolme jne.
Minä ilmeisesti ainakin olen jotenkin sekaantunut tähän kolmen vuoden kriisi porukkaan. Olen seurustellut kaksi kertaa elämässäni kolme vuotta. Ekalla kerralla kriisi tuli minulle ja eikun pakoon ja nyt toisella kerralla miehelle. Ehkäpä kolmas kerta toden sanoo. Ei jaksaisi enää aloittaa kaikkea alusta mutta näin se on tehtävä ellei yksin halua jäädä. Tai sitten vaan elän jonkin kirouksen alla???????
Ensimmäinen kriisi meidän suhteessamme iski kun poikaystäväni lähti armeijaan. Tähän mennessä olimme seurustelleet kaksi vuotta. Kriisi iski minulle. (Olin siis 18 ja poikaystäväni 19) Tuntui että haaskaan elämääni ja jään jostain paitsi. Tätä kesti noin puoli vuotta, jonka jälkeen tunne yhtäkkiä hävisi. Poikaystäväni ei aikoinaan tiennyt tästä siis mitään.
Olemme juuri päässeet yli toisesta kriisipisteestä. Noin kuukausi sitten tilanne kärjistyi niin pahaksi että lähdin yhteisestä asunnostamme viikoksi pois. Mietimme molemmat tahoillamme mitä haluamme toisiltamme ja tältä suhteelta. Nyt siitäkin on siis selvitty ja kaikki on taas hyvin.
Molemmat kriisit johtuivat lähinnä ja vain ja ainoastaan siitä ETTEMME PUHUNEET ASIOISTA JA TUNTEISTAMME, jonka vuoksi asiat kasvoivat tiettyihin mittasuhteisiin.
Olen siis vakaasti sitä mieltä, että puhuminen auttaa aina. Ja olemme siis kohta seurustelleet neljä vuotta.
Ikävä kyllä niitä kriisejä elämässä ja parisuhteessa tulee vastaan.
Eipä siinä paljon auta asenne, että enpä viitsi kehittää kriisiä.
Miehiä tuntuu pelottavan ajatus kriisistä, selviytymiskeinona siihen tuntuu olevan (ainakin omalle kohdalleni osuneiden) miesten kohdalla torjunta. "Mitä ongelmia meillä nyt muka on?"
Kriisin paikkahan se on jo sekin, että toinen ei näe eikä halua kuulla, jos toinen voi huonosti suhteessa.
Siinäkin on sitten kaksi vaihtoehtoa; siedänkö, ettei toinen välitä, vai otanko sen riskin että tulee ero vaatimalla oikeuksiani suhteessa?
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa puhumisen tärkeydestä. Miksi se tuntuu olevan miehille niin kovin vaikeaa?
Ne miehet, jotka uskaltautuvat ja ovat niin kiinnostuneita parisuhteestaan, että tulevat esim. tälle palstalle keskustelemaan asioista, ansaitsevat ison plussan!
Olisinpa onnellinen jos mullakin sellainen mies olisi.
Mutta kuluuhan se aika pornosivuilla käteen vedellessäkin.
(Sori kaikille aggressiivissävytteisestä tekstistäni, mutta tällä hetkellä suomeksi sanottuna vituttaa niin paljon koko parisuhde.)