Löysin minäkin chatista rakkaani.. Heti ensi hetkestä alkaen ajatuksemme ja kirjoituksemme sopivat yksiin. Tapasimmekin kuukauden chattailyn ja meilailun jälkeen ja uusi tapaaminenkin sovittuna. Molemmat olivat aivan myytyjä kohdatessamme, vietimme ihania hetkiä yhdessä ja kaikki vain vahvistui. Mutta... silti pieni epäilys mielessä koko ajan. Eikö sitä luota itseen vai häneen, onko joutunut pettymään liian usein. Hänkin aina välillä kertoo epäilyistään... peloistaan, että tästä ei tule mitään ja olenko minä tosissani hänen suhteen.
Se on varmasti tuo chatin luonne sellainen, että siellä niin paljon pettureita liikkeellä, että sitä yleistää liian helposti kaikki samaan kastiin.
Se on varmasti tuo chatin luonne sellainen, että siellä niin paljon pettureita liikkeellä, että sitä yleistää liian helposti kaikki samaan kastiin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olette tavanneet kerran ja puhut rakkaudesta? Syytäkin olla peloissaan...
Minä rakastuin ensi silmäyksellä kumppaniini ja tämä rakkaus on kestänyt vuosia ja pysyy ja paranee vain päivä päivältä. Ei se katso aikaa ei paikkaa se rakkaus.
Lottovoittajan löytymisen todennäköisyys kasvaa mitä useampi ihminen lottoaa. Useimmille jää käteen kaksi oikein sekä halu yrittää uudelleen.
sinulle vilpittömästi.
Minä uskon itse , että rakkaus on olemassa ja se tulee kun sen aika on.
Olen huomannut että täällä ihmiset puhuu
treffeillä tavatessaan, että "kolahti" tai sitten
ei "kolahtanut".
Oikea kestävä rakkaus syntyy monen tapaamisen
ja yhdessä vietetyn hetken jälkeen, vuodet
näyttää kestääkö se myös arjen,,en usko että
se vain "kolahtaa"...
Tästä voi tietysti vielä jatkaa, että onko se sitten enää monen vuoden jälkeen rakkautta vai tapa ja tottumus? Vieläkö muistat, miltä rakkaus tuntui vai onko se vain kalpea muisto?
Itse olen nimittäin sitä mieltä, että kyllä se rakkaus aluksi tietysti voimistuu ja kasvaa, mutta kyllä sitten 10 - 20 v. jälkeen voi kysyä, että vieläkö tämä nyt sitten on rakkautta, vai olenko vaan tottunut ja hyväksynyt tuon toisen omaan arkeeni. Skeptisesti uskon, että rakkaus myös sitten laimenee, kun siitä tulee osa arkea. Ei mikään rakkaus kestä ikuisia maanantai-aamuja, eikä sen tarvitsekaan, se on vastoin rakkauden luonnetta.
Näinpä se on. Olen itse kokenut muutaman pitkän suhteen ja oikeastaan molemmat loppuneet siihen, että siitä yhdessäolosta on tullut vain tapa. Toki välittää toisesta, mutta tuntuu, että tämä tunne enemmänkin sisarusten välistä välittämistä.
Kyllä kai ne tunteet laimenee aikaa myöten ja se kiihko ja muu. Joskus nopeammin ja joskus hitaammin.
Olen miettinyt vain, että onko ihminen luotu sitten elämään ilman rakkautta, jos se on kuollut ja laimentunut, eikö voisi kuitenkin vielä tuntea sitä välittämistä, rakkautta, kiihkoa ym. ihanaa. Vai pitäisikö sitä vain elää tottumuksesta toisen kanssa... olisihan se toisaalta turvallistakin, mutta onko tarkoitus elää köyhää elämää kun voisi vielä kumminkin nauttia jokaisesta päivästä.